Profile
Blog
Photos
Videos
Ennen Kuala Lumpurin lentoa olin kehunut matkakumppaneilleni perillä odottavan kentän maasta taivaisiin edellisen, vuonna 2008 tekemäni Malesian-reissun perusteella yhdeksi parhaimmista, ellei parhaaksi kentäksi jolla olin vieraillut. Siis siitä huolimatta, että Helsinki-Vantaa on äänestetty jo useampana vuotena maailman parhaaksi kentäksi, mutta ruohohan on vihreämpää aina aidan toisella puolella, eikö? ;)
Laskeuduttuamme ensin ihmetys ja sitten pettymys olivatkin suuria kun tajusin, että olimme laskeutuneet jollekin aivan toiselle kentälle siitä huolimatta, että Balilla hotellimme baarissa yöllä lentojamme varatessani olinkin tehnyt hakuja kentän kansainvälistä IATA-koodia KUL käyttäen. Kävi ilmi, että KLIA:lle (Kuala Lumpur International Airport) laskeutuu tosiaan vain kansainvälisiä lentoja, ja nämä "paikallislennot" hoidetaan Kuala Lumpurin tällä vanhalla Sultan Abdul Aziz Shah Airportilla (ent. Subang). Puitteet eivät siis olleet aivan yhtä hulppeat kuin olin etukäteen tohkannut, mutta on sitä köppäisemmilläkin kentillä tullut oltua.
Koneemme ei ajanut sellaiseen tuubiin, ja bussikuljetuksenkin sijaan meillä oli koneelta terminaaliin vain apostolin kyyti. Terminaalin vessat olivat kyllä ihan siistit ja toimivat, rahanvaihto onnistui (vaikkakin suht' kököllä kurssilla), ja turvatarkastuskin meni melko sujuvasti, joten siinä mielessä ei ollut mitään valitettavaa. Eikä meidän edellisestä reissustani poiketen tarvinnut täyttää edes immigration-lipukkeita, liekö syynä sitten se, että tällä kertaa emme saapuneet maahan Euroopasta vaan jo valmiiksi Aasiasta, vai ovatko käytännöt kokonaan muuttuneet?
Laukkumme löytyivät karusellista ensimmäisten joukossa, ja seuraavaksi lähdimme sitten AirAsian tiskille selvittämään lentolippujen kanssa jo etukäteen varaamiemme ja maksamiemme matkalippujen kohtaloa, joilla meillä tulisi pääsemän Kuala Lumpurin päärautatieasemalle, josta oli taitettavana vielä jokunen asemanväli monoraililla myöskin etukäteen varaamallemme Renaissance-hotellille.
Lippuasiat selvisivät, ja ennakko-odotuksista poiketen ensimmäinen etappi matkasta taitettiinkin junan sijasta "Sky-Busilla". Köröttelimme bussissa noin puolisentoista tuntia, samalla tämän megakaupungin taakse laskevaa aurinkoa katsellen. Tiesin hotellimme sijaitsevan hyvin lähellä Petronasin "tuplatorneja", joten kun ne viimein piirtyivät horisonttiin bussin ikkunasta, kertoi se minulle lähestyvämme määränpäätämme. Koska tämä oli kuitenkin ensimmäinen kertani "KL Sentralissa", aiheutti oikean reitin etsiminen hotellille vievälle monorail-linjalle hieman ylimääräisiä peliliikkeitä, mutta pienellä hakemisella sekin vihdoin löytyi. Käveltävää kaikkine kantamuksinemme (minulla vain hieman vajaa 20 kg kameralaukku mahan puolella, ja jotakuinkin saman painoinen rinkka selässä) kertyi vähän toista kilometriä.
En muista oliko monorailin lippusysteemi muuttunut sitten viime visiitin, mutta nyt se oli ainakin opeteltava uudestaan. Eli ei muuta kun lippukassalle kertomaan minne olet menossa. Luukulla maksat pyydetyn hinnan (kallein lippu taisi olla noin 0,50 €), saat vastikkeeksi muovisen sinisen poletin, joka käytetään matkan alkaessa leimauslaitteen "tunnistusalueella", ja työnnetään matkan lopuksi pääteasemasi samanlaisen leimauslaitteen kolikkoreikään kulkuporttien aukaisemiseksi. Voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta oli loppujen lopuksi varsin yksinkertaista ja kätevää.
