Perdida en la selva (vol. 2)! Lost in the jungle (capítulo 2)!

Hiukan reilu kaksi viikkoa sitten lensin Iquitosiin, Koillis-Peruun, suorittamaan toisen graduaineistonkeruumatkani vielä ennen suomeen paluuta. Tässä hiukan kertomusta reissusta.

Päivät 1 ja 2: Lauttamatka

Heti Iquitosiin saapumistani seuraavana päivänä lähdin illansuussa isolla lautalla kohti Bretañaa, kylää Pacaya Samirian kansallispuiston reunalla. Matka kestää noin puolitoista vuorokautta, kukaan ei oikein tunnu tietävän.

Lähdin reissuun hyvillä mielin. Hiukan minua huolestutti kuitenkin, koska tiedän viime viidakkoreissuni perusteella, että tulen luultavasti kaipaamaan mahdollisuuksien maailmaa, jossa olen tottunut elämään. Enkä siis puhu mistään sen suuremmista mahdollisuuksista, kun vaikkapa mahdollisuudesta mennä kauppaan ostamaan mitä milloinkin mielen tekee, tai ainakin jotain muutakin kun pelkkiä keksejä tai riisiä.

Viimeksi lähdin viidakkomatkalleni mukanani vain rinkan sadehupusta kääritty nyytti, kassillinen riisiä ja hieman vihanneksia. Hiiteen moinen minimalistisuus. Nyt mukanani on teltta, makuupussi, riippumatto (lautalla nukkumiseen), hyttysverkko ja paljon hedelmiä, leipää ja myslipatukoita, vain vähän riisiä. Ainut ongelmani on, etten millään saa kaikkea yksin kannettua. Onneksi Perussa gringan (eli länkkärinaisen) ei pitkään tarvitse näyttää apua kaipaavalta ennen kuin joku herrasmies (tai bridgero eli mies joka haluaa naimisiin ulkomaisen naisen kanssa paremman elämän toivossa) tulee apuun.

Lautalle matkaseurakseni sain isomahaisen, karvaisen kansallispuistonvartijan. Tämäkään herra ei oikein millään tahtonut ymmärtää etten aina ymmärrä kovin hyvin heidän viidakkoslangiaan, vaan puhui mumisten ja jaaritellen ansaiten uuden nimen, Nacho 2.

Lautalla nukutaan riippumatoissa. Jokainen ripustaa omansa valitsemaansa paikkaan katetulle kannelle. Kanat ja muut matkatavarat säilötään johonkin lähistölle ja toivotaan ettei kukaan niitä varasta. Lautan lipun hintaan sisältyy ruoka. Soppajonoon mennään oman ruoka-astian kanssa, joka tällätään täyteen hiilihydraatteja. Aamulla saimme sokerimaitoa ja vaaleaa leipää, lounaalla tarjoiltiin riisiä, pastaa ja rasvainen kananpala, päivällisellä riisiä, perunaa ja rasvainen kananpala. Mietin hiljaa mielessäni, että tälläisellä ruokavaliolla joudun elämään seuraavat kaksi viikkoa. Onneksi toin mukanani hedelmiä, vaikka sinäänsä naurettavaa, että joutuu tuomaan viidakkoon hedelmiä kaupungista!

Lautalla hiilareiden syömisen ja nukkumisen ohella ehdin vaihtaa pari sanaa parin mieshenkilön kanssa, jotka uskaltautuivat minua jututtamaan (puiston)vartijani ollessa muualla. Molemmat tiedustelevat halukkuuttani jäädä viidakkoon heidän puolisokseen. Houkutteleva tarjous.

Päivä 3: Bretaña, PV 1

Kolmannen päivän yönä saavuimme Bretañaan. Itikat imivät viimeisetkin harhaluulot minusta odotellessamme keskiyöllä kyytiä PV 1:lle, puistonvartijoiden majapaikalle. Kyyti ei koskaan saapunut ja päädyimme nukkumaan riippumattoihin erään Señoran pieneen ravintolaan.

