Profile
Blog
Photos
Videos
Sohvasurffailun jälkeen päätimme mennä yhdeksi yöksi saksalaisen Peterin tilalle Concepcionin lähelle. Päädyimme jäämään tilalle melkein viikoksi. Peter tarjosi täyshoidon kohtuuhintaan. Hänen vaimonsa kokkasi hyvää ruokaa ja tilan eläimet, varsinkin carpincho, Mimi, oli niin hellyyttävä, ettei meillä yhtäkkiä ollutkaan minnekään kiire.
Maailman parasta huvia Mimistä oli imeä sormea, mutta jos sitä ei ollut saatavilla, se kellahti myös mielellään selälleen ja nautti vatsan kyhnytyksestä.
Peterillä ja hänen paragualaisella vaimollaan on kolme suloista lasta, nelivuotias Ameli, kuusivuotias Hannibal ja yhdeksänvuotias Nestor. Lisäksi perheen kanssa asui itävaltalainen au pair sekä hänen kaverinsa.
Kävimme Peterin ja aupairin sekä hänen kaverinsa kanssa laskemassa jokea sisäkumirenkailla ja veneellä. Se oli huippuhauskaa. Näimme apinoita ja kaukaa tukaanin.
Päätimme suunnata Concepcionin jälkeen kiertoreittiä kohti Filadelphiaa, mennoniittiyhdyskuntaa. Lähdimme tiistaiaamuna matelemaan jokilaivalla ylös Paraguay-jokea. Maisemat eivät olleet kovinkaan monipuoliset eikä villieläimiä näkynyt ollenkaan (opaskirjan mukaan olisi pitänyt). Auringonlasku sentään oli hieno ja jokimatka sinällään ikimuistoinen kokemus.
Moottori hajosi ensimmäisenä yönä ja seisoimme paikoillaan yli kahdeksan tuntia. Se nyt ei olisi haitannut, mutta ahtaus teki jumittamisesta raivostuttavaa. Jokilaiva oli pieni kaksikerroksinen pursi aivan täynnä ihmisiä ja rahtia.
Alakerrasta sai ostaa hedelmiä, juotavaa, peittoja ym. Tila oli kuin intialainen basaari. Ei siis todellakaan mikään Ruotsin risteilyaluksen taxfree-kauppa. Yläkerrassa oli "ravintola" ja pari hyttiä. Hyttipaikat menevät noin viikkoa ennen, joten luonnollisestikaan ei oltu sellaista varattu. Kuviteltiin, että saataisiin omat riippumattomme ripustettua jonnekin, kuten oli luvattu, mutta eihän sinne minnekään mahtunut. Laiva vuokraa mattoja ja ne oli kaikki varattu, samoin kaikki lattiapinta-ala. Ihmiset siis tulivat laivaan omien patjojen kanssa ja illan tullen koko laiva muuttui yhdeksi suureksi siskonpediksi.
Valtasin itselleni yhden puisen penkin, sellaisen puistonpenkin näköisen, nukkumisalustaksi ja siinä iloisesti tuhisinkin kaksi tuntia, kunnes alkoi myrskyämään.
Laiva ei keinunut ollenkaan, johtui luultavasti siitä, että moottorin rikkoutumisen takia olimme ankkuroituneet rantaan. Ongelmana oli joka paikasta vuotava katto. Minnekään ei mahtunut istumaan niin, että ei olisi kastunut. Varmaa oli, että jos jossain näkyi ihmisen mentävä kolo, siihen tuli runsaasti vettä katon läpi. Nukkumisalustana palvellut penkkinikin lainehti, joten seisoin sen vieressä hyvin pitkään ja kiroilin.
Alkuyöstä, kun Antti vielä nukkui sillä samaisella penkillä ja minä istuin pidellen hänen jalkoja oli vielä mielenkiintoista seurata laivaelämää. Varsinkin laivahuoraa työssään bongaamassa saalista baaritiskillä. (Kyllä, laivalta todellakin pystyi ostamaan ihan kaikkea.)
Saavuimme Fuerte Olimpoon myöhään torstai-iltana. Hotelli löytyi kyselemällä ja harhailemalla pitkin pimeitä ja märkiä katuja (=mutavelliksi muuttuneita hiekkateitä.)
Seuraavana päivänä meille myös selvisi, että olimme tulleet aivan turhaan, koska tie Filadelphiaan on poikki sateen vuoksi. Normaalisti bussi menee kerran viikossa. Jos sataa, bussi ei kulje.
Lähdimme etsiskelemään nettipaikkaa kylästä, olimme aiemmin kuulleet, että yksi paikka pitäisi löytyä. Kysyimme hotelliltamme ja rouva käski mennä "sisarten taloon" kysymään. Nettipaikkaan siis pääsisi nunnaluostarissa.