Hotelliamme lähinnä - vain noin sadan metrin päässä - oleva asema, "Bukit Nanas" löytyi helposti, joten hyppäsimme sinne vievään vihreän linjan monorailiin. Perillä kävelymatka oli tosiaan varsin lyhyt, ja hotellikin löytyi vanhasta muistista helposti. Edellisellä reissulla varaamamme huone oikeutti omaan 24. kerroksen privaatti-check-iniin, mutta eipä tuossa tämänkertaisessa "tavallisessakaan" ollut suurempaa valittamista. ;) Kaikki sujui niin kuin pitikin, ja tilaamamme ja tarvitsemamme lisävuodekin toimitettiin huoneeseemme tuota pikaa.
Reissaamisen aiheuttama kurkun kuivuus piti toki heti huoneeseen päästyämme huuhdella muutamalla minibaarista löytyneellä oluella, ennen kuin ajatus taas kulki niin, että kykeni ajattelemaan illan seuraavia peliliikkeitä. Alkuperäisen ajatuksemme mukaan meidän oli tarkoitus käydä murkinoimassa jotain hotellin jossain omasta kuudesta ravintolasta, mutta kun kävi ilmi, ettei mikään niistä ollut tuohon aikaan enää auki (mikä oli sinänsä omituista), saimme ovimieheltä koordinaatit muutaman sadan metrin päässä olevaan ravintolaan, joka kuulemma todennäköisesti olisi myös ainoa joka enää tähän aikaan olisi auki.
Aivan Twin-Towerin juurella sijainneen paikan löydettyämme pettymys oli melkoinen kun tajusimme, että lista oli varsin suppea, ja paikka todennäköisesti muslimien pitämä, joten alkoholia (olutta) ei ollut tarjolla laisinkaan. No, kyllähän sitä nyt yhdestä ateriasta ilman bisseäkin selviää. Eikö? :D
"Palvelu" oli varsin karua (tai käytännössä sitä ei edes ollut, liekö johtunut vaatetuksestamme vai siitä, että olimme ylipäätään ainoat länkkärit koko paikassa) ja ruokakin vain menettelevää, mutta hinnat sentään verrattain kohtuulliset.
Vaikka matkaväsymys painoi olalla jo melkoisesti, sain sapuskan jälkeen matkakumppanini kuitenkin houkuteltua vielä raahustamaan vain noin 150 metrin päässä olevalle Twin-Towerille saadaksemme muutaman valokuvan upeasti yövalaistusta tornista. Tämän jälkeen valitsimme suorimman reitin sijaan vielä hieman pidemmän paluureitin yökerhokortteleiden ympäri takaisin hotellille. Tähän oli hyvä nukahtaa. :)
Seuraavana aamuna kello herätti jälleen aamupalalle. Vaikka vekkari ei nyt aivan kukonlaulun aikaan soinutkaan, niin kovin virkeänä emme tainneet silti herätä, mutta housut jalkaan ja brekkarille. Koska valinnanvaraa oli enemmän kuin riittävästi, niin ongelmaksi muodostui ennemminkin mitä jättää, kuin mitä ottaa, koska kaikkea tarjolla ollutta ei yhteen mieheen olisi mahtunut millään. Nälkäiseksi ei siis tarvinnut jäädä.
Olimme illalla sopineet, että suuntaamme Twin-Towerin lippukassalle heti aamulla 8:30 sen auetessa, koska tornin vierailuajat jaettaisiin first come, first serve -periaatteella. No, eihän se aamulähtö - todella yllättäen - aivan tuubiin mennyt, joten pääsimme tikettiluukulle vasta kymmenen kantturoilla. Silloin tarjolla oli enää iltapäiväneljän, tai -kuuden visiittejä, joista päädyimme tuohon aikaisempaan. Näin meille jäi siis kuutisen tuntia aikaa kikkailla KL:ssa mestoja tutkien. Päätimme aloittaa Twin-Towerin juurella olevasta ostoskeskuksesta.
