Profile
Blog
Photos
Videos
Moro!Terve!
Olosuhteiden pakosta ja turhautumista välttäen olen modifoinut blogikirjoitukseni toimimaan copy/paste-menetelmällä. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjoitan nyt blogini omalla läppärilläni, wordia käyttäen. Tähän muutokseen minut on pakottanut äärinmäinen vitutus. Välttääkseni kaiken maailman sähkökatkot ja muut äärettömän turhauttavat blogikirjoituksen aikana sattuvat kömmähdykset, olen siirtynyt tähän uuteen ja mullistavaan menetelmään. Tästä kiitokset tietenkin kuuluu Nicolelle, jonka anteliaisuuden johdosta tämä apgreidaus on mahdollista. Nyt itse asiaan.
Elämä Lake Toballa rullaa tutun kiireettömään tyyliinsä. Kanat kotkottavat, kukot kiekuvat, siat röhkivät ja kaikenlaiset öttimönkijäiset antavat sekalaisen kuoronsa tiedottaa olemassaolostansa. Ihmiset hengailevat tien varrella paita rullattuna kainaloihin ja mahaansa hieroen. Toiset tekevät askareitansa verkkaisesti, eikä stressi kuulu myöskään heidän sanavarastoonsa. Itse chillailen suihkun raikkaana parvekkeellani riippumatossa ja katselen kuinka aurinko kimaltelee vuorien yllä luoden niihin mystisen loisteen. Olisi mahtavaa päästä kiipeilemään tuonne viidakon keskelle, mutta luulempa että se on mahdotonta. En varmasti selviäisi päivääkään.
Hmmmm, ehkä minun pitäisi lähteä pelaamaan pingistä poikien kanssa, kun siitä käärmeen hakureissusta ei nyt tullut mitään. Niin, meidän piti tuon yhden paikallisjannun kanssa lähteä ostamaan markkinoilta käärmettä illalliseksi, mutta pelkäänpä että nukuin onneni ohi. Mutta toisaalta, eipä tuo näyttänyt itsekkään muistaneen asiaa. No, huomenna sitten, tänään syödään nuotiolla grillattua kalaa, extra spicy! Se tulee olemaan hyvää. Myöskin koiran syömisestä oli puhetta, mutta tätä kuulemmma tapahtuu vain sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Myöskin täytyy ilmoittaa päivää aikaisemmin aikeistaan, jotta herra kerkeää löytää koiran kokattavaksi.
No, pingiksestä ei sitten tullut mitään. Ilmeisti tänään, kun mister Moon ei ole paikalla, pojat juoksee kylillä akkojen perässä. Eli tämähän on se perus kun kissa ei ole kotona, hiiret hyppii pöydillä-tilanne. Tällä hetkellä ei ole sähköjä joten joudun käyttämään otsalamppua nähdäkseni kirjoittaa. Kävimme tuossa äskettäin pelaamassa bilistä muutaman erän. Hävisin Nicolelle erin 2-1, mutta minä annoin hänen voittaa koska oli pientä känkkäränkää havaittavissa. Tästä koitoksesta johtuen ja osittain siitä, että säikähdin että mopossa kumi taas puhjennut, vatsani kurnii armottomasti. Eli tästä taas voi vetää johtopäätöksen, että viisainta olisi ehkä mennä nauttimaan jo sitä aiemmin mainitsemaani kalaa, extra spicy!
No niin, Nyt tässä aamukahvin nauttineena voisin vaikka kertoa pienen tarinan, jotta tämä ei mene ihan jaaritteluksi. Tarina ei ole mikään kummoinen, mutta itse sen kokeneena se ainakin minulle arvokas. Olipa kerran vaaleanpunainen mopo, Jari ja Nicole. Tämä tapahtui ei niin kauan sitten eikä nykyisestä olinpaikasta hirveästi poiketen. Se oli jotain 3-4 päivää sitten, en nyt täysin muista, kun tuo ajantaju on jo kerennyt sen verran hämärtyä. Ai niin, se oli Sunnuntai!
