Profile
Blog
Photos
Videos
Keskiviikkona oli vuorossa aktiviteetti, jonka olin päättänyt jo Helsinki-Vantaan lentokentällä syyskuussa. Aion hypätä benjin victoria Falsseilla. Onneksi Heidi oli myös hyppäämässä, kaksin olisi kivempi jännittä ja jakaa kokemuksia hypyn jälkeen. Falsseilla benji hypätään sillalta, joka kulkee putousten rajasiltana Zambian ja Zimbabwen rajalla. Edellisenä iltana katselimme You Tubesta muutaman vuoden takaista videota, jossa australialainen nainen hyppää samaisessa paikassa benjin, mutta jotain menee kuitenkin hyvin pahasti pieleen ja naru irtoaa sillasta. Nainen sukelsi vettä virtaavaan Zambezi jokeen jalat yhteen sidottuina, mutta jotenkin ihmeen kaupalla selvisi krokotiileja kuhisevasta joesta hengissä, vain ruhjeet ja murtumat muistonaan. Sillan alla virtaa siis Zambezi joki ja benji hypätään sen yläpuolella. Korkeutta hypyllä on 111m, Suomessa korkein benji on kaivarissa ja sillä korkeutta on 90m.
Tuolta sillalta me loikattiin ;)
Halusimme hoitaa hypyn heti aamusta, jotta sitä ei tarvitsisi koko päivää miettiä ja jännittää. Heidi oli hypännyt benjin kerran aiemmin ja minulle tämä oli ensimmäinen kerta, joten päätimme, että minä hyppään ensin. Ennen hyppyä kävimme ilmoittautumassa ja täyttämässä perinteiset vastuun poisto lomakkeet ja vakuuttamassa, että olemme riittävän terveitä hyppäämään benji. Varusteiden tarkistukseen meni noin kymmenen minuuttia ja siinä vaiheessa alkoi jännitys olla ihan järjetön. Koko lysti oli kuitenkin jo maksettu, joten tässä vaiheessa ei voinut enää perua. Benjikorokkeella istuin ja kuuntelin vielä viimeiset ohjeet ja tässä vaiheessa jalat tärisi jo niin paljon, ettei meinannut pystyssä pysyä.
Pian pitikin siirtyä hyppypaikalle, levittää kädet ja valmistautua hyppyyn. Kuulin selkäni takaa hyppyjärjestäjien aloittavan laskemisen viidestä ja ykkösellä pitäisi hypätä. Sitten se oli menoa… Tunne oli jotain niin siistiä, matka alas tuntui yllättävän pitkältä ja ehtihän siinä ajatella vaikka mitä. Kestääkö naru vai putoanko jokeen krokotiilien suuhun? Ensimmäisen nykäisyn jälkeen sitä rentoutui ja ehti keskittyä kunnolla maisemiin, jotka olivat huikaisevat. Adrenaliinipiikki, joka hypyn jälkeen tuli, on sanoin kuvaamaton. Ja itsensä ylittäminen ja kaikki. En olisi ikinä kuvitellut, että oikeasti uskaltaisin ikinä hypätä, mutta siinähän se meni, kun vain loikkasi sillalta alas. Hypyn ensimmäisessä nykäisyssä tunsin, että vasempaan nilkkaan otti vähän kipeää. Kiipesin kuitenkin hypyn jälkeen takaisin sillalle ja juoksin nähdäkseni Heidin hypyn. Hetken päästä jalka ja nilkka alkoi tuntua oikeasti todella kipeältä. Kerroin hyppymestareille ja yksi heistä vei minut reppuselässä kahvilalle ensiapuun, vähän kylmää ja särkylääkettä, niin kyllä se sillä lähtee. Zimbabwen puolen putoukset oli vielä näkemättä ja jalalla olisi pakko vielä kävellä sinä päivänä.
Päivällä suuntasimme putouksille ja jalka tuntui melkoisen kipeältä, mutta jotenkin se kipu kävelyn aikana unohtui. Ja putoukset, taas kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa. Vaikka ei kuvista saakkaan sitä oikeaa kuvaa, mutta vähän kuitenkin. Luonto on vaan niin uskomaton, olisin voinut istua tuntikausia vain ihailemassa vettä ja kuuntelemassa sitä ihanaa kohinaa, joka putouksista kuului. Turistikausi on vasta alkamassa, joten saimme olla yhtä amerikkalaista turistiryhmää lukuun ottamatta ihan keskenämme koko puistossa. Ehkä yksi hienoimmista paikoista, joissa olen elämäni aikana käynyt.