Päivän valjetessa saimme kyydin joen toiselle puolelle PV 1:lle. Aamupalaksi tarjoiltiin yllätyksettömästi kalasoppaa ja keitettyjä ruokabanaaneja (niinkuin lähes jokaisena tulevana aamupalanana, lounaana ja päivällisenä). Tänään oli jopa riisiä lisukkeena, mikä ei täällä olekkaan mikään itsestäänselvyys. Meinasi itku päästä, kun Carachamat, rumat monninkaltaiset kalanlötköt (kuvassa), tuijotteli lautasella liemessään, mutta rohkeasti kun kävi kiinni, niin ihmeen maukkaitahan ne olivatkin.

Aamiaisen jälkeen palasin kylille tekemään muutaman haastattelun. Bretaña yllätti minut koollaan: betonilaatoilla päällystetyillä kaduilla suhailee muutama mototaksi, kylän laidalta löytyy jalkapallostadion, useissa kaupoissa myydään muutakin kuin riisiä ja keksejä. Kylässä on myös pari pientä diskobaaria ja ravintolaa. Kukaan ei tiedä asukaslukua, vaikka yritän udella.

Päivä 4: PV 1

Söin aamupalaksi charachama-sopppaa, ruokabanskua, riisiä ja keitettyä jokivettä. Kävin kylillä tekemässä pari haastista ja katsomassa jalkapalloa.

Jalkapallo on viidakossa tosi kova juttu. Seuraavan päivän fiestan kunniaksi kylällä järjestettiin jalisturnaus. Paljon en peliä jaksanut seurata, mutta sanoisin, että jos perulaisen miehen itsellesi ottaisin, niin sen toivoisin olevan joku näiltä kulmilta. Ovat niin paljon komiampia, kun muut perulaiset miehet!

Ennen auringonlaskua kylvin joen ruskeassa vedessä, jonka jälkeen tukka tuntuu just siltä, että se on pesty savivellissä. Auringonlaskun aikaan pakenin illansuussa saapuvia moskiittoja huoneeseeni.

Päivä 5: Fiesta!

Viidentenä päivänäni Bretaña juhli syntymäpäiväänsä. Päivällä kävin katsomassa jalkapalloa kylillä ja illemmalla tein yhden haastattelun. Illan fiesta jäi näkemättä kyytiongelman vuoksi, mutta kuulin jälkikäteen että tarjolla olisi ollut paljon tanssia ja ilmaista viinaa. Dammit!

Päivä 6: PV 1

Päivällä tein pari haastista lisää ja näin kun naiset nyppi täitä toisiltaan. Päätäni alkoi kutittamaan.

Haastattelulta palattuani löysin motoristani (puistonvartijan, joka oli vastuussa minun kyydittelemisestä PV 1:ltä Bretanaan ja takaisin), toisen puistonvartijan (molemmat siis työvuorossa) ja pullean nuorukaisen, johon olin törmännyt aiemminkin, ottamassa kaljaa ja jo hyvässä tuiskeessa. Pullea nuorukainen tarjosi minulle ruoan ja kaljaa ja alkoi tunnustaa rakkauttaan ja kertoi haluavansa tulla suomeen minun puutarhanhoitajakseni ("Señorita, pääseekö sinne lautalla?"). Toinen puistonvartija sammui pöytään ja toinen kertoi entisestä elämästään kokaiinitehtailijana. Iltasella PV 1:lle palatessamme humalainen motorista/puistonvartija/ex-kokaiinintuottaja oli vähällä törmätä veneellämme niemekkeeseen.

Vessan lavuaarin oli varannut varvasväliltään kymmensenttinen hämis ja (rikkinäisen) suihkun päällä hengaili jättitorakka.

Päivä 7: PV 1

Hengailin puistonvartijoiden kanssa, kokkasin pastaa ja vihanneksia, tein pari haastista.

