"Elämä ei koskaan tarjoa meille mitään, mitä ei voida nähdä uutena aloituskohtana yhtä hyvin kuin päättymisenä."

Kaksi takana, kahdeksan edessä. Suomi tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta vaikka en oo ollu reissussa kun 14 päivää. Ihmismieli on kummallinen. Viimesestä päivityksestä on jo jonkin verran aikaa ja sillä välin on kerennyt tapahtua jos jonkinlaista mm. loikkaus rajan yli, joten selkeyttääkseni kirjoitan päivityksen kahdessa osassa.

Viimeiset päivät Kamloopsissa oli ihan liian mukavia, just semmosia mitkä tekee lähtemisestä niin kovin vaikeaa.Treenaaminen oli mukavaa hyvällä porukalla ja koirat edistyi kerta kerralta. Pari nuorta koiraa, Doc ja Coal pääsi maastoon mukaan ja niille heitettiin pari markkeerausta, mikä ei sinänsä kuullosta miltään, mutta pakkonoutoa opettaessa on jo ihan kivasti. Vaiheittain pakkonoudon rakennus ja sähköpantaan totuttaminen menee suurin piirtein näin: Pitäminen (erikokoisia dummyja, lintuja..) korvanipistyksellä, pitäminen tassunipistyksellä, pitäminen tassunipistyksellä ja pannalla, pitäminen pelkällä pannalla (koira hoksaa että paine tulee nyt vain pannasta), pitäminen koiran liikkuessa, sen jälkeen tulee itse nouto ensin hihnassa läheltä lattialta ja siitä vaikeusastetta hieman nostaen. Doc ja Coal oli toista kertaa "benchillä" (semmonen pitkä pöytä mihin saa koiran kytkettyä juoksulangan tapaiseen vaijeriin jossa koira voi liikkua eestaas) silloin kun näin ensimmäistä kertaa treenejä ja viimesenä päivänä ne pääsi mukaan maastoon. Eli itse nouto opetetaan n. viikossa. Aika tietysti riippuu paljon koulutettavasta koirasta. Asiakkaana oli yksi showkkari labbis, Briggs, joka aloitti samaan aikaan kun Doc ja Coal mutta sen kanssa ei ollut toivoakaan että aloitettaisiin markkeeraukset.

Treenaamisen ohella Linda ja Debbie piti minut kiireisenä järjestämällä ohjelmaa. Perjantaina käytiin paikallisessa laskettelukeskuksessa, Sunny Peaksissa, syömässä ja kiertelemässä. Hassua että sinne ei ollut matkaa kuin reilu puoli tuntia ja siellä oli lunta, mutta muualla Kamloopsissa on ollut lumetonta koko talven ajan. Sunny Peaks on uusi keskus ja sitä askarrellaan vieläkin, mutta siellä on kuulemma niin hyvät rinteet ja reitit että se vetää laskettelijoita Euroopasta ja muualta. Lauantaina pääsin vihdoin Barrien mukaan ratsastamaan! B lähti viemään nuorta palominoa lähelle koulutettavaksi ja mie hyppäsin pinton Smartyn satulaan. Linda toivotti onnea sen kanssa.. o-ou :D Alkumatka meni tosi hyvin, yllättävän hyvin, se oli just sitä tyyntä myrskyn edellä. Tultiin kohtaan jossa oli hevosia aitauksessa tien vieressä, Barrien Colt hermostui kun ne kirmaili pitkin aidanviertä ja silloin Smartykin veti porot nokkaan, kääntyi kannoillaan ja lähti tuhatta ja sataa tietä pitkin takasin kotia kohti. Mentiin niin lujaa että hattu jäi matkalle! Yllätyksenä itellenikin sain kuin sainkin sen pysähtymään. Olo oli ku oikeella lehmitytöllä, voi luoja että oli KIVAA! :D Hevostelun jälkeen iltasella mentiin naapuriin Debille ja Robille syömään ja viettämään iltaa. Kevin ja Tosca jäi yöksi joten nekin liittyi seuraan. Rob oli kasannut kokon takapihalle ja ruuan jälkeen siirryttiin sitä taivastelemaan. Ihme ettei ollu koko pitäjä tulessa, sen verran oli lieskaa ja kipinää. Illan mittaan joukkoon ilmestyi toisetkin naapurit. Tunnelma oli lämmin hyvän seuran, kokon ja gintonicin ansiosta. Nuotiolauluna kuului Kanadan kansallislaulu!

Sunnuntai aamuna heipatin Peten, muut koirat ja Lindan ja Barrien. Olisvat halunneet pitää minut pitempäänki, ja olisin mielelläni jäänykin mutta when you gotta go, you gotta go, eh? Vinttikoiran siivittämänä surullisin mielin mutta hymy kasvoilla lähdin kohti Coquitlamia ja Vancouveria.