Profile
Blog
Photos
Videos
Edellisestä (b)logimerkinnästä on nyt vierähtänyt jo viikko, ja koska siinä ajassa on ehtinyt tapahtua - ei ehkä niinkään yllättäen - yhtä sun toista, yritän nyt parhaani mukaan kuroa tuota päivityskuilua umpeen muistinvaraisesti, sekä matkanvarrella näppäiltyihin kuviin tukeutuen. Jotain jäänee siis aivan varmasti kertomatta, mutta ehkä ne oleellisimmat sattumukset sentään päätyvät näihin raapustuksiin, kunnes pääsen päivitystahdissa jälleen ajan tasalle. Aloitetaan.
(Tuon oikealla olevan kuvan saa näkymään koko komeudessaan viemällä hiiren sen päälle, ja klikkaamalla kuvan päälle ilmestyvää kuvaketta.)
Kuta Beachin jälkeen vaihdoimme majapaikkaa siis vain muutaman kilometrin päähän Seminyakiin. Mutta vaikka matkaa oli vain nimeksi, oli ero kuitenkin huomattava. Rauhallisempaa, vähemmän likaista ja kaiken maailman yliaggressiiviset kaupustelijat loistivat myöskin poissaolollaan. Much better! :)
Vaikka aikaa oli Balilla tullut vietettyä jo useampi päivä, emme olleet varsinaisesti tehneet tai nähneet oikeastaan mitään ylikansoitettujen kauppakujien ja melko epäsiistin rannan lisäksi. Niinpä olimme hotellin vaihdon yhteydessä suunnitelleet seuraavana aamuna vuokraavamme kuljettajan viemään meitä nähtävyyksiä katsomaan, jotta saisimme edes jonkinlaisen käsityksen missä oikeastaan olemme.
Pettymys olikin suuri, kun seuraavana aamuna avasimme silmämme ja hotellihuoneen verhot, vain huomataksemme, että pihalla tuli vettä. Niinku eniten. Hieman pitkin hampain hautasimme siis kiertoajeluajatuksen, ja päädyimme kääntämään kylkeä ja kuittaamaan kertynyttä matkaväsymystä.
Kun ensimmäinen meistä sitten parin nukutun lisätunnin jälkeen jälleen availi silmiään ja verhoja, oli ulkona mitä hienoin keli, ja aurinko porottikin lähes pilvettömältä taivaalta. Saattaisimme siis sittenkin päästä nähtävyyksiä tiirailemaan. Pikamarssia respaan, ja tiedustelut vetämään. Hetken päästä selvisi, että saisimme vain IDR400.000:lla (n. 26 €) kuljettajan omaan käyttöömme kahdeksaksi tunniksi, ja reitin ja kohteet voisimme valita itse. It's a deal.
Balin matkailuopasta selaillen istuimme puoli tuntia sovitusta ajasta myöhässä saapuneen kuljettajan autoon, ja ryhdyimme arpomaan kohteita joissa haluaisimme käydä. Neuvottelujen jälkeen päädyimme haluamaan Ubudin suuntaan, ja käymään ainakin Monkey Forestissa, sekä "riisiterasseilla". Ensimmäisenä matkalle osui kuitenkin kuljettajan ehdottamana Luwak-kahvipaahtimo. Siitä huolimatta, että en itse ole kahvia koskaan opetellut juomaan, tiesin, että kyseessä on se kissojen kakkaama maailman kallein(?) kahvilaatu. Kyllä, luit oikein, kissojen kakkaama. Hieman näädän näköisen kissalajin edustajat siis "esilajittelevat" tietyn kahvipensaan hedelmät syöden vain ne parhaat pavut, niitä kuitenkaan pureskelematta, eli kokonaisina. Kuljettuaan kissan ruoansulatusjärjestelmän läpi pavut kerätään, prosessoidaan (käsin), ja paahdetaan kahviksi. Olisi varmasti hyvää, jos kahvista ylipäätään tykkäisi…? :D Saimme siis pyytämättämme ilmaisen opastetun kierroksen kahvipaahtimolle, ja vihkiydyimme "lajin saloihin", ja tarttuipa mukaan kierroksen päätteeksi matkamuistomyymälästä hieman tuliaisiakin. Kovin oli mielenkiintoista!
