Toinen päivä Kööpenhaminassa.

Aamu valkenee YMCA hostellin ikkunoista, talo on hiljainen, mutta kännykkä päättää päristä, ei auta muu kuin nousta ylös ja kerätä itsensä.
Tarpeeksi pitkään hostellilla maleksimisen jälkeen käymme rautatieasemalla hakemassa mm. 24 h julkisen liikenteen lipun jotta matkanteko kaupungissa helpottuisi.
Sitten hieman aamupalaa auringonpaisteessa raatihuoneen edustalla. Saimme heti penkkiseuraa paikallisesta rouvadeekusta, joka kaiketikin huuteli jotain epäsopivaa eteen sattuville.
Aamupalahetken jälkeen oli matka M:n kuumeisesti himoitsemaan design museoon. Kertakaikkisen inspiroiva käynti muotoilijalle. Kaikki helmet samassa paikassa Kaare Klintistä Arne Jacobsseniin ja Wegneriin. Yhdestä showroomista löytyi oikeastaan kaikki kuuluisat nimet ja heidän tuolinsa: Charles ja Ray Eames, Mies van der Rohe.. heh, jopa Suomi oli edustettuna yllätys yllätys Aallon maljakolla. Ei, kyllä siellä yksi tuolikin taitetusta vanerista löytyi. Hyvä me!

Museotien varrelta löytyi sopivasti kaupungin yleinen nähtävyys, the Marble Church- huikean kokoinenkupolikattoinen, runsaalla ornamentiikalla varustettu roomalainen katedraali. Ei voinut muutakuin hiljentyä ja jäädä tuijottamaan kupolin upeita kattofreskoja. Jotain pyhää oli kaiketikin ilmassa.

Oikeastaan päivän viimeinen etappi ja se todellinen kohokohta oli mikäs muukaan kuin Christianhavnin kaupunginosa ja sen oma vapaakaupunki Christiania. M oli käynyt aiemmin keväällä paikassa ja vaikuttunut suuresti. J tietysti ei mutta sama efekti tapahtui nyt.
Christianian sisäänkäynti tapahtuu portista, joka toivottaa halukkaat tervetulleeksi. Portin jälkeen avautuu näkymä suurelle tielle jonka varsilla on graffitimaalauksin varustettuja vanhoja tiilirakennuksia, kaikennäköisiä bazaareja ja shopitteja. Jossain pienessä putiikissa joku veistelee puusta figuureja, yksi talo toimii galleriana ja toinen romupajana. Jostain kauempaa pauhaa reggaemusiikki. Ihmisiä vilistää joka paikasta mutta kenelläkään ei ole kiire yhtään minnekään.
Christianiassa kuvaaminen on turvallisuussyistä kiellettyä. Siksi tunnelman ja miljöökuvan välittäminen sanoin on hyvin haastavaa - yritämme kaikesta huolimatta.

Lähdimme kävelemään sisäänkäynniltä syvemmälle christianiaan, sinne aitoon ja oikeaan.
Ensinnäkin koko kaupunginosan kauneus piilee sen juurissa, eli niissä ihmisissä jotka päättivät vallata hylätyn alueen 1970-luvulla ja perustivat oman yhteisön vailla yhteiskunnan normeja ja byrokratiaa, Christianian vapaakaupungin. Nämä ihmiset elävät tälläkin hetkellä jo toista sukupolvea luonnon helmassa, omarakenteisissa pikku taloissaan - kaikki tehty romu-ja kierrätysmateriaaleista. Alueelta löytyy myös niin lastentarha kuin koulu lapsille. Muita palveluja ei alueella juurikaan ole sillä kukaan ei maksa tonteista/taloista mitään eikä valtiokaan peri heiltä verokustannuksia mikäli olemme ymmärtäneet asian laidan. Tämä on jo maailmanmittakaavassa ainutlaatuista. Kaupungin sähkö taitaa alueelle tulla mutta muuten kaikki on sosialisoitua ja alue henkii yhteisöllisyyttä. Sosialistin päiväuni.
Tien varsilta löytyy paljon ateljeita, verstaita ja hauskoja kasvisravintoloita. Kaikki on hieman rempallaan, tarkoituksella. Ja miten uskomattoman kekseliäästi ihmiset siellä osaavat käyttää luovuuttaan rakentamisen suhteen. Vanha roju muuntuu uudeksi hyötymateriaaliksi ja tavaraksi. Esim. risut oli kerätty puisten puomien väliin ja voila: tienvarsiaitaa riittämiin ja risutkin saavat uuden elämän.