Ensin kuitenkin vaihdoimme hieman valuuttaa, ja kävimme apteekissa täydentämässä varastojamme. Vaikka tiesinkin ko. ostarin valikoiman varsin kattavaksi, oli myös sen KL:n varsinaista ostosaluetta, Bukit Bintangia, korkeampi hintatasokin tiedossa. Niinpä kehotin matkakumppaneitani tekemään vain ikkunaostoksia, ja jos he jotain mielenkiintoista bongaisivat, löytyisi sama artikkeli varmasti myöhemmin muualta halvemmalla. Tuolla visiitillä ei siis kukaan tainnut mitään ostaa, ja päätimmekin jatkaa matkaa Bintangille. Tässä vaiheessa 33 % meistä tosin halusi lähteä hotellille lepäilemään ja voimia keräämään.
Bintagille perille päästyämme me loput 66 % totesimme shoppailuintressiemme eroavan "hieman" toisistamme, joten päätimme erota tunniksi-pariksi. Taivalsimme molemmat tahoillamme loppumatonta ostosaluetta ristiin rastiin, minun päätyessä - jokseenkin yllättäen - AINOASTAAN elektroniikkaa myyvään Low Yat Square -ostariin. Vaikka lompakko kovasti taskussa polttelikin, jäi ainoaksi ostokseksi kuitenkin 77 mm pyöröpolarisaatiosuodin, joka taisi maksaa suomalaisen hintatason äböyts satasen sijaan varsin maltilliset parikymppiä. Silkkaa säästöä, siis.
Ja koska en muuten - lähes kaikkia muita noin puoli metriä pidempänä, vitivalkoisena ja pitkätukkaisena hippinä - tuntunut herättävän riittävästi huomiota tuossa vain paikallisten kansoittamassa ostarissa, päätin asentaa GoPro-kameran repuuni varren päähän ottamaan timelapsea. Lompsiessani ostarin kerroksesta toiseen ja kojulta toiselle, keräsinkin melkoisesti huomiota, ja yht'äkkiä pelkän kulmien alta mulkoilun sijaan kaikki ohikulkijat ja myyjät morjestelivat, ja kyselivät mikä oli tuo outo punaista valoa vilkuttava pieni laatikko reppuuni kytketyn varren päässä! Oli vaikea uskoa, että GoPro-kamera olisi niin eksoottinen näky täällä päin maailmaa, ja vieläpä elektroniikkatavaratalossa… :D
Ja aivan kuin tuo ei olisi itseni nöyryyttämiseksi riittänyt, päätin shoppailukierroksen jälkeiseen tapaamispaikkaamme päästyäni kuvata vielä yhden timelapse Bukit Bintangin ERITTÄIN vilkkaan monorail-aseman risteyksessä. Kyseinen video oli ensimmäinen kokeilemani laatuaan, mutta onnistui siitä huolimatta mainiosti. Idea oli siis se, että maahan jalustalle asettamani kamera ottaa yhden kuvan joka sekunti, jonka myöhemmin työstäisin sitten videoksi. Mutta koska "sujuva" videokuva vaatii vähintään 24 ruutua sekunnissa, tulisi tuo kuvasarja näyttämään siltä, että kaikki liikkuvat kohteet (=metroaseman risteyksessä pyörivät ihmiset) liikkuvat nopeutetusti. Itse laittauduin kameran kuvaan myös, mutta liikuin korostetun hidastetusti (otin vesihuikan takataskussani olleesta pullosta), jolloin lopullisella videolla minun liikkeeni näyttivät tapahtuvan jotakuinkin normaalinopeudella, mutta kaikkien muiden nopeutettuna. Monimutkaista, mutta yksinkertaista. :) (Toistaiseksi ko. video taitaa olla vain Facebook-seinälläni, mutta linkkaan sen myöhemmin kyllä myös tänne.)
Kauppareissun jälkeen otimme monorailin jälleen takaisin hotellia lähimmälle Bukit Nanasin -asemalle, koska se oli samalla myös Twin-Toweria lähin asema, ja kello neljän audienssimme lähestyi jo huolestuttavasti. Ehdimme kuitenkin juuri ja juuri.
