Profile
Blog
Photos
Videos
Kahteen viikkoon on ehtinyt mahtua uskomaton määrä paikkoja, maisemia, kokemuksia ja ihmisiä. Matka on kulkenut koko Jaavan halki viereiselle Balin saarelle maata (ja vähän vettä) pitkin.
Viime keskiviikkona lähdin aamuvarhaisella "ryhmämatkalle" Borobudurin buddhalaiseen temppeliin. Temppelille saavuttiin pian auringonnousun jälkeen, jolloin ilma oli sopivan viileä, turistimassat vielä nukkumassa ja temppeli kylpi upeassa aamuauringossa. Temppeliä ympäröivät unenomaiset maisemat: vihreitä vuorenrinteitä ja aamu-usvan peittämä metsäinen laakso.
Tapasin retkellä monia reissaajia eri maista, ja melkein kaikilla tuntui olevan samankaltainen matkareitti: Yogyakartasta Bromo-tulivuoren kautta minibussilla Balille. Itsekin olin suunnitellut käyväni Bromolla, mutta tarkoituksenani oli lentää ensin Yogyakartasta Balille ja tulla sitten takaisin Jaavalle. Pakettiretkenä teitä pitkin kahden yön yöpymisineen matka Balille oli vain vähän lentoa kalliimpi, joten jätin lennon sikseen. Sovin yksin matkustavan tanskalaisen Mortenin kanssa, että teemme tulivuoriretken ja matkan Balille yhdessä.
Torstaina siis lähdimme aamulla Yogyakartasta yhdeksän hengen ilmastoidulla minibussilla kohti itä-Jaavalla sijaitsevaa Bromo-Tengger-Semeru-kansallispuistoa. Matka kesti yhteensä lounastaukoineen ja ajoneuvon vaihtoineen noin 11 tuntia, ja saavuimme vuoristoon vasta pimeän tultua. Pakettiretken aikataulu oli tehty todella tiukaksi. Yöpymisen jälkeen auringonnousun aikaan Bromo-tulivuoreen tutustuminen ja sen jälkeen heti aamupäivällä matka olisi jatkunut. Päätimmekin Mortenin kanssa ottaa rennosti ja varasimme hotellista yhden ylimääräisen yön. Pääsisimme tutustumaan Bromoon ja läheisiin kyliin rauhassa ja jatkamaan matkaa seuraavan päivän vastaavan ryhmämatkan mukana.
Perjantai oli siis täysin ennalta ohjelmoimaton päivä. Aamulla selvisi, että hotellimme ei ollutkaan ihan siellä, missä sen oli sanottu olevan eli Bromo-tulivuoren lähellä olevassa Cemoro Lawang -kylässä. Sen sijaan Cemoro Lawangiin oli matkaa noin 3 kilometriä. Meillä oli kuitenkin koko päivä aikaa ja niin lähdimme reippaasti puoli yhdeksän aikaan aamulla kiipeämään Cemoro Lawangiin johtavaa tietä pitkin. Kävelystä tuli ennemminkin vaellus, koska tie oli enimmäkseen jyrkkää ylämäkeä. Vaikka ilma muutaman kilometrin korkeudessa oli alhaisempiin korkeuksiin verrattuna mukavan viileä (ehkä noin 22 astetta), oli se myös armottoman kostea ja auringon tullessa pilvien takaa esiin, muuttui sää todella hiostavaksi. Pysyimme kuitenkin koko matkan päättäväisinä ja vihdoin noin kolmen tunnin ja yhden pidemmän juoma- ja sateenpitotauon jälkeen olimme perillä Cemoro Lawangissa. Jalat alkoivat jo tässä vaiheessa sanoa aika kovasti vastaan, mutta koska olimme jo niin lähellä tulivuorta, jatkoimme lounastauon jälkeen matkaa.
Kansallispuistossa on kolme tulivuorta: höyryävä Bromo (2392 m), sammunut Batok (2440 m) ja aktiivinen Semeru (3676 m). Näistä Bromon kraaterin huippu on suht helposti saavutettavissa kävellen. Kaikki kolme tulivuorta sijaitsevat laajalla aavikkoa muistuttavalla tasangolla, jota kutsutaan nimellä Sea of Sand. Se on ilmeisesti valtavan muinaisen tulivuoren kraateri. Cemoro Lawangista kävellen Bromon huipun saavuttaa noin tunnissa.