Puistovierailun jälkeen kävimme syömässä ylihintaista aasialaista ruokaa ja tunnin istuskelun jälkeen totesin, että tällä jalalla ei tänään kävellä enää yhtään. Muut lähtivät vielä katsomaan tuhatvuotista puuta, mutta minä otin taksin hostellille. Jalka olikin aika turvoksissa ja varvas mustana, joten jäitä ja särkylääkettä kehiin. Loppuilta menikin pakkailujen ja hengailun merkeissä, aamulla kombi lähtisi tasan 9:00 kohti Botswanan rajaa ja uudet seikkailut odottaisivat eri maassa.
Siinä se mukana vielä roikkuu..
Torstaiaamuna jalka oli edelleen ihan törkeen kipeä, lenkkarin jalkaan laittaminen oli aikamoisen tuskallista. Lisäksi sitkeä yskä vaivaa nyt jo toista viikkoa, joten aika puolikuntoisena jouduin lähtemään matkaan. Zimbabwesta Botswanan rajalle ei ollut matkaa kuin 70 kilometriä, joten olimme nopeasti perillä. Linkutin 25kg rinkan kanssa toiselle rajapisteelle ja taas afrikka jaksoi yllättää meidät. Botswanassa pelätään suu- ja sorkkatautia, joten rajalla kaikkien piti kaivaa kaikki kengät rinkoistaan ja uittaa ne desinfiointiliuokseen. Rajalta bongasimme taksin läheiseen kaupunkiin ja sieltä tarkoituksena oli ottaa kombi Nataan. Meitä on kahdeksan, joten emme mahtuneet kaikki samaan kombiin. Toiset joutuivat todistamaan kahden kombikuskin tappelua ja kolarointia, joten he päätyivät liftaamaan safarikuskilta kyydin. Nataan oli matkaa noin 300 kilometriä, omalta osaltani matka meni vahvojen särkylääkkeiden ansioista nukkuessa. Kerran tosin piti pysähtyä kesken matkan taas desinfiointipisteeseen huuhtomaan kengät. Viime päivät on ollut todella kuumaa ja torstainakin lämpötila kohosi lähes 40 asteeseen. Rinkan kantaminen siinä kuumudessa laittaa ainakin hikoiluttamaan ;)
Natassa saimme vihdoin ruokaa ja nostettua paikallista rahaa, Botswanan Pulaa. Se on tässä aikamoista säätöä, kun joka maassa on eri rahat. Pää on ihan pyörällä kaikkien kurssien laskemisesta. Botswanaan ei onneksi tarvittu viisumia, joten siltä osin tänne oli helppo tulla. Natasta otimme bussin Mauniin, joka oli meidän päätepiste. Mauniin oli matkaa vielä toiset 300 kilometriä. Bussi oli vanha, ihan täynnä, ahdas ja todella kuuma. Tähän kaikkeen on kuitenkin jo tottunut, joten musat korville ja kirja käteen, matka sujui oikein leppoisasti. Matkan aikana näimme seeproja ja elefantteja aivan tien varrella. Noin 100 kilometriä ennen Maunia bussista hajosi jarrut ja niitä sitten korjailtiin siinä tunnin verran. Vähän mietitytti puskapissalla, että tuleeko jostain nurkan takaa fantti tai leijona, mutta selvittiin hengissä. Vähän ennen pimeää matka pääsi jatkumaan, mutta muutaman kymmenen kilometrin päässä piti nousta bussista vielä passintarkastusta varten.
Hetki pieni, korjaamme bussia...
Maunista otimme taksin Old Bridge Backpackersiin, jota oli useamman ihmisen toimesta kehuttu. Meillä ei tietenkään ollut mitään varausta etukäteen, liika suunnittelu ei ole sopivaa. Zimbabwe-Maun välimatka oli noin 500 km ja aikaa kului vain 12 tuntia, tuntui ihan iisiltä matkalta sen 41 tunnin rinnalla. Onneksi hostellista löytyi juuri yksi vapaa dormi ja tämä paikka on I-H-A-N-A. Ihan täydellinen, joki ja kaikki tunnelma täällä on tosi mahtava. ja koko reissun ilmainen wifi, ensimmäinen kerta Suomen jälkeen. Ulkosuihkut tässä säässä on täydelliset, vähän täällä vilistelee käärmeitä ja liskoja pitkin poikin, mutta niihinkin on jo tottunut. Päivät paratiisissa jatkuvat, palataan taas rakkaat <3
- comments