Torniin pääsyä edeltävässä läpivalaistuksessa ja turvatarkastuksessa jouduin kuitenkin, jälleen kerran, vaikeuksiin kameralaukkuni kanssa, ja vartijan ilme, kun laukustani paljastui GoPro-kameraan kytketty IKEAn munakello (ajastettujen timelapse-videoiden ottamista varten), olisi ollut jo itsessään kuvan arvoinen. En vain siinä hetkessä kehdannut kaivaa kameraa esille… Pääsyni torniin laukkuineni sallittiin kuitenkin pienen neuvottelun jälkeen. :)
Kierros alkoi ja ensin painelimme hissillä 41. kerrokseen. Hissi sijaitsee rakennuksen sisäosassa, joten oikeasti sieltä ei näkisi ulos, mutta hissin "ikkunoina" toimineille screeneille heijastettiin simuloitu näkymä siitä kuinka näköalahissi nousee vinhaa vauhtia kaupungin kattojen ylle. Vaikuttavaa, vaikkei aitoa ollutkaan.
Meidät näköalasillalla vastaanottanut opas kertoi kuinka kaksikerroksisen sillan alempi 41. kerros taso oli varattu vain pällistelijöille, ylemmän palvellessa ainoastaan tornien henkilökunnan kulkuväylänä tornista toiseen. Tarpeen vaatiessa siltoja käytetään myös hätätilanteissa evakuointiin. Vaikka silta ei ole edes tornien puolivälin korkeudella, olivat näkymät 170 metristä (vrt. Näsinneula antenneineen 168 m, näköalatasanne 120 m) kieltämättä muikeat, vaikka sillan päissä pojottavat tornit rajoittivatkin näköalat käytännössä vain kahteen ilmansuuntaan. Siitä huolimatta, että olin käynyt täällä jo 2008, oli tämä edelleen kokemisen arvoista. Edellisestä vierailusta muistin myös harmitelleeni, että tämän korkeammalle turisteilla ei ole asiaa. :(
Noin vartin pällistelyn jälkeen kuului kutsu takaisin hisseille. Yllätykseni olikin suuri, kun tunsin hissin nytkähtävän YLÖSpäin, eikä alaspäin. Korvat vain rutisivat kun hissikori kiisi kohti 84. kerrosta! Sitten hissin vaihto, ja vielä pari kerrosta ylemmäs 86. kerrokseen. Now we're talking business! Näkymät 360 metristä olivat yksinkertaisesti mykistävät, eivätkä (lukuisat) nappaamani kuvat taida oikein tehdä niille kunniaa. Tämä on nähtävä itse.
Tämäkin hupi loppui aikanaan, ja opas kailotti jälleen hissikutsun meidän "vihreälle" ryhmällemme. Päästyämme takaisin tolpan juurelle mietimme hetken seuraavaa siirtoa, ja virkistäytymishetki hotellilla voitti äänestyksen. Kaikenlaiset pikkuvaivat olivat olleet itse kunkin riesana pitkin matkaa, ja tänä iltana yhden matkaajan oireet veivät voiton, ja hän päätyi jäämään hotellille ja tilaamaan jotain huonepalvelusta meidän muiden lähtiessä etsimään murkinaa lähikortteleista.
