Siinä missä laukkakilpailut ja hevospoolo, kuuluu myös fox hunting , tai paremminkin jänis-hunting isona osana tähän perinteikkään englantilaiseen hevoskulttuuriin. Ja sitä pääsin kokeilemaan keskiviikkona!

Tähän aikaan vuodesta, alkusyksystä, ennen jahtikauden varsinaista starttia, koiria koulutetaan järjestämällä puppy hunteja. Nämä jänisjahdin esiasteet kestävät vain pari tuntia, kun taas oikeassa jahdissa ratsastetaan kolmisen tuntia tai kauemmin. Jahteja järjestetään pari kertaa viikossa elokuulle asti, ympäri maata. Mukaan ei pääse, ellei kuulu klubiin, tai tule jonkun jäsenen vieraana. Minä pääsin mukaan maanomistajan vieraana.

Uuden-Seelannin olemattoman kettupopulaation vuoksi jahdin kohde on jänis. Pupu jää useimmiten henkiin, sillä aseita ei kanneta mukana, ja koiria kielletään syömästä jänistä (tämän vuoksi useimmiten, vahinkoja sattuu..). Jahtia johtaa jahtimestari, ja häntä ei ratsastuksen aikana saa ohittaa, niinkuin ei myöskään kahta koirista vastaavaa "piiska"miestäkään. Koiria ei saa kutsua nimellä dogs, vaan hounds. Näillä säännöillä minut varustettiin matkaan.

Tällä kertaa jahdissa oli mukana noin parikymmentä ratsukkoa, tasaisesti miehiä ja naisia. Keski-ikä oli varmaan 60 vuotta. Olin yllättynyt, miten hyvin vanhimmatkin herrat ja rouvat ratsujensa kanssa pärjäsivät meidän laukatessa hetkittäin hallitsemattomasti esteeltä toiselle. Kerran edelläni ratsastaneen rouvan ratsu kieltäytyi hyppäämästä vaijeriaidan madallettua kohtaa niin, että minun oli tehtävä äkkikäännös sivuun ja hypättävä vaijeriaita täydessä korkeudessaan. Jimmy oli kuitenkin tilanteen tasalla ja hyppäsi tarpeeksi korkealta.

Teimme kaikkiaan noin 16 hyppyä laitumelta toiselle; pensas-, vaijeri- ja lankkuaitojen yli (~ 80-120 cm), välillä ylämäkeen ja alamäkeen.

Koirien etsiessä jäniksiä ympäri laidunta jäi meille mukavasti sosiaalista aikaa (sen takia ihmiset tätä tekee). Jahtimestari kysyi minulta, eivätkö Suomessa ihmiset oikeasti tervehtiessä sano "mitä kuuluu", niinkuin täällä on AINA tapana. Vastasin, että kysytään vain jos kyseessä on tuttu ja oikeasti halutaan tietää kuulumiset, että meillä ei tuhlata aikaa eikä esitetä kiinnostunutta niin kuin täällä, vaan ollaan rehtejä. Saatiin aikaiseksi hyvät naurut ja jopa kannattajia Suomen tyylille!

Päätettyämme jahdin pesimme hevoset, nakkasimme tweed-takit hevosrekkoihin (minulla tosin oli vain sininen kisatakkini) ja siirryimme nyyttikestityylillä varustettujen piknikpöytien ääreen. Jahtimestari piti pienen puheen, ja pikkuhiljaa pöytien ja lasien tyhjettyä väki lastasi ratsunsa autoihin ja suuntasivat takaisin kotiin.

Äärimmäisen onnellisena ja "ääliöhymy" kasvoilla saa taas jatkaa etiäpäin! Yksi upeimmista kokemuksista, taatusti.

-Kaisa