Profile
Blog
Photos
Videos
Pienenä sitä aina halusi rallikuskin kyytiin. Sitten kun sinne 28-vuotiaana pääsee, ei enää halua mitään muuta kuin autosta hengissä pois.
Rallikuskin nimi oli Jose Ignazio. Ongelma vain oli siinä, että Josella ei ollut alla ralliautoa vaan pieni nelivetomaasturi. Jonka takapenkillä ei tietenkään ollut turvavöitä. Siinä sitten istuttiin noin tunni matka suuntaansa pidellen aina välillä kiinni kauhukahvoista ja miettien, joka seuraavan mutkan takaa rysähtää.
Tapasimme Josen ja Pilarin, nuoren chileläisen avioparin Puerto Rio Tranquillon pikkukaupungissa, Chilessä. Odottelimme bussia, joka lähtisi vasta seuraavana päivänä. Kylä oli koko lailla nähty jo edellisenä jumituspäivänä eikä paikalliselle veneretkelle päässyt vielä muutamaan tuntiin, koska järvellä tuuli liikaa. Siispä otimme kiitollisena vastaan kyydin, joka meille tarjottiin.
Jose ja Pilar tyhjensivät auton takaosan lomatarpeistaan, joita oli paljon. Lopulta auto oli tyhjä ja avaimetkin löydetty. Ei siis muuta kuin bensa-aseman kautta baanalle.
Kesti noin viisi minuuttia huomata, että Jose ajaa kuin hullu. Olisi ehkä pitänyt arvata, että mies, joka sanoo: "tavallisella hiekkatiellä pystyn ajamaan kahdeksaakymppiä, jos tiessä ei ole liikaa kuoppia", ei ole maailman varovaisin kuski. Eikä ollut. Pikkuruiselle, melkolailla suomalaista tukkirekkatietä muistuttavalle maalaistielle hyppi vähän väliä lauma lehmiä mutkan takaa. Se ei miestä näyttänyt hirveästi hidastavan. Pari kertaa lehmä meinasi juosta suoraan auton alle .Ihme kamikazeja.
Edessä oli vielä lukemattomia sokkomutkia kallionrinteiden taakse ja useampi kurvi, johon kaahattiin 60-80 kilometritä tunnissa. Onneksi vastaan tuli noin yksi auto.
Lopulta pääsimme mahtavien maisemien ja yksinäisten karjatilojen ohi pysähdyspaikalle, josta köpöttelimme puolisen tuntia mäkeä ylös. Ylhäältä avautui näkymä kaukaiselle jäätikölle, jossa ehkä komeinta oli upea sateenkaari. Taaksepäin maisema oli paljon järjettämämpi: korkealla vuorten rinteillä kasvoi omituista, uskomattoman tiheää chileläistä sademetsää. Ei ikänä ollut tullut mieleenkään, että sademetsässä voi olla alle 30-astetta lämmintä ja siellä voi kasvaa ihan tavallisen kuusen näköisiäkin puita. Metsän läpi käppäily oli aikamoinen kokemus, vaikka onhan noissa tullut käveltyä kerta jos toinenkin.
Palasimme kotterolle ja odottelimme paluumatkaa. Sen sijaan rallikuski Jose päätti jatkaa eteenpäin, kahdeksan kilometrin päässä odottavalle tiesululle. Se pätkä meni ihan hyvin, ja pääsimme ihastelemaan upeaa vesiputousta.
Tiesulkukaan ei hidastanut rallimestaria. Poika kysyisemässä tietä rakentavilta työmiehiltä, joska vielä saataisiin jatkaa eteenpäin. Ja sopihan se. Kaasuttelimme muutaman kilsan eteenpäin, välillä edessä oli melkein upottavaa hiekkaa, välillä pieni joki keskellä tietä. Lopulta käännyimme risteyksestä takaisin kohti paluumatkaa. Ja silloin Jose kytki autosta nelivedon päälle. Paluumatkalla lasketeltiin tulemaan vielä lujempaa ja ohitettiin yksi auto mahdottomassa mutkassa.
Saavuimme jollain ihmeen ilveellä itsemurhalehmien ja tappokurvien läpi takaisin kylään yhtenä kappaleena. Reilu tunti paluun jälkeen pääsimme vihdoin lähtemään moottoriveneretkelle kohti läheisiä marmoriluolia. Suuri moottorivene keikkui välillä aallokossa ihan kunnollakin, mutta pelastusliivit päällä pelotti huomattavasti vähemmän kuin rallikuskin kyydissä.
Päivän päätteeksi olimme nähneet upeita maisemia ja päässeet kunnnolla sivistykseltä piiloon. Jose ja Pilar lähtivät vielä jatkamaan parinsadan kilometrin matkan verran etelään, kohti Carretera Australin loppua. Onnelliset tähdet ovat ehkä vieneet kaaharin ehjänä perille.
Me puolestamme kokkailimme, katselimme auringonlaskua ja odottelimme seuraavaa bussia, joka lopulta vei meidät seuraavana päivänä pikkukylästä pois. Lisää upeita maisemia ja, ihmeellistä kyllä, ensimmäinen asfalttitie noi viikkoon ja olimme muutaman tunnin kuluttua Coyhaiquessa, alueen omituisessa pääkaupungissa. Oli hassua nähdä kaiken maailman turhakkeita, muotiliikkeitä ja hienoja leipomoita, kun viimeisen viikon aikana oli nähnyt enemmän hevoskärryjä kuin matkapuhelimia. Kaupungissa odottelemme jälleen seuraavaa kyytiä, joka toivottavasti vie meidät satamaan.
Siihen jää yksi joutopäivä väliin, joten yritämme tänään uhmata sadetta ja liftata eteenpäin. Puerto Chacabucon satamassa meidän pitäisi joskus päästä laivaan, joka kuskaa meidät hollantilaisen hipin luokse keskelle ei mitään. Tämä maailmanparantajamatkaaja löytyi Couch Surfingin kautta ja odottaa meitä ilomielin luokseen keskelle korpea. Sen jälkeen suuntaamme luultavasti salamana kohti seuraava, hieman suurempaa kaupunkia ja pamauttelemme Chileä pohjoiseen.
Antti
- comments