Koska nälkä oli jo melkoinen, pyrimme valitsemaan ensimmäisen mahdollisen paikan joka edes jotenkuten tyydyttäisi molempien tarpeet. Parin mutkan takaa sellainen löytyikin. Yhtä miinusta lukuun ottamatta. Muslimien ylläpitämänä siellä ei tarjoiltaisi olutta, eikä siis tietenkään mitään muutakaan alkoholia. Kun tarjoilija aisti tämän saattavan muodostua kynnyskysymykseksi ravintolavalinnassamme, hän hyvin joviaalisti vihjaisi mahdollisuudesta käydä ostamassa juuri haluamamme vahvuiset ruokajuomat kadun toisella puolella olevalta huoltikselta, joita voisimme sitten nautiskella omaan tahtiimme, kunhan vain ostaisimme ruoan häneltä. Deal. Kipaisin siis kadun yli hakemaan pari olutta. Omien juomien kaivaminen muovikassista ravintolapöydässä tuntui kieltämättä näin suomalaisessa ikuisten kieltojen ja rajoitusten kulttuurissa kasvaneelle jokseenkin oudolta, mutta en valittanut, sillä pari huurteista teki kyllä tissiä pitkän päivän ramppaamisen jäljiltä. Ruoaksi valitsemassani lampaankareessa sen sijaan ei ollut paljon kavereille kerrottavaa, toisin kuin vastaavassa annoksessa, jonka olin syönyt päivällä Bintangilla Pavilion-ostarin italialaisessa ravintolassa. Mutta oli ravintoloilla toki hieman tasoeroa, sekä annoksilla myös jonkin verran hintaeroakin… Jälkkäriksi kävimme nauttimassa reissun toistaiseksi ainoat Magnersit (tai ylipäätään siiderit) vastapäisessä irkkupubissa, ennen kuin vetäydyimme takaisin hotellille keräämään taas voimia seuraavan päivän koitoksia silmällä pitäen.
Aamu valkeni harmaana ja oli lähtöpäivämme, joten startti oli verrattain hidas. Kävimme aamupalalla, kävimme suihkussa ja pakkailimme kaikessa rauhassa, koska aikaa puolenpäivän check-outiin oli vielä reilusti. Huoneen luovutus, laukut portieerille säilytykseen, ja aulan loungeen istuskelemaan ja päivän sotasuunnitelmia hiomaan. Juna Butterworthiin (Penangiin) lähtisi vasta illalla puoli yhdeksältä, joten mitään kiirettä sen suhteen ei ollut. Meillä ei tosin ollut vielä(kään) lippuja tuohon junaan, ja koska meillä ei ollut mitään kokemusta kyseisen junan suosittuudesta (onkohan tuo edes sana?), päätimme lähteä KL Stationille hakemaan ensin nuo junaliput ja sitten hieman kaupungille pyörimään, ennen kuin olisi palattava taas hotellille laukkuja hakemaan, jotta puolestaan ehtisimme takaisin asemalle ja junaamme.
Yht'äkkiä joku äkkäsi, ettei meillä ollut vielä myöskään Georgetownin hotellia varattuna. Toki sen olisi voinut etsiä vasta paikan päälläkin ovelta ovelle kiertämällä, mutta koska paikka oli meille ennestään tuntematon, eikä sijainneista ja etäisyyksistä siten ollut mitään käsitystä, päätimme tässäkin tapauksessa turvautua etukäteisvaraukseen ja Hotels.comiin. Niinpä marssin aulan poikki hakemaan läppäriä rinkastani. Samalla laukkupoika kuitenkin laittautui juttusille, ja esitti jo perinteisen kuka, mistä, miksi, kuinka kauan, ja minne seuraavaksi -kysymyskimaran. Kun hän sitten kuuli, että kaipaisimme kaupungin jälkeen jo rannalle, mutta että seuraava kohteemme olisi Georgetown, ehdotti hän sen sijaan Langkawia, koska "olisimme jo valmiiksi siellä päin". Tuota vaihtoehtoa emme olleet itse tulleet aikaisemmin ajatelleeksikaan, mutta nythän se täytyi ottaa suunnitelmiin mukaan!
Olin viettänyt Langkawilla pari viikkoa joulun ja uudenvuoden tienoossa jo vuoden vaihteessa 2000-2001, ja tiesin paikan oikein mukavaksi rantakohteeksi. Myös saaren luonto oli tehnyt minuun erityisen vaikutuksen. Niinpä laahustettuani läppäri kainalossa takaisin aulan sohville ehdotinkin matkakumppaneilleni, että muuttaisimme suunnitelmia lennosta, ja viettäisimmekin Georgetownissa vietettäväksi suunnitellut päivät Langkawilla. Suunnitelmien muuttamiseen liittyi kylläkin yksi mutta.