Anyway, Jari, Nicole ja vaaleanpunainen mopo lähtivät matkaan aurinkoisena päivänä, iloisin mielin ja täysin vailla murheita. Suunnitelmana oli kiertää mystinen Samosir-saari. Eikä aikaakaan kun Jari aiemmin nähtyjen hellyyttävien kilien näkemisestä aiheutuneen hyvän olon tunteen johdosta kaarteli mutkikasta tietä reippaalla vauhdilla. Ja tässä kohdassa sattui niin, että vastaan tuli oikein ystävällisen näköinen loiva kaarre vasemmalle. Ja Indonesian tapojen mukaan lähestyi Jari tätä mutkaa vasemmalta puolelta tietä. Tämän ystävällisen näköisen mutkan sisä kaarteessa juuri sillä hetkellä sattui olemaan puu. Varmaankin tuo puu oli ollut juuri siinä kohtaa jo vuosia, mutta juuri tällä hetkellä se loi tumman varjon tien ylle. Ja tämän varjon alla lymyili pahaa aavistamattoman Jarin tietämättä ilkeä reikä. Siinä se vain oli, kuin käärme, hiiren hiljaa vaanien seuraavaa uhriaan. Ja niin Jari, noin 50-60km tuntivauhdilla rysäytti vaaleanpunaisen moponsa, itsensä ja myöskin kyydissä istuneen Nicolen juuri tuohon ilkeään reikään.
Kuului rysähdys, vaaleanpunainen mopo hyppäsi ilmaan, hieman samankaltaisesti kuin nainen hyppää tuolin päälle nähdessään hiiren. Mopo jatkoi matkaansa hetken aikaa kontrollia hakien, kuin känninen luistimilla ja ryhdistäytyi. Huh, onneksi mitään vakavampaa ei tapahtunut, mietti Jari. Mutta eipä aikaakaan kun vaaleanpunainen mopo alkaa vaikuttaa hieman huonovointiselta. Se heilahtelee hieman puolelta toiselle ja sen peräpää tuntuu löysältä. Tulikohan sille ripuli säikähdyksestä vai mikä on tilanteen laatu, voisi yksi tässä kohadassa miettiä.
Tilanteen laatu selviääkin vain noin kilometriä myöhemmin. Vaaleanpunainen mopo on haavoittunut, sillä on takajalka rikki. Jarin ja Nicolen on tässä vaiheessa unohdettava ratsunsa palveluvelvollisuus ja autettava hänet lähimmälle lääkärille. Mutta tämäpä osoittautuukin helpommaksi tehtäväksi sanoa kun tehdä. Kylä on täynnä keskipäivän sunnuntaijuhlijoista eikä monikaan näistä omituisen näköisistä olennoista osaa ulkomaan kieltä.
Siinä Jari sitten työnteli uskollista ratsuaan keskellä ruuhkaista tietä, jolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaista päämäärää tai järjestystä. Neli-, kolmi-, ja kaksijalkaisia ajoneuvoja sinkoili ohi ja vastaan molemmin puolin katua vinkuen, röhkien, ja kaikenlaista sekavaa mölinää aiheuttaen.
Mutta kuitenkin, juuri ennen kun Jarilta paloi käämi, ilmestyi Kuu-ukko paikalle, suuren mustan nelijalkaisen ratsunsa ja hieman Klonkkumaisen apurinsa kera. Kuu-ukko, ulkomaan kielen mukaan mister Moon oli Jarin ja Nicolen, miksei myöskin vaaleanpunaisen moponkin (sikäli mikäli kun hän tällaisia asiota ajatteli) vanha tuttu. Klonkkumainen apuri otti mopon huostaansa Klonkkumaisesti hymyillen ja he lähtivät laahustaaan kohti lähintä lekuria. Jari ja Nicole hyppäsivät Kuu-ukon suuren mustan ratsun selkään. Kuu-ukko naureskeli jokseenkin sammakkomaiseen tyyliinsä ja toisteli tuon kurnutuksen lomassa sanoja "normal, normal my friend".
Kahden sunnuntaikirkkosyistä johtuvan tohtorittoman ensiapuaseman jälkeen Jari, Nicole, Kuu-ukko ja Kuu-ukon ratsu saapuvat palvelevan tohtorin pakeille. Yltäpäältä leikkausjätteiden kuorruttama tohtori suostuu operoimaan potilaan pientä korvausta vastaan, mutta potilasta ja klonkkumaista apuria ei näy missään. Hieman yli tupakan mittaisen ja useita lekurin pihalla käveltyjä ympyröitä sisältävän odottelun jälkeen Klonkkumainen apuri ja vaaleanpunainen mopo saapuvat paikalle. Klonkkumainen apuri raahaa haavoittunutta mopoa kainaloista. Ilmeisesti potilas on jo niin heikossa hapessa, ettei se pysty kantamaan edes pientä ja hentoa klonkkumaista apuria. Myös klonkkumainen apuri näyttää väsyneeltä ja puuskuttaa huomattavan äänekkäästi. Potilas saadaan leikkauspöydälle ja operaatio voidaan aloittaa. Jari yrittää ojentaa klonkkumaiselle apurille korvausta hänen vaivoistaan, mutta klonkkumainen apuri vain irvistää klonkkumaisesti ja heilauttaa kättään klonkkumaisen lepsusti. Taka-alalla Kuu-ukko hohottaa sammakkomaiseen tapaansa ja sanoo "no problem, you are my guest".