Seuraavaksi meillä oli valittavina joko Bali Zoo, Bird & Reptile Park, tai Monkey Forest, sillä välimatkat ja aikataulu eivät mahdollistaneet kaikkien paikkojen koluamista. Pikaisen neuvonpidon jälkeen päädyimme Monkey Forestiin, joka oli itse asiassa useamman hindutemppelin muodostama rajattu sademetsälämpäre, jolla asusteli myös luonnonvaraisia makakeja. Vaikka kaikenlaisia kädellisiä ja varsinkin juuri näitä makakeja on tullut nähtyä aikaisemminkin ympäri maailmaa Espanjassa, Gibraltarilla, Langkawilla, Borneossa ja ties missä, niin jotenkin ne vain taas vetivät puoleensa, sukulaisia kun ollaan…
Kuskimme jätti autonsa parkkiin ja opasti meidät portille. Lippu taisi olla jotain parin euron luokkaa, jonka tuotto käsittääkseni meni(si) alueen ylläpitoon. Käsiin saamamme alueen kartta oli parhaimmillaankin lähinnä viitteellinen, piittaamatta sen kummemmin kohteiden aivan tarkoista maantieteellisistä sijainneista kuin mittakaavastakaan. Niinpä suunnistamisessa oli lievää sinänsä tarpeetonta kulmakerrointa, mutta koska alue ei onneksi kuitenkaan ollut suuren suuri, selvisimme kierroksesta lopulta vain parilla lievällä eksymisellä. Mitään sinänsä ennen näkemätöntä emme päässeet todistamaan, vaikka vierailu ihan mielenkiintoinen olikin.
Tässä vaiheessa suolenmutkassa kurni jo siihen malliin, että pyysimme kuljettajaamme pysähtymään seuraavaksi johonkin ravitsemusliikkeeseen, johon hän vastasi tietävänsä "yhden hyvän paikan". Kysymykseen matkan pituudesta sain vastaukseksi "not far". Käsite, joka oli tässä vaiheessa reissua osoittautunut jo useammankin kerran paikallisen suusta kuultuna melko fleksiibeliksi. Kymmenisen minuuttia Ubudin katuja huristeltuamme, ja lukuisia mukavan näköisiä ruokapaikkoja ohitettuamme - siitä huolimatta, että olimme pariin otteeseen jo pyytäneet kuljettajaa pysähtymään - uusin kysymykseni. "10 minutes", kuului vastaus. Kymmenen minuutin kuluttua kysyin jälleen. Tällä kertaa jäljellä oli enää "5 minutes". Oma, ja mahani kärsivällisyys rupesivat olemaan jo todella isolla koetuksella. Tuon viiden minuutin päästä olimme jo "very near". Pian kaarsimmekin aivan käsittämättömän hienon ravintolan pihaan, jolloin ensimmäinen ajatuksemme taisi olla "mitähän tämäkin lysti maksaa…?"
Sisälle tepasteltuamme ensimmäinen havainto oli mestan kerrassaan järkyttävä koko. Lääniä oli varmaan tuhannelle asiakkaalle, mutta siitä huolimatta mieleen ei tullut teollisuuskeittiö tai koulun ruokala, vaan lähinnä Aurinkokuninkaan hovin pidot (ei sillä, että olisin sellaisiin koskaan kutsua saanut, mutta antakaa mun edes kuvitella). Heti toisena havaintona asiakkaiden ja henkilökunnan määrä ei oikein korreloinut. Tarjoilijamme opastaessa meitä koko ravintolan läpi terassin paraatipaikoille laskeskelin matkan varrella reilut toistakymmentä kiireestä kantapäähän paikallisiin tamineisiin pynttääntynyttä henkilökunnan edustajaa - kaikki kämmenensä rinnuksilleen yhteen liittäen, meitä ystävällisesti tervehtien ja samalla syvään kumartaen - mutta asiakkaina oli meidän lisäksemme vain yksi kolmihenkinen länkkäriperhe. Täytyy myöntää, että juuri sillä hetkellä en tuntenut itseäni flip-flopeissani, reisitaskusortseissani ja hikisessä t-paidassani kaiken tuon pokkuroinnin arvoiseksi…
Hetken pöydässä istuttuamme tajusin, että olin jättänyt lähes kymmenen kiloeuron arvoisen kameralaukkuni automme takakonttiin. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja säntäsin takaisin parkkipaikalle samalla, kun jo sieluni silmin näin kuinka kuskimme oli ottanut ritolat ja kaupitteli parhaillaan kameravarusteitani jollain läheisellä torilla. Oli mahtava tunne huomata olevansa väärässä, ja kuljettajamme löytyikin portin pielessä olleesta hökkelistä oman ateriansa ääreltä.