Yksi meistä oli lähdössä kotimatkalle kohti Suomea jo aikaisemmin, eikä päiviä ollut jäljellä hänellä enää kuin muutama. Lauttamatka Georgetownista Langkawille (ja siis myös takaisin) kestää kolmisen tuntia, eivätkä lautta-aikataulut oikein mitenkään järkevästi sopineet hänen jo varaamansa alkuperäissuunnitelmien mukaisen Penang-Singapore-lennon kanssa… Niinpä selvitimme AirAsian lipputoimiston sijainteja Kuala Lumpurissa, ja jollainen onneksi osoittautui olevan myös KL Sentralilla, jonne muutenkin olisimme seuraavaksi menossa niitä junalippuja ostamaan. Mikäli lentolipun reitin vaihtaminen onnistuisi, vaihtuisi myös matkakohde. Eli ei muuta kuin hippulat vinkumaan ja Steissille.
Oikean junalippukassan löytäminen asemalta otti aikansa, mutta itse lippujen osto sujui kyllä mallikkaasti. Tosin, ennakkotiedoista poiketen 1. luokan hyttiä ei ollutkaan saatavilla koko junassa, vaan majoittuisimme käytävästä vain verholla erotettavissa ruotsinlaivatyyppisissä pedeissä. No, minkäs teet, ja kokemushan se varmasti olisi siinä missä tällä reissulla mikä tahansa muukin. :)
Seuraavaksi sitten sinne AirAsian toimistoon. Pian kävi ilmi, että jo lunastetusta lipusta voisi muuttaa ainoastaan lentopäivää tai -aikaa, muttei lähtökaupunkia eikä päämäärää. Ja mikäli lipun jättäisi käyttämättä, saisi lipun hinnasta takaisin ainoastaan lentokenttäveron osuuden. Vaihtoehtoja jonkin aikaa lipputoimiston penkeillä pähkäiltyämme päädyimme kuitenkin siihen, kaverini ostaa uuden lipun Langkawilta Singaporeen, ja hyppäisimme Langkawin lauttaan jo heti Georgetowniin saapumista seuraavana aamuna. Eikös joku joskus sanonut, että suunnitelmat on tehty muutettavaksi? ;)
Lyhyt kävely KL Sentralilta takaisin monorail-asemalle ja takaisin Bukit Nanasiin, joka on hotellimme ja Twin-Towerin lisäksi myös KL Toweria lähin asema. Nälkä korpesi jo taas, ja päätimme linkuttaa syömään KL Towerille, joka jo muutenkin oli nähtävien kohteiden listalla. Huimasta kahden ravintolan valikoimasta päädyimme intialaiseen vaihtoehtoon. Hädin tuskin kehtaan tätä edes tunnustaa, mutta tämä oli ensimmäinen kertani ikinä (ainakin ilman parempaa tietoa) intialaisessa ravintolassa, ja siten myöskin ensimmäinen kerta kun söin intialaista ruokaa. Tilasin Chicken-Tikka-jotain-jotain medium-tulisena ja valkosipulisella naan-leivällä, ja hyväähän se oli. Ensimmäinen kertani ei siis samalla ollut myöskin viimeiseni.
Torniin emme koskaan nousseet, koska se ei matkakumppaneitani niinkään kiinnostanut, ja minä olin siellä jo edellisellä reissullani käynyt. Tyydyimme pällistelemään tolpan juurelle kyhättyä malesialaiskylää, joka esitteli eri rakennustyylejä maan kaikista kolkista. Ihan mielenkiintoista, vaikka esimerkiksi Borneossa näkemäni aito longhouse-kylä huomattavasti vaikuttavampi luonnollisesti olikin. Pian kello sitten jo vetelikin sellaisia lukemia, että totesimme olevan parasta ryhtyä ryhmittymään hotellin ja laukkujen noudon kautta pikkuhiljaa juna-aseman suuntaan.
Juna-asemalla selvisi, että olin erehtynyt lähtöajasta puolella tunnilla, mutta onneksi kuitenkin siihen suuntaan, ettei meille ainakaan kiire tullut, vaikka odotusaika toki kyllä hieman pitenikin. :D Niinpä meille jäi mainiosti aikaa hortoilla asemalla eväitä junamatkalle etsiskellen, mistään ravintolavaunun tai tarjoilukärryjen olemassaolosta kun ei meillä ollut vaaleanvihreintä aavistustakaan.
