Viime päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua niin paljon, ettei olla ees ehditty blogia kirjottaa. Kuun vaihteessa lähdettiin kolmestaan tyttöjen reissulle Chitwanin kansallispuistoon ja Lumbiniin, Buddhan synnyinseuduille. Chitwanissa ampaistiin kanootilla viidakkoon kahden oppaan kanssa. Viidakossa nähtiin muun muassa sarvikuonoja, apinoita, monenlaatuisia peuroja, antilooppeja, krokotiili, villisikoja, erilaisia lintuja, ötököitä ja ennen kaikkea villikanoja! ...Niin ja tiikerin tassunjälki! Viidakossa käveltiin kahden päivän aikana noin 25 kilometriä ja välissä yövyttiin bambuhostellissa. Ei oltu varauduttu ihan niin pitkään kävelylenkkiin ja Sini sai väärän kenkävalinnan seurauksena "maailman kamalimmat jalat". Jalkapohjiin tuli niin isoja vesirakkoja, että jalat ei ole vieläkään täysin parantuneet. Näin sitä taas sairaslistaa kartutettiin. (Tyttöjen reissun jälkeen Sini on myös ollut kaksi kertaa kuumeessa.)

Yksi hienoimpia hetkiä viidakossa oli aikainen aamu, kun aurinko nousi ja viidakko näytti satumaiselta. Hienon kävelyretken jälkeen päädyttiin vielä norsusafarille, joka oli iso virhe. Saatiin huomata, miten huonosti norsuja kohdeltiin, muun muassa niitä lyötiin kepeillä, jos ne eivät halunneet liikkua. Jälkikäteen ollaan mietitty, miten ei tultu ajatelleeksi, että onhan ne norsut kansallispuistoissakin kytkettyinä samalla tavalla kuin eläintarhoissakin. On tosi väärin, että eläimet joutuu olemaan kytkettyinä vain ihmisten mielihalujen toteuttamiseksi. Onneksi viidakkoreissulla nähtiin myös vapaana olevia eläimiä ja siksi koko vierailusta ei jäänyt paha mieli.

Seuraavana reissattiin Lumbiniin. Väärän bussin takia jouduttiin ottamaan vauhtia yöpymällä hostellissa ennen itse kohteeseen pääsyä. Itse asiassahan varsinaiseen kohteeseen ei koskaan päästy, vaikka koko ajan niin luultiinkin. Tai ehkä päästiinkin, miten sen nyt ottaa. No joka tapauksessa, Sinin rakkojen takia otettiin kyydit riksakuskeilta, vaikka itse asiassa oltiinkin oltu koko ajan perillä. Näkipä Sinikin maisemia, kun ei kuumeen ja rakkojen takia päässyt Miinan ja Annen kanssa pyöräretkelle. Pyöräretkestä mainittakoon sen verran, että ikinä ei ole tullut ajettua niin huonolla pyörällä (vuokra 1e), mutta maalaismaisemat ja pikkukylät olivat kauneimpia ikinä.

Suuri osa matkasta meni bussilla matkustamiseen, mutta se oli myös osa nautintoa. Siitäkin huolimatta, että bussit ja varsinkin tiet on täällä ihan eri luokkaa kuin Suomessa, ainakin musiikki ja maisemat toivat matkantekoon oman lisänsä. Tarkkaan ei tiedetä, kauan bussilla matkustettiin, mutta ainakin takaisin tullessa kello ehti kiepsahtaa kerran ympäri.

Hauskuus ei loppunut reissuun, vaan pian vietettiinkin jo Holia. Ideana siinä on lähinnä, että kaadetaan toisten niskaan jääkylmää vettä, heitellään vesi-ilmapalloilla ja sotketaan naama ja vaatteet eri väreillä. Holia vietettiin lastenkodilla yhdessä lasten kanssa ja oli aivan älyttömän kivaa! Oottakaa vaan kaverit, meillä on uusintaholi kesällä tiedossa! Juhlasta jäi myös hyvät muistot, sillä vieläkin hiuksissa, kulmakarvoissa ja muun muassa Annen takapuolessa on Holivärejä.

Seuraavana päivänä olikin vuorossa tuttavamme häät, joihin saavuttiin vieläkin hieman pinkkeinä Holin jäljiltä. Oltiin panostettu päästä varpaisiin, tavoistamme poiketen molemmilla oli muun muassa luomiväriä ja kynsilakkaa. Sinille myös uusi kokemus oli ulosmeno pelkissä kalsareissa. Sellainen olo Sinillä ainakin oli kurthassa? ja siihen kuuluvassa alaosassa. Joka tapauksessa meistä oli kiva pukeutua nepalilaisittain ja näytti ainakin siltä, että muutkin juhlavieraat tykkäsivät meidän tyylistä.

Itse häät kesti kaksi päivää ja ohjelmaan kuului muun muassa paljon tanssia, laulua, hyvää ruokaa, seurustelua ja paikasta toiseen liikkumista orkesterin johdolla. Nämä hääthän oli Annelle aivan ensimmäiset. Varsinkin sulhasen vanhemmat yllyttivät meitä koko ajan tanssimaan juhlakansan keskellä ja mehän tanssittiin! (Ei ollut muuten todellakaan eka kerta näiden kuukausien aikana. Aiemmin on tullut tanssittua temppelillä ja kaupan edessä, kun naisyhdistys kokoontui.) Häät oli tosi kiva ja uudenlainen kokemus.

Reissujen jälkeen ollaan oltu tiiviisti lasten kanssa ja palattu arkeen. Lapsiin kiintyy koko ajan enemmän ja jo parin vapaapäivän jälkeen huomaa ikävöivänsä heitä. Nyt on elämä asettunut siihen malliin, että aina Jharuwarasiin palatessa tuntuu tulevansa kotiin ja on ihana päästä omaan sänkyyn (lue: patjalle). No mitäs muuta, tavaroita on tullu hajotettua ja puhelin putosi reikävessan syövereihin. Tuut tuut....