Vaaleanpunaisellle mopolle vaihdetaan takajalan sisuskalut ja kaikki tämä vain vaivaisen limujäätelön hinnalla. Kaikki kolme, niin Jari, Nicole kuin vaaleanpunainen mopokin sanovat kiitokset nyt jo leikkausjätteistä törkyiselle tohtorille ja viereisellä sohvalla, jalat pöydällä istuvalle majavan lailla hymyilevälle ja kolmikollemme tarkoitusperiänsä selvittämättömälle lihavalle miehelle. Matka voi jatkua.
Kolmikko suuntaa matkansa kohti jo aiemmin suunnittelemaansa määränpäätä, jos olette sen jo unohtaneet sanopa, että se oli yksinkertaisesta taivalttaa kierroksen kautta kotiin. Insidentti oli syönyt kolmikon aikataulusta noin tunnin viiva puolentoistatunnin suuruisen loven. Mutta silti vain vähän itseluottamusta vaatineen tapahtumasarjan jälkeen matka taittui reippaasti ja hyvin mielin.
Eikä aikaakaan kun jo Jari paineli pitkin vieläkin mutkikkaampaa tietä kohti vuoren huippua. Itseluottamus oli ansaittu takaisin eikä Jari ollut ikinä ratsastanut näin hienoissa maisemissa ja näin mahtavien ja mielenkiintoisien teiden päällä. Mitä pitemmälle matka eteni, sitä ystävällisemmiksi kävivät nämä vuorien asukit. Lapset huutelivat helouta ja aikuiset naureskelivat tyytyväistä nauruaan mökkiensä kuisteilla.
Sattuipa jopa niin että, yhden tällaisen pienen asutuksen läpi ajaessaan huomasivat Jari ja Nicole jo niin tutuksi tulleen lapsilauman helouta huudellen. Yksi näistä lapsista, noin 7-8 vuotias tyttö näytti haluavan vetää vitoset. Jarihan siinä noin kolmenkympin vauhdissa, nopeasti asiaa pohdittuaan päätti tarttua tytön tarjoukseen ja vetää vitoset. Kun Jari ja tyttö sitten kädet ojossa siinä kolmenkympin vauhdissa sitten kohtasivat, läimäytyivät heidän kämmenensä kokonaisuudessaan yhteen niin lujalla voimalla, että jopa vaaleanpunainen mopo heilahti sijoltaan hänen valitsemastaa ajolinjasta. Jarin kättä kuumotti. Hän pystyi kuvittelemaan jo tytön itkevän kivusta siellä jossain neljäkymmenen metrin ja moottoriäänen takia kuulumattomien päässä. No, mitäs läksit, mietti Jari ja jatkoi matkaansa.
Mystisesti sade kulki näillä alueilla pieninä kuuroina pitkin vuoria. Saattoi olla, että pystyi ajamaan sadepilven alta minuutissa tai kahdessa ja toisella puolella paistoi aurinko. Vähän niin kuin siinä Mikko Alatalon biisissä. Näinä aikoina kävi kuitenkin niin, että kulkueemme saapui tällaiselle vastikään sateen kastelemalle alueelle jossa laidunsi sormilla laskettava määrä puhveleita, sekä muutama ulkomaan kieltä osaamaton yksilö ihmisiä. Jari tiesi että sateenkastelemalla asfaltilla on ajetta varovasti, hän hiljensi puhveleiden osuessa näköpiiriin. Hän ohitti kaikki muut, paitsi yhden viimeisen puhvelin. Jostain kummman syystä tämä kyseinen sarvipää ei ollut siitä kaikkein chilleimmästä päästä. Jari huomasi kuinka tämä varmaankin noin 500 kiloinen elikko lähti ryntäämään kohti hänen ajolinjaansa. Jari jarrutti ja vaaleanpunaisen mopon takajalka yritti kaikin voimin tehdä töitä törmäyksen välttämiseksi. Samaan aikaan tämä mielipuolipuhveli teki jonkinlaisen käsittämättömän vartaloharhautusliikkeen. Jarin ja puhvelin katseet kohtasivat hetkeksi samalla kun puhveli tämän vartaloharhautusliikkeen johdosta astui paskaansa ja lensi kyljellensä jaloillaan vielä juoksuliikettä tehden. Jari sai tehtyä korjausliikkeen vaaleanpunaisen moponsa ajolinjaan ja näin he kaikki välttyivät jäämästä tuo viisisataakiloisen tyhmän elikon alle. s*** happens, sanoi Jari, Nicolelle ja vaaleanpunaiselle mopolle räkäisen mutta helpotuksesta huokaavan naurunsa tauottua.