Tietysti kuulutus meidän junaamme tuli juuri siinä vaiheessa kun olin asemahallin toisessa päässä matkalla vessaan. Päätin laiturillesiirtymiskehotuksesta huolimatta kuitenkin hoitaa tarpeeni tässä vaiheessa, koska en tiennyt onko "toimii kuin junan vessa" tuttu sanonta myös Malesiassa… Vessareissustani huolimatta ehdimme junaamme kuitenkin mainiosti, vaikka liukuportaiden suulle pakkautunut edelliseen, ennen meitä lähtemään tarkoitettuun mutta nyt myöhässä olevaan junaan jonottava ihmismassa erittäin tehokkaasti kulkuväylämme blokkasikin. Junalaituri sijaitsi maan alla tunnelissa, ja diesel-veturin(/vetureiden?) ilmoille pöllyttämät pakokaasut tekivät hengittämisen todella vaikeaksi, saivat silmät kirvelemään ja ilman sinisen-vihreäksi. Onneksi vaunumme löytyi melko nopeasti, ja pääsimme tuota käihää junaan sisälle pakoon. "Idän pikajuna" starttasi vihdoin noin vartin myöhässä.
Joku täti oli erehtynyt vaunustaan, ja pötkötti paikoillemme saapuessamme yhdellä meille varatuista sängyistä. Pikaisen neuvonpidon jälkeen hän kuitenkin jatkoi matkaansa omaa paikkaansa etsimään. En nyt sano, että makuupaikka olisi ollut varsinainen sokki, mutta olihan se vähän "erikoinen". Ja pieni. Kaikki kun tuntuu täällä päin maailmaa olevan mitoitettu itseäni (pituutta melkein 190 cm) "hieman" vertikaalirajoitteisemmille. Lisäksi matkatavaroille ei ole oman laverisi lisäksi mitään muutakaan paikkaa. Hattuhyllyjä ei ollut, eikä punkankaan alle mahtunut kuin kengät. Niinpä ainoa mahdollisuus oli rojauttaa kaikki melkein 40 kiloa matkatavaroitani (20 kg rinkka ja lähes 20 kg kameralaukku) punkalle ja kömpiä itse perään. No, ahdastahan siinä tuli, ja niinpä en tuon yhdeksän tunnin yöjunamatkan aikana silmäystäkää nukkunutkaan. Sen sijaan katselin iPadilta kyllä pari leffaa, pelailin, hämmästelin ikkunan takana kuun valossa kummittelevaa ohi lipuvaa viidakkoa, ja kuuntelin junavaunullista kuorsaavia kanssamatkustajiani.
Jo hieman ennen kuin vekkarini pärähti viiden kantturoissa lähestyvän pääteasemamme merkiksi, tajusin, ettemme olleet liikkuneet minnekään jo hyvää toviin, ja lisäksi olimme pysähdyksissä asemalla, joka EI ollut reittikartassa… Herättelin muut varmuuden vuoksi, ja vielä hetken asiaa pähkittyäni päätin yrittää lähteä selvittämään pysähdyksemme syytä. Etukäteen oli tiedossa, että kiskoilla olevat eläimet aiheuttavat usein viivästyksiä, liekö nytkin kyse siis sellaisesta? Laiturille päästyäni bongasin penkillä istuvat pari huomioliiveihin sonnustautunutta hahmoa, ja suuntasin kulkuni heitä kohden.
Kun sitten tiedustelin pysähdyksemme syytä, ja toinen liivihemmoista avasi suunsa vastatakseen, meinasin päästää ilmoille spontaaniin röhönaurunenäsnorttausröhähdyksen, sillä niin korkea oli kaverin ääni, ja mieleeni tuli elävästi tämä aikoinaan YouTubesta näkemäni klippi! Tiedän, joudun tuosta kommentista mitä todennäköisimmin Helvettiin, mutta siitä huolimatta tilanne huvitti minua ja jouduin todella puremaan kieltäni, etten olisi repeillyt suoraan päin kaverin naamaa. Pyydettäköön käytöstäni tässä nyt anteeksi ihan näin julkisesti. No, vihdoin pysähdyksen syyksi selvisi eteemme samalle raiteelle lauennut toinen juna. Korjausaikataulusta ei luonnollisesti ollut mitään käryä. Great.
