"The journey of a thousand miles begins with a single step."
― Lao Tzu

Halusin mennä Vietnamiin opastetulle reissulle, koska ajattelin, että saisin maasta irti enemmän. Se oli myös maa, joka kiehtoi minua eniten. Kaksi viikkoa tiivistä ryhmämatkailua, sama huonekaveri koko reissun. Kaltaiselleni yksinviihtyvälle ihmiselle siinä oli paljon haastetta En ole luonteeltani mikään laumasielu ja tykkään kun saan tehdä asioita itsekseni, omassa tahdissa. Onnekseni ryhmämme osoittautui mitä toimivimmaksi kokonaisuudeksi. Tämä johtui ehkä siitä, että 15 hengen sijaan meitä oli vain seitsemän. Päivän meitä jäljessä seurasi toinen, saman organisaation ryhmä ja siinä oli se 15 henkeä. Kun he astuivat ulos hotellista, he näyttivät yhdeltä suurelta elefanttilaumalta. Niin isossa ryhmässä liikkuminen on jo hieman vaikeaa.

Ryhmämme oli todella tiivis koko reissun ajan ja siellä oli mahtavia persoonia. Huonetoverini oli mitä suloisin tyttö. En ymmärrä miten olisimme selvinneet ilman hänen vietnaminkielen taitoaan, koska oppaammekaan ei puhunut vietnamia. Opas kertoi, että reissulla oli vain kerran aiemmin ollut vietnamia puhuva henkilö. Minh Thukin oli viimeksi käynyt Vietnamissa 15-vuotiaana eli 8 vuotta sitten eikä hänen muistonsa siltä reissulta olleet hyvät. Negatiivinen käsitys kuitenkin korjaantui tällä reissulla. Huvittavaa oli myös se, että koska Minh Thu puhui vietnamia ja näytti paikalliselta, hän sai kaiken paikalliseen hintaan. Vaikka olisimme olleet yhtä aikaa ostamassa samaa tuotetta, myytiin kaikki Minh Thulle edullisemmin. Hän sai myös kaupanpäällisiä.

Joukossamme oli myös mahtava saksalaispoika Jurgen, jota aloimme tyttöjen kanssa kutsua Holiday McGyveriksi. Jurgenilla oli aina reppu mukana ja mitä Jurgenin repusta ei löytynyt, sitä ei tarvinnut. Kun olimme unohtaneet wc-paperin hotellille, Jurgenilla oli sitä mukana. Häneltä löytyi myös desinfioiva puhdistussuihke, koska yleiset wct olivat usein melko saastaisia eikä wc-paperia yleensä ollut. Jurgen oli ehkä myös kohteliain ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Hän jäi aina naisen seuraksi tilanteessa kuin tilanteessa, myös shoppilureissulla. Hän ei juonut alkoholia, mutta baarissa hän oli siihen asti, että naiset halusivat lähteä kotiin. Yhtenä iltana Nha Trangissa hän oli minun ja Minh Thun seurassa kolmeen asti baarissa, koska ei halunnut jättää meitä yksin. Kun minua paleli, hän antoi repustaan pyyhkeen, johon sain kietoutua. Kun Hoi Anissa pyöräilimme illalla kaupunkiin, se tyttö, jolla ei ollut pyörää mukanaan, sai kyydin Jurgenin tarakalla. Istuen taitetun pyyhkeen päällä tietenkin, jotta on miellyttävämpi istua. Hän ei koskaan valittanut mistään ja oli muutenkin tosi rento -saksalaiseksi siis. Jurgen myös rakasti kakkuja, vaikkei sitä hänen luisevasta olemuksestaan huomannut. Hän löysi Hoi Anista hyvän leipomon ja kävi siellä joka päivä. Ennätyspäivänään hän söi viisi eri leivosta!!!

Pete oli aussijamppa, joka harrasti extremeruokailua. Hän oli syönyt mm. pulun päätä Kiinassa ja matkallamme hän söi kananpäätä. Hän oli myös kova heittämään tarinaa, jotka olivat selvästi liioiteltuja. Tulimme siihen tulokseen, että Petellä oli vain kova tarve uhoamisella kompensoida pientä kokoaan. Meistä muista se oli lähinnä huvittavaa. En ollut yllättynyt kun kuulin Jurgenilta Peten joutuneen baaritappeluun Hanoissa. Pete tykkäsi mennä mieluummin omia menojaan kuin kulkea meidän ryhmässä.

Sveitsiläinen Michelle oli gootti. Kun hän kuuli minun olevan Suomesta, hän kertoi seurustelleensa neljä vuotta suomalaisen pojan kanssa. Hän piti Suomesta erityisesti suomalaisen heavymetallimusiikin takia. Hän on myös ainoa ei-suomalainen, jonka tiedän pitävän salmiakista :D

Amy ja Dave, mikä ihanan sympaattinen brittipariskunta. He olivat vasta 26-vuotiaita mutta olleet yhdessä jo 10 vuotta. He olivat 5 kuukauden maailmanympärikierroksella. Vietnamin reissu oli kierroksen loppupäätä. He olivat aiemmin olleet jo Ausseissa, Uudessa-Seelannissa, Thaimaassa ja Kambodzassa. Amy oli ottanut töistä loparit, jotta he pääsivät reissuun. He kertoivat, että viiden kuukauden reissaaminen oli vaatinut heiltä töitä kolme vuotta putkeen, ei lomia ja he asuivat molemmat vanhempiensa luona säästääkseen asumiskustannuksissa. Suurin osa matkabudjetista oli huvennut Ausseihin ja Uuteen-Seelantiin. Etenkin Australia oli ollut yllättävän kallis maa reissata.

En voi kuvitella miten olisimme selvinneet matkasta ilman aina auttavaista ja ystävällistä opastamme Thyeta! Emme olisi voineet saada sympaattisempaa ja parempaa opasta kuin Thye. En ole koskaan tavannut yhtä elämäniloista ja nauravaista ihmistä. Thye oli aina valmis heittämään vitsiä ja laskemaan leikkiä. Yhden yöjunan poistumispysäkillä hän kysyi minulta: "Maria, do you know how to jump off from the moving train?" Thye huolehti kaikista ja kaikesta. Kun minä ja Michelle peräjälkeen sairastuttiin vatsatautiin, hän kysyi joka päivä onko vointimme yhtään parantunut. Loppujen lopuksi opastettu reissu antoi todella paljon. Matkalla tuli vastaan niin paljon asioita ja tietoa, jota en olisi mitenkään yksin pystynyt selvittämään. Olen todella tyytyväinen, että valitsin opastetun matkan mutta on myös kivaa matkustaa loppureissu itsekseen. Voi itse päättää mihin menee ja missä aikataulussa.

Ryhmämatkamme päättyi Hanoihin. Ryhmään ei tullut uusia jäseniä Laosin reissua varten vaan Amy, Dave, Michelle ja Jurgen jatkoivat nelistään Laosiin Thyen kanssa. Tapaisin heidät viimeisen kerran tämän reissun aikana Luang Prabangissa ja jatkaisin Laosin reissua itsekseni vastakkaiseen suuntaan.