Näin vaaleanpunaisia jokidelfiinejä, apinan (mono negro) ja ison hulppean turistilautan.

Päivä 8: Viidakkoon mars!

Olin sopinut kyydin syvemmälle kansallispuistoon, jonne jokikilpikonnien suojeluryhmät alkoivat fiestasta toivuttuaan valua. (Puhun nyt suojeluryhmistä, vaikka se ei aivan oikea sana olekkaan.) Kyydin piti tulla yhdeksältä aamulla. Kahdentoista aikaan kyllästyin odottamaan ja lähdin toisella kyydillä. Matkalla näin julmetusti komeita isoja ja pienempiä haikaranmallisia lintuja ja nättiä metsää. Asetuin Los Jaguares-nimisen ryhmän leiriin, muutaman tunnin jokimatkan päähän Bretañasta. Heitä oli paikalla vasta kolme jäsentä: yksi vanha herra ja kaksi nuorempaa miestä. Pystytettiin yhdessä minulle teltta, jossa nukuin ilman patjaa.

Päivä 9: Los Jaguares

Suojelualueelle saavuttuaan ryhmät asettuvat asumaan valvontapisteilleen, joista lähimmät sijaitsevat puolen tunnin matkan päässä Bretañasta, kauimmat parin päivän matkan päässä. Matka taitetaan pienillä puukanooteilla, joita eteenpäin puskee pienellä potkurilla varustettu ruohonleikkurinmoottori. Mukaan otetaan vain välttämätön, ruoan tarjoaa lähinnä joki. Välillä syödään kalan kylkiäisenä riisiä ja ruokabanskua. Majapaikkana toimii palvunlehvämaja, sängyt on puiset laverit ja WC:nä toimii metsä (brutaalia touhua yöllä moskiittojen kanssa), suihkuna joki. Sänkyyn, hyttysverkon suojiin, vetäydytään pian kuuden jälkeen hyttysten saapumisen vuoksi. Aamulla noustaan kalastamaan viiden aikaan. Eipä ole helppoa olla kilpparinsuojelija!

Tällä hetkellä suojeluryhmillä ei ole vielä juurikaan töitä. He hengailevat valvontapisteillään vartioimassa, ettei kilpikonnia metsästetä laittomasti. Odottelevat, että vesi laskisi ja kilpikonnat ryhtyisivät munimaan.

Päivällä toinen nuorista miehistä käyttää minua toisella valvontapisteellä tekemässä haastattelua. Eräs Señor näyttää minulle säkissä säilyttämiään taricayoja (kilppareita, joita graduni koskee). Hän kehottaa minua vapauttamaan ne jokeen, vaikka yritän vihjailla, että minulle on ihan ok, että he syövät ne. Haluaisin itsekkin maistaa!

Palaan toiseksi yöksi Jaguaarien leiriin. Vanhempi Señor vie minut illalla katsomaan kaimaaneja. Melotaan puukanootilla kuun valossa ja löydetään paljon kaimaaneja, lähinnä pieniä. Kuullaan muutaman suuren, arviolta jopa seitsemän metrisen, kutsuhuutoja, mutta niitä ei nähdä. Se olisikin ehkä ollut aika pelottavaa. Nähdään myös kauniita tulikärpäsiä ja löydetään suuri kuollut lintu vedestä. Se joutuu aamulla pataan.

Päivä 10: PV 3, Cahuana

Aamulla syön kalan lisäksi myös erittäin maukasta löytämäämme lintua. Aamiaisen jälkeen saan kyydin paratiisin kaltaisella paikalla sijaitsevaan Cahuanaan, PV 3:lle, jossa teen pari haastista, nukun patjalla, nään kymmeniä delfiinejä, käyn humalaisen pikkumiehen ja koiran kanssa piitsillä (pieni hiekkasärkkä joessa) ja uin pikkupiranhojen kanssa.