Väsy painoi luomia tyystin nukkumattoman yön jäljiltä todella pahasti, mutta ei tässä vaiheessa enää nukkumaankaan voinut mennä. Google Maps -paikannus kertoi missä olimme, ja jos juna nytkähtäisi saman tien liikkeelle olisimme perillä alle puolessa tunnissa, jos ei, aikaa voisi tuhraantua vielä useampi tuntikin. Mutta mistäs sen voi tietää…
Jälleen hoksasin yht'äkkiä, että vaikka olimme kyllä katselleet netistä Georgetownin majoitusvaihtoehtoja jo etukäteen, emme missään vaiheessa olleet tehneet mitään varausta. Siispä tuumasta toimeen, ja Hotels.com kännykästä auki. Nyt viimeistään suorastaan infernaalisten verkkovierailumaksujen (data 11,80 €/megatavu) välttämiseksi Kuala Lumpurin lentokentältä ostamani RM30:n (n. 6 €/1 Gb) prepaid-data-liittymä osoitti tarpeellisuutensa, ja sain kuin sainkin hotellimme varattua junassa pätkivästä yhteydestä huolimatta!
Juna pääsi matkaan jälleen lopulta noin tunnin viivytyksen jälkeen, ja pian tulikin jo kuulutus omasta asemastamme. Siispä romut kantoon ja tungeksimaan vaunun eteiseen. Asemalle päästyämme seurailimme mantereelta Georgetowniin vievän lautan terminaalin lippukojulle kiemurtelevaa ihmismassaa. Lauttalippu maksoi jokseenkin kohtuulliset 25 eurosenttiä, ja matka auringonnousun ensisäteissä kylpevän lahden yli kesti pyöreästi vartin verran. Saarelle päästyämme arvoimme hetken taksin ja dösän välillä, mutta koska hotellin tarkka sijainti ei ollut tiedossa, eikä varsinkaan paikallisbussien reitit, päädyimme kuitenkin muutaman lantin lisäkulun uhallakin nappaamaan satamasta taksin hotellille. Hintaa kertyi karmaisevat 1 €/näätä.
Tämä seuraavan yön kotimme "1926 Heritage"-hotelli - kuten niin monet muutkin jo aikaisemmin - oli kyllä muodollisesti pätevä, mutta lähempi tarkastelu osoitti joitakin pikkupuutteita. Tosin, eipä tuo noin 7 €/näätä/yö hintakaan kyllä päätä huimannut... Kyseisen hotellin historiaan sen tarkemmin tutustumatta tarkempaa/oikeaa tietoa ei ole, joten tyydyn vain arvailemaan, että hotellin nimessä tuo "1926" kertoo hinnasta joka koko hotellin ehkä jostain huutokaupasta ostetusta kalustuksesta on aikoinaan maksettu Malesian ringitteinä (n. 420 €), ja "Heritage" puolestaan on lisätty nimeen viittaamaan kalustuksen ja sisustuksen samankaltaisuuteen mummolan perintökalujen kanssa. Mene ja tiedä…
Huoneeseemme päästyämme muut jäivät sängyilleen kännykkäsurffailemaan sillä aikaa kun minä painuin suihkuun. Virkistäytymisen jälkeen palasin takaisin huoneen puolelle jotain mieleeni juolahtanutta höpötellen, vain huomatakseni kaikkien vetävän sikeitä kuin viimeistä päivää. Tuohon mennessä olin ollut liikenteessä samoilla silmillä jo reilusti yli vuorokauden, joten ajattelin, ettei uni varmasti tekisi minullekaan pahaa, ja kapusin siis itsekin lakanoihin ja suljin silmäni.
Varsinaisista Georgetownin tapahtumista lisää tuonnempana, nyt takaisin Pasilaan!
- comments