Bangkok-Calapan

Oijjoiii! Vihdoin Filippiineillä Calapanilla! Ihan mahtavan oloinen paikka! :)

Täällä tosiaan tulen viettämään 8 viikkoa elämästäni hoitaen lapsia. Ruel Foundationissa on uudet hienot tilat ja lapset on aivan ihania! Tänään tosiaan saavuin tänne ja sain jo viettää lasten kanssa aikaa ja samalla hieman tutustua muihin työntekijöihin! Paikassa on siis tosiaan 18 lasta, nuorin on parin kuukauden ikäinen (pääsin jo tänään hoitamaan häntä!) ja vanhin olisiko ollut 9-vuotias? Lapset ja henkilökunta osaavat englantia, joten kommunikointi on helppoa.. tai no.. Kohan tässä ensiks itte kunnolla pääsis mukaan englannin puhumiseen! Asun päärakennuksen vieressä, vanhassa paikassa. Täällä miulla on oma huone (oikeestaan koko rakennuksessa ei tällä hetkellä asu muita ko mie!), netti, keittiöstä löytyy jääkaapit yms jne.. Siisti paikka! Viereisessä rakennuksessa asuu suunnillee miun ikäsiä paikallisia työntekijöitä, tosi mukavan olosia, toivottavasti tuun viettämään heidän kanssa myös vapaa-aikaa! :)

Oon tosi onnellinen ko oon vihdoin turvallisesti perillä täällä paikan päällä! Kaikkihan ei meinaan todellakaan mennyt niin kuin elokuvissa! Tässäpä teille taas tarinaa: juttuhan alkaa siitä ko olin tosiaan Bangkokissa ja tulvien takii koko pois pääsy saatto olla vaarassa, no luojan kiitos näin ei käyny koska tulvat ei tullu keskustaan. .Lähin kuitenki hyvissä ajoin sky-trainilla lentokentälle etten vahingossakaa joutus jäämää pitemmäks aikaa bangkokii jos missaisin lennon.. Kentällä sit chillailin pari tuntii ja nousin onnelisena koneeseen mikä lähti kohti Filippiinejä! Manilassa vielä onnellisempana laitoin äitillekii viestii et "jessss, vihdoin perillä ja oon iha innoissani" ..innoistuin pikkasen liian aikasee..

Siitä sit lähin passin tarkastuksen yms. jälkeen kohti uloskäyntii ja katoin moneen kertaan kaikki laput mis on haettavien nimee, no ei miun nimee yhessäkään.. Okei, eihä siinä.. aattelin ja lähin "bay eightille" missä sandran piti olla miuta vastassa. huom. piti! Ja tässä vaiheessaha kello on puol ykstoista illalla.. pilkkopimeetä, pientä kivaa ukkosta ja sellai u know, vaalee tyttö hukassa ja vieläpä yksin .. Hyvä yhistelmä. Oottelin siinä bay eightillä jonku puoltoista tuntii vaa oottaen et joku tulis ja kysyis oonko mie tanja ja lähettäis jatkamaa yhessä matkaa.. mut ei niih ei! Kyselin epätoivosena jengiltä onks ne tullu minuu vastaa yms. ja ne oli tietty ihmeissää.. Nooooo sitte. Kaivoin jostain lapuista esiin tän järjestön numeron ja koitin soittaa jonku kuus kertaa mut kukaan ei vastannu.. Siin vaihees lähin takasi sisälle ja huomasin et yhes paikas oli ilmain netti ja suunnistin sinne lähettääkseni sähköpostia ja kysyäkseni mikä on homman nimi.. Eihä se mikää ilmain ollu! Jos osti satasel (eli alle kahella eurolla ) jotai nii nettii sai käyttää ilmasiks .. tilasin siinä sit jotai ja totesin kassalla että eihä miul oo ko thaimaan bateja eikä paikallist rahaa ollenkaa.. Ei siin muu auttanu ko lähtä ettimää rahanvaihto paikkaa, vihdoin sellain löyty ja pääsin takasi nettimestaa mis laitoin mailii tänne järjestölle ja kerroin tilanteen. Tässä vaiheessa yötä mielessä pyöri vaikka mitä ja mietin jo et minuu on kusetettu eikä koko mestaa oo ees olemassa!

Mitä muutakaan oisin voinu tehä ko kaivaa Lonely Planetin (ah, mikä aarre!!) esille ja sieltä ettiä halvimman hotelli läheltä lentokenttää. Siin sit vartijatkii tuli jo jeesii minuu ko olin nii hukassa ja ne käski miun mennä lentokentän hotelliin koska ei oo turvallista lähtee keskellä yötä minnekää yksin..Noooo.. aikani siin niitten kans juttelin ja pian selvis et lentokentän hotelli maksaa yli 40 euroo yö! Ei siis todellakaan oo miun budjetille sopiva sellain paikka.. Hetken tuumailtuani päätin ottaa riskin ja lähtee taksilla kirjasta bongaamalleni hotellille. Matkal tajusin ettei se kuski oikeesti tiie kartan kattomisesta huolimatta missä se mesta on.. Pysähyttii kysyy apuu jossain pimeessä paikassa yheltä yöllä.. Edelleen vaalee tyttö yksin hukassa keskellä yötä täysin tuntemattoman kuljettajan kyydissä.. jjepjep. Tie perille vihdoin löyty ja hostellissa oli tilaakin jäljellä. Uupuneena raahustin huoneeseen ja mietin mitä aamu tuo tullessaan. Hurjasta väsymyksestä huolimatta uni ei meinannut tulla millään.. Koita siinä sit saaha nukuttuu ko ei oo mitää tietoo mitä tapahtuu tai oikeestaa ees siitä missä tarkallee on.. Aamulla nousin aikasee ylös, ehkä parin tunnin unien jälkeen ja saman tien koneelle ja uutta mailii tänne järjestölle! Sain aamulla jopa yhteyttä puhelimella tänne, laitoin sit osotteen maililla ja miule sanottii et 10 minsaa ja miuta tullaa hakemaa.. Nnooooo eihä se nyt nii tietenkää menny..Meni tunti.. Meni puoltoista.. Ja ei muuta ko taasi uuellee koneelle ja kysymä et mitä ihmettä nyt tapahtuu.. kulu toinenki tunti! ja sit vihdoin! Ruel Foundation työntekijä tuli hakemaan miuta!! Hän kertoi ettei itse ollut päässyt tulemaan minua vastaan (fiksuna tyttönä laskin yhteen 1+1 ja totesin, ettei hän "päässyt", koska hänen ystävänsä oli saapunut manilaan aijemmin samana päivänä, joten he viettivät yhdessä aikaa), joten hän oli pyytänyt jotakin hotellin työntekijää tulemaan miuta vastaan. Oli kuulemma ollut nimikyltit ja kaikkee, mut hmm ei?? :D Tarkistin meinaan kaikki nimet moneen kertaan ja siel ei miun omaa ollu. Eikä luulis kovin vaikeeta olla löytää suomalaista tyttöä kentältä, jossa muita länkkäreitä ei juuri näkynyt.

Matka tosiaan jatku sitten tämän Ruel Foundation työntekijän ja hänen ystävän kanssa kohti Mindoro-saarta ja Calapania! Alkumatkan kuljimme bussilla ja loput veneellä. Satamassa meitä tultiikin sitten hakemaan pakettiautolla. Jepjjep! Että tällainen stoori tällä kertaa!

Nyt kaikki on kuitenkin hyvin ja oon turvallisesti perillä, joten no worries!! :P

Mutta huhhh.. olipa kokemus, muuta ei voi sanoa! :D