Päivä 11: PV 2

Aamulla lähden Cahuanasta PV 2:lle, lähemmäksi Bretañaa. Nään suuria lintuja ja muutaman taricayan ottamassa aurinkoa joessa kelluvalla puunrungolla. Poltan omankin nahkani tämän kunniaksi. Parin tunnin persettä puuduttavan kanoottimatkan jälkeen saavun PV 2:lle. Teen pari haastista ja kokkaan Señor puistonvartijan kanssa riisiä ja nakkisäilykettä, peseydyn joessa ja nukahdan pian seitsemän jälkeen, kuten on jo tavaksi muodostunut. (Minun päivärytmiini ei kuitenkaan kuulunut viideltä ylös nouseminen, vaan nukuin yleensä kellon ympäri seitsemään:)

Päivä 12: Paluu Bretañaan

Aamulla laukkua pakkaillessani kaivan pahan päivän varalle säästämäni kaksi myslipatukkaa esiin. Toisen on (vaikka kuinka olivat vielä patukat kääreissään) vallannut tuhanpäinen joukko minimurkkuja ja toisen ympärille on toukka kietonut ihme seitin. Aamuplaksi syön siis pelkkää riisiä soijakastikkeella.

Aamiaisen jälkeen Señor puistonvartija vie minut metsään katsomaan eläimiä. Nähdään lauma jotain oravansukuisia elukoita jahtaamassa kiimaista naarasta, paljon oransseja mölyapinoita (mono coto), iso karvainen wuapo-apina...ja sitten eksytään. Noin puolen tunnin eestaas harhailun jälkeen löydetään takaisin tutulle paikalle. Señor puistonvartijan mukaanhan ei ikinä mitään eksyksissä oltukkaan.

Iltapäivällä muutaman tunnin myöhässä (niin että ehdin jo panikoida ja kiukutella, että jään moneksi päiväksi jumiin ja missaan lautan ja lentoni ja kaikki menee pieleen) saapuu minun kyytini takaisin PV 1:lle: iso kanootti täynnä minulle jo tutuksi tulleita miekkosia ja kalaa.

Matkalla jutustellaan niitä näitä, kastutaan litimäriksi sadekuurossa, kuivutaan polttavassa auringossa,nähdään pari taricayaa ja syödään lounaaksi kaikki minun karkit. Näytän myös vieressäni istuvalle Señorille matkakuviani (vahingossa myös sen, jonka olin ottanut omasta takapuolestani, kun itikat olivat kupanneet sen hirveille paiseille).

Viime viidakkoreissuni pohjalta mietin, että viidakosta tykkääminen on jotain mihin päädytään elo- ja valokuvien tai muutaman päivän turistikierroksen perusteella. Todellisuus on hyvin erilainen ja sopii vain niille, jotka mielivät huitoa moskiittoja ja syödä pelkkää kuivakalaa ja riisiä päivät pitkät. Tämän reissun jälkeen olen kuitenkin muuttanut mielipiteeni. En edelleenkään väitä etteikö elämä viidakossa olisi aika rankkaa, mutta ainakin muutaman viidakossa (siis tuolla suojelualueella) viettämäni päivän perusteella sanoisin, että olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Kala on aina hyvää ja tuoretta ja keitetystä ruokabanaanistakin olen alkanut tykkäämään, riisi tuo kivaa lisää lautaselle. Jänniä eläimiä näkee paljon ja metsä on kaunista. Joen ja laguunien vesi on raikasta ja kaikkialla on rauhallista, vaikka mölyapinat pitääkin kovaa meteliä. Suuri syy viihtymiseeni ovat myös tapaamani ihmiset. Kaikki kohtelivat minua todella hyvin ja halusivat minun viihtyvän. Jopa typeriin haastattelukysymyksiinikin vastailtiin maltilla ja kaikesta vähästä mitä heillä on, tarjottiin aina minullekin. Joku päivä haluan palata tänne vielä uudelleen!

