Havaitsin aamulla, että paluu Suomeen alkoi olla yhä enemmän mielessä: aamiaisellakin soi päässä Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia. Durbanista kerrottiin, että paitsi USA ja Kiina myös Kanada, Venäjä ja Japani aikoivat vetäytyä Kioton ilmastosopimuksesta, millä olisi kohtalokkaat seuraukset Afrikan maille. Olin illalla tilannut retken Cape Pointiin, ja odoteltuani tovin hotellin aulassa minua tuli noutamaan vaalea naisopas, joka vei minut ajoneuvoonsa, jossa jo odotti kaksi saksalaista ja yksi norjalainen nainen. Kuulimme lisää Kapkaupungista ja sen lähialueista; mm. sen, että Western Capen alueella valtaa pitävät ANC:n sijasta valkoiset. Ajoimme silmää hiveleviä rannikkomaisemia seuraten vuoristoista serpentiinitietä kohti niemen kärkeä. Matkalla näimme lukuisia pyöräilijöitä, kivivyöryjä torjumaan rakennettuja valleja sekä haivaroituksia: tangoissa oli kuitenkin vain vihreitä huomiolippuja, ei vielä punamustia, jotka kehottivat pysymään poissa rannoilta. Oppaamme kertoi alueen asukkaiden olevan erittäin liikunnallista väkeä, minkä oli havainnut jo eilisellä Pöytävuoren retkellä. Juoksijoita ja pyöräilijöitä oli runsaasti liikkeellä, ja jos rantavedet olisivat lämpimämmät ja hait pysyisivät poissa, olisi luultavasti uimareitakin, onhan mm. Monacon tuore ruhtinatar Charlene eteläafrikkalainen uimari. Uima-altaita näkyi kaikkialla, sen olin havainnut jo saapumispäivänäni.

Ennen Cape Pointiin saapumista katselimme jonkin aikaa paviaaniyhdyskunnan touhuja tien varrella. Paviaaneja oli joka puolella, eivätkä ne aina olleet kilttejä, vaan toisinaan jopa riesa. Cape Pointin majakalla käydessämme saatoimme lukea viitasta mm. sen, että Lontooseen oli täältä matkaa 9 623 kilometriä. Niemen kärki on karikkoinen, ja sinne on aikanaan haaksirikkoutunut Lusitania-niminen alus. Cape Pointista oli melko lyhyt matka sympaattisen oloiseen Simonstowniin, jossa oli runsaasti vanhaa hollantilaistyylistä arkkitehtuuria, vähän kuin lähistön viinitiloilla. Simonstownin tunnetuin nähtävyys ovat rannalla nököttävät pingviinit, joita olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan. Paluumatka kaupunkiin sujui joutuisasti kielten opiskelun merkityksestä ja puutteellisesta sosiaaliturvasta keskustellen. Hyppäsin vielä kerran Hop On -bussiin kiertääkseni läpi sinisen reitin, jota en ollut vielä kolunnut: kävin Kirstenboschin kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka Cecil Rhodes aikoinaan lahjoitti kasvitieteelliseen käyttöön, ja seisoin aikani liikenneruuhkassa, johon jouduimme metsäisiltä rinteiltä ja viinitiloilta palatessamme. Tilasin hotellille palattuani taksin lentokentälle, jossa metsästin epätoivoisesti kadonneita tavaroitani ja täytin tullimuodollisuuksia. Joulusta muistuttivat paketteja käärivät tonttutytöt. Jätin spektrinväristä iltataivasta ihaillen jäähyväiset Afrikalle ja mietin, palaisinko tänne vielä joskus.