Tie vain jatkui ja jatkui. Välillä satoi, välillä paistoi, asfaltti muuttui soraksi ja toisin päin. Sattuipa myöskin niin, että yhtä tällaista monttuista soratien pätkää edetessään, kohtasivat Jari, Nicole ja vaaleanpunainen mopo ison, öykkärimäisen ja äärettömän isojalkaisen, kuorma-asutoksikin kutsutun hirviön. Tämä äärimmäisen ärsyttävä paskiainen heitti noin kymmenen litraa rapavelliä Jarin, Nicolen ja vaaleanpunaisen mopon päälle. Perkele sanoi Jari nyrkkiään pudistellen ja naamaansa kuivaten. Onneksi kohtaaminen jäi lyhyeksi.
Matka jatkui ja tie huononi. Sitä monttuista ja kivistä mökkitietä ajaessaan kolmikkomme kuitenkin nautti suunnattomasti. He pysähtyivät paikallisten kanssa pelailemaan lentopalloa, polttelemaan tupakkaa ja naureskelemaan, vaikkei kukaan keskusteluun osallistuva tiennytkään mille nauretaan. Kunhan nyt naureskellaan ja hymyillään vaan, tarviiko siihen sitten jonkinlaisen erityisen syyn, siihen naureskeluun. Luultavasti ei.
Tie ja keli parani. Nicolekin kokeili vaaleanpunaisen mopon ohjaamista, suhteellisen kiitettävin tuloksin. Vaikkakin aistittavissa oli pientä hermostuneisuutta, niin Nicolen kun vaaleanpunaisen moponkin liikkeissä.
Ylitettiin kukkulat ja tasangot. Huristeltiin läpi maatalojen, pikkukylien ja myös vilkas ja jokseenkin saastaisen oloinen kaupunkikin käytiin läpi. Ajettiin yksin ja suuressa saattueessa. Ylitettiin usea, aina hieman kuumottava korjauksen alla oleva silta. Näin matka taittui leppoisasti aina kunnes matkaa oli jäljellä vain muutama kymmen kilometriä.
Kolmikkomme kiisi huolettomana halki vuorimaisemien, kunnes yht'äkkiä vaaleanpunaisen mopon peräpää alkoi heilua kuin naisen, jonka toinen korko on hieman lyhyempi kuin toinen. Eikä mennyt montakaan sekunttia, ennen kun Jari jo tajusi että vaaleanpunaisen mopon takajalkahan se siellä taas reistailee. Ilmeisesti mopo raukka olisi tarvinut enemmän lepoaikaa leikkauksensa jälkeen, ennen näin rasittavaa retkeä.
Kolmikkomme raahautui yksinäisenä tien laidassa seisovan talon pihaan. Pihalla oli pienityttö, säätäen jotain Jarista käsittämättömältä vaikuttavaa monimutkaista kyhäelmään jonkinlaisista oksista, metallin paloista ja kaikelaisesta tilpehööristä. Tytöstä noin viisi metriä oikealla, istui ilmeisestikin hänen isänsä, poltellen bongivedessä kastellun näköistä sätkää. Jari lähestyi miestä. Mies lussutti sätkäänsä kiireettömän näköisenä. Jari yritti selittää miehelle ongelmansa laadun, mutta se osoittautuikin luultua hankalammaksi. Hetken naureskelun jälkeen, mies saapui katsomaan vaaleanpuanista mopoa ja tajusi tilanteen. Kaikesta pyristelystä huolimatta ei ongelmassa päästy kuitenkaan pitkällekään.
Tällä hetkellä pelastukseksi saapui kuitenkin talon emäntä. Tuo voimakas alkuasukasnainen asettui luihun miehensä viereen ja otti ohjat käsiin. He saivat avukseen pientä korvausta vastaan Lava-automallia olevan nelijalkaisen ratsun. Ähisten ja puhisten he nostivat vaaleanpunaisen mopon tämän vanhalta konilta vaikuttavan tekeleen selkään. Jari, Nicole ja isäntä kipusivat tekeleen sisuksiin ja vaaleanpunainen mopo matkustaisi konin selässä.