Tässä vaiheessa minulle valkeni, että ilmeisesti hänellä ja ravintolalla oli jokin diili, jolla hän autokuormallisesta ruokailevia länkkäreitä sai oman murkinansa vastikkeetta. Järjestelyssä ei sinänsä ollut mitään pahaa, niin kauan kunhan kaikki vain olivat tyytyväisiä. Eikä meillä ainakaan ollut valittamista. Ruoka oli varsin maittavaa ja varsinkin ravintolan puitteet huomioon ottaen pilkkahintaista, palvelu nopeaa ja ensiluokkaista, ravintola sai asiakkaansa, ja kuski omat pöperönsä. Ravintolan terassilta aukeavasta näkymästä on pakko antaa vielä erityismaininta. Muutamaa joidenkin pers'aukisten "Villaa" lukuun ottamatta neitseellistä vihreää sademetsää laaksoineen ja kukkuloineen/vuorineen riitti silmänkantamattomiin (kuvakin löytynee jostain tuolta albumista), ja maisema oli vähintäänkin puhutteleva!
Safkan jälkeen oli aikaa vielä yhdelle aktiviteetille. Olin jo päättänyt haluavani ehdottomasti nähdä "rice terracet", eli nuo kukkuloiden rinteille moneen tasoon pengerretyt riisipellot, joten tässä vaiheessa neuvotteluja seuraavasta pitstopista ei matkakumppanieni kanssa juurikaan käyty… :D Sinne siis.
Onneksi matka lounaspaikastamme riisipelloille osoittautui varsin lyhyeksi, ja autossa istumista kertyi tässä vaiheessa enää ehkä vain noin kymmenisen minuuttia. Perille päästyämme näkymä oli henkeäsalpaava, ja todellakin näkemisen arvoinen! Eli kyseessä oli todellakin yksi niistä kohteista, joiden näkemättä jääminen harmittaisi jälkikäteen jos/kun saisi myöhemmin tietää mistä jäi paitsi, joten kannustan kyllä kaikkia lisäämään tämän kohteen "bucket listiinsä"! Kameramme räpsyivät samalla kun paarustimme rinteitä ylös ja alas ja ylös yhä syvemmälle riisipeltojen uumeniin, koko paikan tuntuessa samalla jotenkin epätodelliselta. Olin nähnyt mitään vastaavaa aikaisemmin ainoastaan vain amerikkalaisissa (Vietnamin-)sotaelokuvissa. Rakastuin. <3
Kahdeksantuntinen reissumme oli ehtinyt kääntyä jo ehtoopuolelle, ja koska kotimatkaankin tuhraantuisi vielä puolisentoista tuntia, oli aika kääntää kokka kohti kotia. Päivän koettelemukset olivat imeneet meistä travellereista mehut siinä jo määrin, kotimatka meni melkoisessa sumussa. Tajunnan tason puolivaloista huolimatta erityistä itsehillintää vaati joutua seuraamaan sivusta kuljettajamme ajosuorituksia. Tulinkin pian siihen johtopäätökseen, että täällä päin maailmaa ajokortin saamisen ainoa edellytys on se, että hengittää. Mikäli moista lisenssiä moottoriajoneuvon kuljettamiseen siis ylipäätään edes vaaditaan. Siinä määrin kaoottista liikenne nimittäin on.