Edessä oli siis marssi vaihteeksi alaspäin hiekkatasangolle, kävely sen läpi ja sitten muutaman sadan metrin kipuaminen suht loivaa laavakalliota portaikolle, jonka 253 porrasta johtavat ylös kraaterin reunalle. Upeat maisemat muistuttivat maailmanlopun näkymää tai jotain toista planeettaa. Mortenin ja minun lisäksi Bromolla oli perjantai-iltapäivänä vain saksalainen viisikymppinen pariskunta uskomattoman reippaan noin kahdeksanvuotiaan poikansa kanssa ja muutama korealalaista turistia. Ihmettelimme paikan autioiutta - sen pitäisi kuitenkin olla yksi Indonesian tärkeimpiä nähtävyyksiä.
Syy iltapäivän turistikatoon selvisi seuraavana aamuna. Olimme rikkoneet kaavan, jolla Bromoon kuuluu tutustua: auringonnousu näköalapaikalta, sen jälkeen Jeepillä Bromon juurelle, josta kävellen tai hevosen selässä kraaterin reunalle johtaville portaille. Sen jälkeen aamiainen ja minibussilla seuraavaan kohteeseen. Tein itsekin lauantaina saman kierroksen, enkä silloin joutunut todellakaan olemaan yksin! Säiden puolesta päätös viipyä Bromolla kaksi yötä osoittautui todella hyväksi. Perjantain sää oli aamusta alkaen pilvinen, mutta lauantaina aamilla pääsin ihailemaan tulivuorimaisemia aurinkoisessa säässä.
Lauantain Bromon kiipeämisen jälkeen matka jatkui taas minibussimatkalla kohti seuraavaa tulivuorta, Ijenia. Ijen sijaitsee Bromoa hankalamman matkan päässä, eikä siksi kerää samankaltaisia turistijoukkoja. Lisäksi vuorelle kiipeäminen on fyysisesti raskaampi suoritus, vaikka ei todellakaan mistään vuorikiipeilystä ole kyse. Erikoista Ijenissä on se, että siellä toimii rikkikaivos.Näiden kaivosmiesten työtä on joskus kuvattu maailman rankimmaksi työksi. Kerron siitä kohta lisää, mutta palaan vielä ilmastoituun minibussiin, jossa lauantai-päivä enimmäkseen kului. Loppuosa matkasta kulki kuoppaista ja mutkittelevaa, mutta leveää vuoristotietä. Saavuimme tällä kertaa hotellille juuri ja juuri valoisaan aikaan eli kuuden maissa.
Hotelli sijaitsi pienessä kylässä vuoriston ja kahviviljelmien keskellä - vieressä oli myös kahvinjalostamo, jonne emme valitettavasti ehtineet vierailulle. Illalla ei oikeastaan pikkukylässä ollut muuta tekemistä kuin syödä, juoda olutta ja vaihtaa matkakertomuksia muiden matkaajien kanssa. Kaikki ulkomaiset turistit niin Ijenissä kuin Bromossakin olivat tulleet ainoastaan tulivuorten takia - ja useimmat samoilla minibusseilla ja samojen retkijärjestäjien kanssa. Hotellissamme Ijenissä ulkomaisia turisteja oli samanaikaisesti noin viisitoista ja kaikkiin törmäsin seuraavana päivänä tulivuorella.
Sunnuntaina aamulla oli siis taas aikainen herätys ja ajomatka tulivuorelle. Kiipeämismatka oli kolme kilometriä, josta suurin osa oli jyrkkää, mutta leveää polkua pitkin. Aikaa kävelyyn meni noin puolitoista tuntia, joiden aikana usko omiin voimiin meinasi loppua muutaman kerran! Polulla vastaantulevat kaivosmiehet antoivat esimerkillään puhtia jatkaa mäkeä eteenpäin.
