Profile
Blog
Photos
Videos
Maaliskuu, loppu häämöttää.
Se siitä stressittömästä elämästä sitten. Se kaikista suurin deadline eli kadityön palautus on näkyvissä. Apua. Mihin maaliskuu katosi? Eihän kokonainen kuukausi voi noin vain hävitä? Kyllä vaan näköjään voi. Se kuka väitti että aika juoksee kun on hauskaa ei varmaan ole koskaan kokenut stressiä. Aika nimittäin katoaa valon nopeudella kun on muutama deadline ja pieni paniikki päällä. Itse aiheutettu paniikki tietenkin, mutta kuten jo aikasemmin mainitsin, ne aikaansaavat ihmiset joiden elämässä vallitsee aina järjestys uhmaavat universumin lakeja. Minun elämäni ja aikatauluni eivät todella sorru sellaiseen. Näinollen työpaikkojen, maisterihakemusten, kandityön, esseiden, luentojen, ystävyyssuhteiden ja mielenterveyden tasapainottelusta on jo tullut varsinaista taidetta missä aamuisesta työvuorosta kipitetään luennolle, siitä tapaamiseen ja kirjastoon. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet vieruskaveriksi kirjastossa ja lounas/kahvitauoksi luentojen välissä ja työpaikastakin on jotenkin tullut paikka jossa aivot saavat muuta ajateltavaa kun yliopistotyöt. Tämä jonglööraus on jo päätynyt siihen tilanteeseen missä miettiessäni miten voisin lohduttaa nilkkansa telonnutta ystävääni harkitsen salaa mielessäni itsekin trampooliinilla riehumista. Sairasloman aikana voi nimittäin hakea jatkoaikaa deadlineihin. Ei niin että se stressin siirtäminen minun tapauksessani oikeasti auttaisi, tähän vaivaan ei nimittäin auta mikään muu kuin kirjastonpenkkien ahkera kuluttaminen ja noin vaan yleisesti itseään niskasta kiinni ottaminen. Onneksi pääsiäislomalla kampus on miltei tyhjä joten tilaa ja omaa rauhaa riittää, on tavallaan aika hassua kävellä tyhjällä yliopistolla ja kummallista kun kirjaston sosiaalisia alueita ei enää täytäkään freshereiten loputon kälätys edellisen illan bileistä. Bilehileet ovat kaikonneet joko kotiin lepäämään/toipumaan tai yliopiston kerhojen järjestämille pääsiäismatkoille juhlimaan lisää. Rauhallisia opiskelupaikkoja siis riittää, enää pitäisi löytää se energia tähän viimeiseen rutistukseen. Näin jälkeenpäin katsoen on jotenkin helppo nähdä miten kaikki johtanut tähän, ei niinkään siis tähän stressiin vaan yleiseen loppuhuipennukseen. Ensimmäinen vuosi oli melko stressitön pehmeä lasku opiskelijaelämän sosiaaliseen sekä akateemiseen puoleen ja Bournemouthiin yleisesti. Toisena vuonna tekemistä ja vastuuta oli hieman enemmän, muttei liikaa, samoin kuin harjoitusta kandityötä varten. Pienen harjoitteluvuoden suoman hengähdyntauon jälkeen kolmantena vuonna tahti on taas kiihtynyt kiihtymistään, kunnes vauhti on niin kova että kuukaudet vaan katoavat. Mutta jotenkin sitä silti huomaa pysyvänsä kyydissä, vaikka vähän huimaakin. Ja pienet voitot, niinkuin hyvä palaute kandityön ensimmäisestä kappaleesta (ja ihan vaan sen ensimmäisen kappaleen valmistuminen) kannustavat eteenpäin. Kyllä kai tästä selvitään, enää alle kaksi kuukautta jäljellä. Eli loppukiri. Maaliviiva (eli ranta) jonka päälle voi väsyneenä ja kalpeana romahtaa on jo näkyvissä. Eiköhän tämä tästä. Toisaalta vauhdin kauhua lisää se tosiseikka että tämä on todella se loppukiri, kun olemme kaikki selvinneet maaliviivalle ja romahtaneet vieri viereen rannalle on aika alkaa katsoa jo pidemmälle eteenpäin kuin seuraavaan deadlineen. Osa jatkaa opintoja maisteria varten, osa aloittelee jo uraa, mutta mihin ikinä me ensi syksynä päädymmekin, palaamme tänne vain valmistumisjuhlaan, emme aloittamaan uutta lukuvuotta yhdessä. Hui.
- comments