Tuon reissun jälkeen olen vahvasti myöskin sitä mieltä, että maailman kestävimmän aineen täytyy olla se materiaali josta tuon meitä kuljettaneen pienen poloisen Suzukin kytkin oli valmistettu, sillä niin paljon brutaalia pahoinpitelyä se osakseen matkamme aikana sai, mutta siitä huolimatta oli rinta rottingilla, väsymättä ja periksi antamatta mukana takaamassa kotiin pääsymme. Kuskimme ajotyyli oli siis mallia "ensin rundikello tappiin, ja vauhti säädellään sitten kytkimellä", eikä vasemman ja oikean jalan yhteispeli muutenkaan oikein näyttänyt erityisen saumattomalta. Francis Ford Coppolan erästä kohtuullisen menestynyttä valkokangastuotantoa mukaillen siteeratakseni voisin todeta rakastavani palaneen kytkimen hajua aamuisin… ;)
Kun sitten paluumatkalla hotellille pyysin kuljettajaa laittamaan ilmastointia hieman pienemmälle vilustumisvaaran minimoimiseksi, ymmärsi hän väärin ja kysyi haluaisinko itse ajaa autoa. Olisin halunnut. Silloin olisi pelottanut vähemmän. Mutta päivän aikana nauttimani jokunen olut saivat minut kuitenkin vastaavaan kysymykseen kieltävästi, vaikkakin vastahakoisesti.
Jälleen monta kokemusta rikkaampana hotellille päästyämme jäljellä oli tässä majoituksessa enää vain yksi yö, ja aamulla edessä suht' aikainen lähtö lentokentälle. Sain kuin sainkin neuvoteltua päivällisen kuljettajamme kanssa kyydin seuraavaksi aamuksi, mutta ehtoina tarjosin vain 33% pyydettyä pienempää hintaa ja vaadin edellistä isompaa autoa, koska kaikki kamppeemme eivät olisi ikimaailmassa mahtuneet tuohon Suzukin nelipyöräiseen postilaatikkoon. Aamun kyyti ja hinta sovittuna pyörähdimme huoneessa virkistäytymässä, ja suuntasimme läheiseen jo aikaisemmin bongaamaamme jazz-ravintolaan illalliselle.
Siitä huolimatta, että tilasin tonnikalapihvini "medium-miinuksena", tuli se pöytään täysin läpikypsäksi paistettuna (=pilattuna). Nälkä vain oli jo siinä vaiheessa niin infernaalinen, että periaatteitteni vastaisesti en jaksanut reklamoida, vaan rupesin lapioimaan tonnaria kitusiini. Kyllä siitä maha täyttyi, mutta eipä annoksessa muuten ollut mitään jälkipoville siirrettävää. Murkinan jälkeen matkakumppanini väsähtivät siinä määrin, että päättivät molemmat raahustaa kämpille ja punkkaan. Itselläni oli vielä juomaa tuopissa, ja lauteilla musisoiva pumppu veti siinä määrin mainiosti, että halusin itse jäädä vielä hetkeksi nautiskelemaan. Onneksi jäin. Hyvin vetivät! Videotakin löytynee vielä joskus jostain, kunhan pengon muistikorttini… ;)
Kuskin aamuista puolen tunnin myöhästymistä lukuun ottamatta aamutoimet ja kentälle vääntäytyminen sujuivat verraten mallikkaasti. Paitsi että myös AirAsian kone oli noin tunnin myöhässä, ja ensimmäinen kuulutus aiheesta tuli vasta noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun koneen olisi pitänyt jo lähteä. Joka tapauksessa pääsimme vihdoin koneeseen, ja turvallisesti myöskin seuraavaan kohteeseemme, eli Kuala Lumpuriin. Tämä siitäkin huolimatta, että matka oli ajoittain niin kuoppaista, että jos koneeseen olisi noussut kevytmaitotölkki repussaan, olisi perillä tölkistä voinut kaivaa veitsellä Oivariinia. Mutta Kuala Lumpurista seuraavassa päivityksessä lisempää. Takaisin Pasilaan!
- comments