Rikki tuotetaan kaivoksessa ilmeisesti veden avulla nestemäisestä kiinteäksi. Kaivosmiehet työskentelevät täysin ilman suojavälineitä ja keskellä rikkihöyrypilveä. Kantajat kulkevat joka päivä puolentoista tunnin matkan ylös kraaterin reunalle, ja vielä puolen tunnin kipuamisen vaikeakulkuista rinnettä alas kraateriin. Monet turistit laskeutuivat kraateriin seuraamaan kaivostyötä, mutta itse en sinne mennyt lähinnä polun huonon kunnon ja varsinaiseen kiipeilyyn epäkelpojen kenkieni takia - ja ehkä myös vähän säästääkseni voimiani. (Äiti on varmasti päätökseen tyytyväinen!) Kaivoksella miehet täyttävät olalla kannettavat korit kiinteällä rikillä ja kulkevat noin 50-80 kilon lastin kanssa koko matkan ylös kraaterin reunalle ja vuorelta alas. Kuulemma miehet työskentelevät noin 12 tuntia päivässä, jonka aikana he ehtivät kantaa kaksi lastia. Rikistä maksetaan heille kuulemma 600 rupiaa eli noin 4 senttiä kilolta. Työnkuvaan kuuluu luonnollisesti turisteille poseeraaminen - valokuvasta kiitokseksi oppaamme kehotti antamaan karkkia, keksejä tai tupakkaa.
Aamun pitkän kiipeämisen palkkioksi ei valitettavasti saatu hyvää säätä, ja maisemat kraaterin reunalta olivat enimmäkseen pilvien ja kaivoksesta nousevan höyryn peitossa. Ison kraaterin keskellä oleva, valokuvissa upealta näyttävä turkoosi järvi ei päässyt näyttäytymään kunnolla. Heikossakin säässä upeat maisemat ja kaivosmiesten seuraaminen tekivät kuitenkin retkestä ehdottomasti kannattavan. Paluumatka alas ei sitten ollutkaan ylös kiipeämiseen verrattuna juuri mitään - varsinkaan kun seurasi kantajien ällistyttävää tasapainoilua ja juoksuaskeleita uskomattomien lastiensa kanssa.
Seuraavaksi viiden hengen minibussiryhmämme siirtyi Balille Ketapangin lauttasataman kautta, jossa tiemme erkanivat. Mortenin kanssa päätimme jäädä muutamaksi päiväksi luoteis-Balille, jonne lyhyellä lauttamatkalla Jaavalta saavutaan. Saaren tässä osassa sijaitsee Balin ainoa, mutta sitäkin suurempi kansallispuisto, johon kuuluu myös sukellusvesistään tunnettu Pulau Menjangan -saari. Selviydyimme Gilimanukin lauttasatamasta paikallisbussiin, jolla pääsimme Pemuteranin kylään, jossa toimii sukellusoperaattoreita. Seuraavina kahtena päivänä olisi siis tiedossa rannalla loikoilua, rentoutumista ja vedenalaisia maisemia - eikä missään nimessä juuri lainkaan kävelyä!
Eilinen päivä olikin rentoutumiseen pyhitetty: rannalla loikoilun, snorklauksen ja balilaisesta hieronnasta nauttimisen lisäksi en ole paljon muuta tehnyt. Tänään pääsin vihdoin sukeltamaan Pulau Menjanganille - innolla odotetut sukellukset eivät ehkä täyttäneet täysin kaikkia odotuksia, mutta bongasin ensimmäistä kertaa merikilpikonnan, joten oli se kannattava reissu!
Eilen trooppisten metsien keskellä kiitävässä paikallisbussissa istuessa, rinkka sylissä ja hikeä valuen, polvet edessä olevaan penkkiin painautuen, balilaisnaisen kyynerpäät kylkeä painaen ja äkillistä ympäristönvaihdosta ihmetellen äkkiä tajusin - tätä elämäni tulee olemaan seuraavat kolme kuukautta. Se sai hymyn huulille.
- comments
Päivi Kaisa - ihanat seikkailut!! Sulaeman olisi halunnut vielä soitella sinulle - liekö ihastunut, mutta oli hukannut numerosi. Jos sinulla on vielä hänen numeronsa, soita, jos tahdot - muussa tapauksessa oikein ihanaa jatkoa sinne viidakon lämpöön ja kosteuteen!!
Kaisa Täytyypä soitella Sulaemanille, varmaan huolehtii miten olen pärjännyt! Oli todella mukavaa tavata Sulaeman, ja erityisesti illallinen hänen vaimonsa ja lastensa kanssa Padang-ravintolassa oli mahtava!