Profile
Blog
Photos
Videos
Kolumbia vaikuttaa tähän mennessä aivan huipulta paikalta. Aloitettiin Amazon-palloilun jälkeen Kolumbiaan tutustuminen pyörimällä pääkaupungissa Bogotassa ja sen jälkeen lähdettiin käymään Villa de Leyvassa, pienessä kauniissa kaupungissa matalilla vuorilla.
Mentiin Leyvaan tsekkaamaan ison kronosauruksen fossiili ja yksi arkeologinen nähtävyys.
Villa de Leyvasta jatkoimme San Giliin. Siellä pääsin toteuttamaan unelmani ja pääsin lentämään. Se oli aivan upeaa. Ensimmäinen asia, jonka yläilmoissa pani merkille, oli se, kuinka hiljaista siellä on. Aluksi pilotti lensi hitaasti liitelemällä kumpuilevan peltomaiseman yllä ja alkoi sitten kieputtaa tuulen mukana riippuliidintä kuin keinukarusellia. Alas katsoessa puut vain vilisivät silmissä. Kiljuimme riemusta molemmat, pilotti ja minä. Korkeimmillaan lensimme 300 metrissä. Ainoastaan silloin vähän heikotti. Oli jotenkin niin painoton olo, että tuli mieleen, pääseekö täältä koskaan alas.
Samanlaisen adrenaliinipaukun antoi raftingreissu. Ainoa miinuspuoli koskenlaskureissussa oli, että putosin veneestä, kun opas ohjasi käski meidän peruttaa koskeen. Kumivene upposi, minkä myötä pito hävisi ja humpsahdin pois paatista. Ikävä kyllä pelastusliiveistä ei ollut mitään hyötyä, kun koski oli niin voimakas, että se painoi minut veden alle. Siinä räpiköidessä suuntavaisto katosi aivan täysin, enkä älynnyt yrittää uida virran suuntaan. Pyrkimys oli vain ylöspäin, mikä ei myöskään onnistunut, hakkasin vain päätäni kumiveneen reunaan tai pohjaan miettien, että on tämäkin nyt tapa kuolla. Mutta enpäs kuollutkaan, opas sai ongittua minut takaisin veneeseen.
Ilmeisesti olin shokissa, niin ainakin veneessä istunut sairaanhoitaja kuului toteavan. Illalla bussissa havahduin unesta henkeä haukkoen hukkumisen tunteeseen. Säikähdysitkukin tuli vasta silloin. Putoamista lukuunottamatta reissu oli hauska. Onneksi ehdin nauttia siitä kuitenkin reilut puoli tuntia ennen putoamista.
San Gilistä otimme bussin Santa Martaan, Karibianmeren rannikolle Pohjois-Kolumbiaan. Varasimme heti seuraavaksi päiväksi kuuden päivän vaelluksen kadotettuun kaupunkiin, Tayrona-intiaanien rakentamaan Ciudad Perdidaan.
Matka alkoi hitaasti, kun vartin ajelun jälkeen jeeppimme hajosi. Odottelimme uutta kyytiä huoltoaseman pihassa reilun tunnin ajan, jonka jälkeen pihaan kaarsi tilava ja ilmava chiva-bussi. (ks. kuva blogista)
Porukassamme oli kahden oppaan, Antonion ja Enderin lisäksi hollantilainen Aafra, hollantilainen Chriss, walesilainen Scot sekä puolalainen Ivona. Ivonalla oli mukana 13 kiloa tavaraa. Ihmettelimme kaikki, että mitä ihmettä siellä rinkassa oikein oli. Huvittavaa oli myös seurata Ivonan, ilmeisesti varsin onnistuneita, oppaaniskuyrityksiä.
Kolmen päivän kävelyn ja hyvin monen joenylityksen jälkeen, oli todellakin sellainen olo, että on ansainnut nähdä rauniot. Itse kaupungissa ei ihan älyttömästi ollut näkemistä, siis samalla tavalla kuin Macchu Picchulla. Taloja ei ole jäljellä, ne oli rakennettu puusta, joten aika on kuluttanut ne pois. Jäljellä on ainoastaan kivijalkoja ja käytäviä. Kun Ciudad Perdida löydettiin, sen löytäneet maanviljelijät ehtivät ryöstää hautoja tyhjäksi viiden vuoden ajan ja siinä sivussa he saivat myös tehtyä paljon tuhoa.
Nykyisin alueella asuvat intiaanit ovat jonkin verran tayronaintiaanien sukua, paljon heimosta ei ole jäljellä, sillä espanjalaiset sekä heidän tuomansa taudit tappoivat heimon lähes kokonaan. Oppaan tarinoita kadotetusta kaupungista oli kuitenkin mielenkiintoista kuunnella.
Paikalla oli myös sotapoikia, vaikutti siltä että yksi jokaista turistia kohden. Vuonna 2006 (muistaakseni) muutama turisti kidnapattiin Ciudad Perdidassa ja sen jälkeen armeija on ollut koko ajan valvomassa, että turistit saavat palloilla raunioilla guerillavapaasti. Tylsää siellä vaikutti olevan. Sotilaat kun eivät saa työvuorossaan muuta kuin istua tai käveleskellä ympäriinsä. Ei lukea tms. Työputki jatkuu kaksi kuukautta ilman, että välillä pääsisi mihinkään ihmisten ilmoille. Ruoka sotilaille tuodaan kaksi kertaa kuussa helikopterilla. Samalla tyylillä loukkaantunut turisti voidaan kiidättää hoitoon. Jos loppumatkasta katkaisee koipensa, ei viidakosta ole mitään muuta mahdollisuutta päästä pois. Maasto on niin kivistä (ja jokista), että muulit eivät pääse kadotettuun kaupunkiin saakka kantoavuksi.
Vaellusreissun jälkeen suuntasimme Tagangaan, missä edelleen olemme. Aloitimme kumpikin avovesisukelluskurssin, Antti on siellä tälläkin hetkellä, minä lopetin ensimmäisen päivän jälkeen.
Huomasin, että tarvitsen enemmän aikaa ja altaan, missä opetella ensin. Nyt tuntui samalta, kuin autokoulussa olisi ensimmäisellä ajotunnilla sen jälkeen, kun on saanut auton käynnistettyä, joutunut ajamaan moottoritielle. Mentiin siis suoraan mereen. Se hyvä puoli siinä oli, että pääsi jo nyt näkemään kaloja läheltä, mutta en uskaltanut tehdä harjoituksia, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi avovesisukelluskurssin suoritettua. Harjoitukset eivät edes olleet teknisesti mitenkään huippuvaikeita, enemmän kyse tuntuu olevan siitä, että saa aivonsa naksautettua uuteen asentoon. Että ei pelkää ja on rauhallinen. Stressaantuneena kun virheitä tekee helpommin.
Satu
- comments