Illaksi saavuttiin PV 1:lle ja puolen yön aikaan, parin lattialla nukutun tunnin jälkeen, lähdin kalankuljetusveneellä kohti Requenaa.

Päivät 13 ja 14: Matkalla Iquitosiin

Kalastusveneen lastina kulki kalalaarien lisäksi kolme matkustajaa tavaroineen. Nukuimme kaikki kippurassa veneen pohjalla. Minunkin ällistyttävät unenlahjani olivat koetuksella kovalla, ahtaalla, epätasaisella veneenpohjalla moottorin huutaessa ja tärisyttäessä venettä. Aamullakin vielä kivasti aurinko porotteli ihon punaiseksi ennen kuin saavuttiin kymmeneltä, neljä tuntia myöhässä, Requenaan. Suosittelen tätä matkustustapaa mitä lämpimimmin kaikille masokisteille.

Requenassa toinen venematkan kanssani taittaneista Señoroista otti minut kivasti siipiensä suojaan. Siirsimme tavaramme ja viritimme riippumattomme lautalle, jolla pian jatkaisimme matkaamme Iquitosiin. Señoran matkatavarat koostuivat ämpärillisestä kaloja, säkillisestä eläviä taricayoja, kolmesta kanasta (joista yksi karkasi satamassa, mutta saatiin kivasti saarrettua ja sidottua nilkoistaan takaisin samaan niippuun muiden kohtalotovereidensa kanssa) ja muista epämääräisistä nyssyköistä.

Lautan lähtöä odotellessa käytiin torilla syömässä ja törmättiin Señoriin, joka työskenteli Requenan kaupungin leivissä ja tarjoutui ilmaiseksi ajeluttamaan meitä mototaksillaan ympäri Requenaa, että saataisiin tilaisuus tutustua kauniiseen Requenan kaupunkiin, joka oli oikeastaan aika ruma. Mutta ystävällistä väkeä, eikös!

Lauttamatka sujui melko mukavasti, vaikka en hirveästi uskaltanut nukkua, kun pelotti että joku vie kamat ja vähän ällötti kun Señoran kanat pasko ympäriinsä ja haisi pahalle. Söin lautalla epäilyttävää ruokaa ja ihmettelen etten saanut vatsatautia, vaikka toisaalta alkaa olla vatsakin varmaan aika huippuunsa karaistettu.

Iquitosissa kaksi viimeistä päivää kuluivat nopeasti. Vierailin parilla toimistolla tekemässä pari haastattelua lisää, söin kasviksia ja hedelmiä, nukuin mukavasti hotellihuoneessa ja kävin Belenin torilla.

Menin Belenin torille ajatuksissani ostaa muutaman taricayan-munan kokeeksi, niin herkullisiksi niitä on kehuttu. En löytänyt munia, mutta paloiksi pistettyjä aikuisia kylläkin. Kilpikonnan lihan lisäksi torilta löytyy mm. kaimaanin lihaa, lemmikki apinoita, pikkukilppareita ja papukaijoja, ayahuascaa, san pedroa ja muita hallusinogeenejä pulverina, mitä ihmeellisimpiä luonnonlääkkeitä, parfyymejä, jotka tuo onnea niin rakkaus- kuin työelämäänkin, kuivatusta ja pieneksi hakatusta tupakanlehdestä palmunlehteen käärittyä aitoa luomuröökiä (kuulemma aika tujua)...

Pari tuntia sitten saavuin Liman kotiini, jossa rakkaat Pablo ja Oona jo odottelivatkin. Kahden viimeisen päiväni aikana yritän syödä mahdollisimman paljon Chevicheä, ahtaa puolen vuoden kamat 55 litran rinkkaani, jättää hyvästit rakkaille paikoille ja ihmisille, vetää muutaman pisco sourin, olla kuolematta kotiinpaluujännityksestä...

Lupaan kirjoittaa vielä jonkinlaisen yhteenvedon matkastani suomeen saavuttuani. Hasta pronto!

Terveisin,

Señorita Elina