Neuvoja kyselemällä löysimme nunnien asuinpaikan, mutta vaikka kuinka kolkuttelimme, meille ei avattu. Pettyneinä läksimme pois kunnes bongasin mustan miehen talon takaa, jossa luulimme netin sijaitsevan. Kiiruhdin kysymään häneltä, että miten sinne nettiin pääsee.
Mies oli Isä Conzales, Angolasta Paraguayhin muuttanut pappi, joka avasi meille nettipaikan oven. Pappi itse lähti parturiin ja tuli myöhemmin nettipaikkaan kutsumaan meidät lounaalle. Se oli jokseenkin outoa, mutta emme kehdanneet kieltäytyäkään.
Niinpä sitten menimme pappilaan syömään ja juttelemaan tankeroespanjaksi papin kanssa. Conzales oli oikein mukava ja hän kutsui meidät vielä illallisellekin.
Illalla söimme ja katsoimme hetken Conzalesin ja toisen papin (jonka nimeä en muista) kanssa missikisoja. Meille olisi vielä tarjottu yösijakin, mutta lähdimme sateesta huolimatta takaisin hotellillemme nukkumaan. Seuraavana aamuna pitäisi kuitenkin herätä hyvin aikaisin ja palata samalla laivalla takaisin Concepcioniin.
Pappi soitti jonnekin ja kysyi mihin aikaan laiva tulee. Hän vakuutti, että se ei tule ennen kahdeksaa. Hotellille saapuessamme kysyin hotellin omistajalta aika-arviota ja hän kertoi, että varsinaista aikatauluahan laivalla ei ole, mutta tulisiko kuuden maissa. Yleensä laiva saapuu neljän, viiden maissa, jos se ei missään vaiheessa ole myöhästynyt. Mies joka odotti laivaa myös samassa hotellissa taas väitti kiven kovaan, että viideltä se tulee, että myöhästytään varmasti, jos ei herätä ennen viittä. Minä väitin takaisin (pappi kun oli kovin vakuuttava), mutta oli kuin olisi tuuleen huutanut.
Niinpä me sitten heräsimme viideltä odottamaan. Ja laiva saapui puoli yhdeksältä. Tällä kertaa olimme varustautuneet omin eväin. Fuerte Olimpoon mennessä söimme laivakeittiön ruokaa. Emme tulleet onneksi siitä kipeäksi, mutta ajatus siitä, miten se valmistetaan alkoi etomaan niin paljon, että toista kertaa emme pystyneet.
Ruoka nimittäin tehdään jokiveteen. Toki vesi keitetään, joten kait siitä pikkueliöt kuolee, mutta ei se siitä voi puhdasta tehdä. Varsinkin kun vesi taidettiin nostaa laivan perästä, missä sijaitsevat myös paatin neljä vessaa. Vessa tarkoitti laivassa reikää lattiassa, mistä sitten ulosteet huuhdeltiin vesiletkulla jokeen ja vessapaperit heitettiin laivan seinässä olevasta reiästä niin ikään jokeen. Ei siis tarvitse kovinkaan kauan mietiskellä, kun hoksaa että on hyvin todennäköisesti syönyt niin omaa kuin monen muunkin paskaa.
Vessassa käynti vaati myös aikamoisia akrobaattisia suorituksia, jos ei halunnut kaatua eikä sotkea lahkeitaan lattialla lilluvaan ulosteeseen. Ihmettelenpä vain, että miten ne lukuisat laivalla matkustavat mummot suoriutuivat siellä asioimisesta.
Paluumatkalla ei kuitenkaan onneksi satanut, joten matka sujui rattoisasti. Nyt olimme myös hoksanneet varata riippumatot itsellemme, joten saimme nukuttuakin kohtuullisesti.
Jouduimme jäämään Concepcioniin vielä yhdeksi yöksi ja kävimme ostamassa liput seuraavan päivän bussiin. Bussi on päivän ainoa yhteys Filadelphiaan ja halusimme varmistaa paikkamme siinä. Kun bussi kaartoi pysäkillemme, lipputoimiston eteen, se oli tupaten täynnä. Ihmiset seisoivat käytävällä.
Näytimme lippujamme bussi-isännälle, mutta vastauksena oli vain että täynnä on. Näytimme, että tässä nämä paikkanumerot on, että jos siellä joku istuu, sen ei pitäisi olla meidän ongelma, nouskoon seisomaan.
Ukko selitti jotain käsittämätöntä hyvin nopeasti. Sanoin, että en ymmärrä, voisitteko puhua hieman hitaammin. Silloin mies otti Anttia molemmilta puolin päätä kiinni ja huusi sen korvaan, että odottakaa seuraavaa bussia, tämä on täynnä. Tunnin päästä tulee toinen.
Tiesimme, ettei mitään toista tule. Antti jäi huutamaan kilpaa ukon kanssa ja minä kävin hakemassa lipunmyyjän avukseni ja sanomaan sille, että tämä toinen väittää että olisi muka jokin toinenkin bussi.