Matkalla ensiapuasemalle, sisuksissa Jari, Nicole ja Isäntä naureskelivat tuntemattomiksi jäänneille asioille ja polttelivat samanlaista paikallista bongivedessä kastetun näköistä sätkää, mitä Isäntä oli poltellut aikaisemmin. Jari mietti, että onkohan vaaleanpunainen mopo milloin viimmeksi ollut itse ratsailla. Sen täytyy olla innoissaan, vaikkakin haavoittunut. Paistaa se päivä joskus risukasaankin.
Ensiapuasemalla vastassa olivat jokseenkin jabbathehutmainen nainen ja muutamian paikallista mölymehua juovaa hulluilta tiedemieheiltä vaikuttavaa miestä. Jari oli otettu naisen ammattitaidosta, työmoraalista ja voimasta. Nainen nosti vaaleanpunaisen mopon melkein yksinään alas tekeleen selästä, auttoi sen leikkauspöydälle ja alkoi operoimaan. Ronskein , mutta taitavin ottein hän avasi mopon takajalan ja tarkasti tilanteen. Ilmeisesti myös takajalan ulkokuoressa oli jonkinlaista hämminkiä ja se tulisi vaihtaa. Mutta eipä hätä ole tämän näköinen, hänellä on vielä ässä hihassa. Hän halkaisee jonkin onnettomalle mopolle aikaisemmin kuuluneet sisuskalut ja asettaa ne tukemaan vaaleanpuanisen mopon uusia sisuskaluja. Onneksi oli elinten luovuttaja lähellä.
Kiitokset, anteeksit ja kaikki muut muodollisuudet kykyjensä mukaan ladeltua, Jari heittää bongivedessä kastellun sätkän maahan ja kolmikkomme jatkaa matkaa kohti kotia. Onneksi muilta ongelmilta säästytään ja kolmikkomme saapuu kotiinsa väsyneinä mutta onnellisina. Ja he elivät onnellisina aina tähän päivään saakka.
Että semmonen sepitys tällä kertaa. Huomattava on ainakin se, että tämä uusi modifoitu blogitustyyli tuo pituutta tekstiin, jos ei muuta. Ehkä vähän turhaa jaarittelua ja tarpeetonta selittelyä. Minulla meni noin kolme päivää kirjoitaa tuo tarina. Sinä aikana olen muummuassa todistanut viisi-kuusi tuntista verilöylyä. Parvekkeellamme oli heinäsirkka, joka oli menettänyt jostain syystä toisen takajlkansa ja toisen tuntosarvistaan. Aluksi yksi kerrallaan, mutta lopulta suurella joukolla hyökänneet muurahaiset purivat, repivät ja raastoivat tätä heinäsirkkaa tuntikausia. Heinäsirkka oli aluksi vahvoilla, mutta sen kohtalo oli kuitenkin väistämätön. Muurahaiset olivat ovelia paskiaisia ja hyökkäsivät heinäsirkan tuntosarvien kimppuun. Näin he pitivät hyvän etäisyyden heinäsirkan karmaiseviin hamapaisiin. Ainkin luulen, että tällä sirkalla on muurahaisen kokoiselle otukselle suhteellisen karmaisevat hampaat. Kun muurahaiset olivat saaneet sirkan tuntosarvet poikki oli sirkka tämän jälkeen käytännössä sokea. Nyt muurahaiset alkoivat tulla ensin takaa ja lopuksi joka puolelta. Luulen että sirkka tappoi noiden tuntien aikana varmasti monia kymmeniä muurahaisia, mutta sen kohtalo oli sinetöity. Muurahaiset olivat kuin Venäjäläisen tai Japanilaiset sodassa, he vain jatkoivat hyökkäämistään, tappioista huolimatta. Sirkka kuoli ja syötiin.
Joo, nyt tosiaankin ollaan taas medanissa. Saavuttiin tänne illalla ja saatiin kämäsin ikinä näkemäni huone, mutta kyllä siinä yhden yön nukkui, torakoista huolimmatta. Illalla matka jatkuu sitten kohti Pulau Wehiä, ja Acehin provinssia. Aceh on tunnettu äärimuslimeistaan, eikä siellä rauha ole ollut vasta kun viisi vuotta. Tämä tietenkin vähentää turistimääriä, mutta sehän passaa meille. Luvassa on upeita, autioita hiekkarantoja ja mahtavia snorklausmestoja. Eihän sitä tiedä vaikka viimmein kävisin sen sukelluskurssin...
Että sieltä sitten seuraavaksi...
Moro!
- comments