Nyt alkaa kuitenkin tarinamme huippu; kävellessämme ja ihastellessamme näitä uniikkeja pikku taloja, J oli kuulevinaan takaansa suomenkieltä. J kääntyi ja näki vanhan hippi-isän polkevan pyörällä kuljettaen lapsiaan tiellä eteenpäin. Myös M tajusi tämän puhuvan Suomea lapsille mutta kas kummaa, näytti olevan selvästi paikallinen. Se sai molemmat miettimään..voisiko olla? Huusimme sedän perään ja totesimme olevamme myös suomalaisia. He pysähtyivät ja hippisetä tervehti meitä iloisesti. Kävi ilmi niin kuin olimme ajatelleetkin; hän oli muuttanut Suomesta 80-luvulla Christianiaan asumaan, jäänyt niille sijoilleen ja perustanut perheen.
Olimme kertakaikkiaan ihmeissämme. Hippisetä myhäili ja toivotti meidät tervetulleeksi käymään luonaan. Jäimme epäröimään ja tällä välillä hippisetä, nimeltään Rami, pyöräili jo kaukana edessä. Hän oli kuitenkin kertonut meille osoitteensa ja niinpä näimme mahdollisuutemme kokea jotain harvinaislaatuista. Nyt tai ei koskaan.
Lähdimme kävelemään hänen kertomaansa suuntaan; hevostallilta eteenpäin, pieni vaaleanpunainen talo, siinä portti. Emme olleet varmoja ymmärsimmekö sittenkään oikein ohjeet.
Kun olimme jo heittämässä toiveet nurkkaan M näki portin takana samaisen tumman pikkupojan, jota Rami oli kärrännyt pyörällään. Siellä tämä poika leikki muiden paikallisten lasten kanssa. Huusimme heille suomeksi ja tumma poika vastasi takaisin, suomeksi!
Niin hän jo ohjasikin meitä isänsä Ramin kotitalon pihaan.
Se oli uskomaton.
Se oli piha jonka keskellä sijaitsi pirttipöytä ja penkit, viereisellä mäenpenkareella seisoi punaisella harjakatolla varustettu valkoinen puutalo jota ympäröi kukkapensaat ja reunoilla käppyräpuut. Ovet olivat ammollaan ja sisältä kuului koiran haukuntaa. Toisella puolen puutarhaa oli myös puoliksi turkoosi niinsanottu ladontapainen. Ladon keskellä oli iso näyteikkuna jonka toisella puolen ruukkupalmuja ja muita kasveja. Seisoimme suu amollaan pihan keskellä katsellen tuota valkoista yhtälailla kummallista ja upeaa miljöötä.
Valkoisen talon nurkalla seisoi pari afrikkalaista miestä. He vilkuilivat meitä uteliaasti. Pian talosta asteli ulos tummaihoinen nainen. Pisti heti silmään kuinka kaunis tämä nainen oli. Esittelimme kohteliaasi itsemme ja kerroimme miksi nyt seisoimmen siinä. Nainen naurahti ja sanoi olevansa Ramin vaimo ja poika heidän lapsensa ja olimme tervetulleet käymään.
Pian miehetkin talon nurkalta tulivat kättelemään meitä iloisesti. Siinä sitten jo heitettiin vitsiä ja naureskeltiin tuttavallisesti. Kävi ilmi että kaikki ovat kotoisin Ghanasta.
Eipä aikaakaan kun jo löysimme itsemme pirttipöydän ympäriltä syömästä ghanalaista cuisinea! Voitte kuvitella kuinka pöllämystyneitä olimme. Ja kaikki tämä tapahtui minuuttien sisällä. He suorastaan vaativat meitä jäämään päivällistämään kanssaan. Ja mitä tähän paikalliseen ruokaan tulee, J&M eivät koskaan tule maistamaan mitään vastaavaa. Valitettavasti herkun nimi ja ainekset jäivät jo unholaan joten emme voi kun vain muistella lämmöllä tuota hetkeä.

Tässä vaiheessa pöydän ääressä olivat me, ramin vaimo, hänen ystävättärensä ja pojat joista toinen oli vaimon veli.
Siinä me istuimme, nautimme ruuasta ja kerroimme taustoistamme.
Tämä kaikki on vain jotain sellaista, jonka jokaisen pitäisi kokea. Se lämmön ja aitouden aura joka tästä ghanalaisseurueesta lähti oli todella merkityksellistä. Tähän asti on vain kuullut tarinoita afrikkalaisesta elämänasenteesta mutta tämä hetki heidän kanssaan todensi kaiken ja vielä enemmän. Kuuntelimme haltioissaan heidän kieltään, kun he mitä ilmeisemmin vitsailivat toisilleen ja nauroivat asialle kuin asialle, emmekä silti tunteneet jäävämme asioiden ulkopuolelle. Englanti, ghana ja jopa suomi taittui ja kieli seurueessa vaihtui tämän tästä.
Emme tiedä kauanko vietimme aikaa heidän kanssaan sillä myös ajan taju katosi tyystin. Ajalla ei ollut enää väliä.
Jossain vaiheessa oli kuitenkin lähdettävä ja pelkäsimme sen suorastaan olevan röyhkeää. Onneksi e ymmärsivät meidät - länsimaalaiset, aina kiire jonnekin, yksin.

Mitä tähän enää lisätä. Tuo kokemus. Emme oikeastaan ymmärrä tapahtunutta vieläkään, eikä tätä miltei taianomaista kokemusta voi mitenkään pukea kunnolla vaatteisiin. Se mitä mitä tunsimme hyvästellessämme heidät, oli suuri lämpö. Sydän oli avartunut.
Skeptikoille tiedoksi, tämä kohtaaminen ei ole sisältänyt mitään lisäaineita tuottamaan hyvänolon tunnetta. Kaikki on totta ja aitoa.

Pitkä on päivämme ja niin myös tämä tarina, niin uskomaton kuin se onkin. Tätä päivää emme tule unohtamaan koskaan.

J&M