Onneksi lipunmyyjä oli puolellamme, ja miehet tunkivat rinkkamme bussin tavaratilaan. Me hyppäsimme kyytiin ja totesimme, että paikoillemme on myyty toisetkin liput ja siinä istuu kaksi naista vauvat sylissä. Tietenkään emme voineet ajaa heitä pois, vaikka olimmekin varmasti hankkineet lippumme ennen heitä.
Seisoimme siis neljä ensimmäistä tuntia. Ei ollut kivaa, mutta eipä puutunut takapuoli. Noin tunnin köröteltyämme bussin perästä alkoi kuulua kummaa kilinää. Kuski pysäytti ja hyppäsi ulos tutkimaan kilinän lähdettä. Hän palasi takaisin suuren resuisen pahvilaatikon kanssa ja kaivoi sieltä jakoavaimen, minkä kanssa kuski sitten taas poistui ulos.
Olin varma, että tähän sitä sitten jäätiin, mutta ei, matka jatkui oikein rattoisasti ainakin puoli tuntia. Sitten kuului paljon puhuva -pffff. Rengas hajosi.
Ei sekään onneksi mikään katastofi ollut. Kuski, bussi-isäntä ja yksi matkustajista vaihtoivat rengasta ja me matkustajat käytimme hyväksemme tienvarren wc-tiloja. Ukot pissasivat toisella puolella bussia ojaan ja me naiset kirmasimme vuoron perään läheisen puun taakse pyllistämään.
Antin kanssa myös kiitollisina istuimme hetken tien sivussa.
Filadelpiaan päästiin, vaatimattomat kolme tuntia myöhässä. Sieltä yritimme järjestää luontoretkeä chakon alueelle, mutta koska hinnat olivat niin hurjat, päätimme skipata sen ja kierrellä vain ympäri Filadelphian alkuperäiskansojen kortteleita.
Lisäksi kävimme parissa museossa ja Loma Platassa, joka on ilmeisesti yksi vanhanaikaisemmista mennoniittiyhdyskunnista. Siellä vierailimme maitotehtaalla, joka oli yllättävän mielenkiintoista.
Filadelphiasta myydään vain yhden bussifirman autoon lippuja. Bussiin päästäkseen täytyy ottaa paikallisbussi Mariscall Esticarribia nimiseen paikkaan ja odottaa siellä rajavartioston kohdalla yöllä kohti Boliviaa ajavaa bussia.
Onnistuimme ajamaan rajavartijan mökin ohi paikallisbussilla ja jouduimme kymmenen maissa illalla kävelemään noin kilometrin takaisin päin. Kolkuttelimme rajavartijan ovelle ja hän ystävällisesti kertoi meille, että olimme olleet hieman hölmöjä kun ostimme liput etukäteen. Meidän bussimme nimittäin tulee vasta puolikolmelta yöllä rajalle, kun muut Asuncionista tulevat bussit tulisivat aikaisemmin.
No, turhahan sitä enää oli itkeä. Kaivoimme makuupussit esille ja odottelimme taivasalla rajavartijan mökin edessä bussia puoli neljään saakka. Sain jopa kolmisen tuntia nukuttuakin.
Nyt ollaan Boliviassa, Santa Cruzissa. Ollaan monta päivää yritetty järjestää itseämme Noel Kempff Mercadon puistoon, mutta voi olla että jää reissu tekemättä.
Puistossa käy vain 200 turistia vuodessa ja vain parikymmentä itsenäisesti ilman matkanjärjestäjää. Rikkaat tyypit lentää, maksaen 800 dollaria per tyyppi jos koneessa on neljä henkeä. Nelivetokuljetuksella, jos on neljä tyyppiä, hintä olisi noin 300 euroa per tyyppi. Meitä on vain kaksi, eikä olla vielä löydetty lissä ihmisiä jakamaan kustannuksia.
Itsenäisesti taas jos haluaa mennä, se tietäisi hirvittävästi kävelyä, tai todella hyvää puurekan kyytiin liftaustuuria. Bussilla pääsee noin 50 kilometrin päähän Floridan kaupungista, joka on puistoa lähin kaupunki. Sieltäkin pitäisi vielä kävellä 40 kilometriä puistoon. Ja sitten voi siis alkaa vaeltaa siellä puistossa.
Vesi ja ruoka pitäisi ostaa ennen tuota 90 kilometrin kävelyä ja kantaa kaikki mukana.
Todettiin, että meillä ei ole riittävästi lihaksia, eikä ruuvit ihan (vain melkein, vakavasti harkittiin ja selvitettiin, josko saisi polkupyörät vuokrattua...) riittävän löysällä, että lähdettäisiin kävellen yrittämään.
Tästä taisi tulla pisin blogi ikinä. Antti saapi kirjoitella lisää Boliviasta.
Satu
- comments