Päiväkirjamerkintä 8.10.2012.

Oktoberfest

Torstaiaamu, kello 5.30. Herätyskello soi työpöydän kulmalla, ja ulkona on pilkkopimeää. Tulee mieleen syksyinen kouluaamu jolloin viimeinen asia mitä tekee mieli tehdä on nousta pois peiton alta ja mennä suihkuun. Tällä kertaa herätyskello ei kuitenkaan aja mua koulun penkkiin, joten herätys ei tuntunut ihan niin karvaalta. Päätettiin jätkien kanssa (vaihtarikaverit Markus, David ja Chi Fai) lähteä paikan päälle katsomaan mikä saa joka vuosi miljoonat ihmiset nahkahousuihin ja Münchenin Oktoberfesteille.

Halusimme olla paikalla hyvissä ajoin, joten hyppäsimme puoli kahdeksan aamujunaan. Kahden tunnin junamatka oli jäädä mun osalta lyhyeksi, sillä välittömästi Saksan rajan ylitettyämme junaan hyppäsi 4 liittovaltion poliisia nahkatakeissaan, aseet vyöllä roikkuen. Kyseessä oli passintarkastus. Pienessä aamupöhnässä reissuun lähteneenä ei mulla tietenkää ollu passia mukana. En ollut ajatellutkaan koko hommaa, koska Innsbruckiin junalla tullessani ei multa kyselty mitään ja homma sujui mutkitta.

Ei auttanut kuin toivoa parasta ja että nahkatakkisilla riittäisi huumorintajua suomalaisen ajokortin kanssa matkustavalle turistille. Onnekseni muutama penkkirivi ennen minua istui epäilyttävän näköinen Lähi-idän mies, jolla ei ilmeisestikään ollut viisumiasiat ihan ajan tasalla. Nahkatakkiset joutuivat soittelemaan ja varmistelemaan kaverin oleskelulupia melko pitkän tovin, ja kuin tilauksesta juna pysähtyi seuraavalle asemalle. Poliisit saivat mitä halusivatkin ja poistuivat junasta. Selvisin säikähdyksellä ja pääsin jatkamaan matkaani kohti maailman suurimpia markkinoita. Lähi-idän miehen kohtalo jäi minulle arvoitukseksi.

Saavuimme Münchenin juna-asemalle puoli kymmenen maissa. Itse Oktoberfest sijaitsee noin vartin kävelymatkan päässä asemalta, ja sinne oli todella helppo löytää opasteita ja ihmismassaa seuraamalla. Tiesimme kokeneimmilta kävijöiltä, että alueelle päästyämme meidän pitäisi suunnata mahdollisimman nopeasti teltoille ja pyrkiä sisään. Niinpä painoimmekin suorinta tietä kohti telttoja ja valitsimme ensimmäisen vastaan tulleista. Onneksemme telttaan ei ollut jonoa ja pääsimme heittämällä sisään.

Valinta osui nappiin, vaikka emme sitä vielä sisään mennessämme tienneetkään. Kyseessä oli Hofbrau-Festzelt, Oktoberfestin suurin teltta (http://en.wikipedia.org/wiki/Hofbräu-Festzelt). Yli 4500 istumapaikkaa ja 1500 pystybaaripaikkaa varmistivat sen että tunnelma oli katossa heti aamusta. Iltaa kohti meno yltyi ja teltta täyttyi ääriään myöten täyteen iloisista oluen ystävistä. Seuraavat 10 tuntia meni kuin siivillä saksalaisia juomalauluja laulaen ja pöydillä tanssien. Aasialaisen kaverimme toleranssi ei meininkiä kestänyt, ja kaveri otti päiväunia ensimmäiseen olutmaljakkoonsa tyytyväisenä nojaillen. Pienen välikuoleman jälkeen Chi Fai päättikin lähteä haukkaamaan raitista ilmaa ja bratwurstia. Me muut viihdyimme iltahämärään saakka, kunnes puoli kymmenen maissa illalla päätimme ottaa iltajunan takaisin Innsbruckiin.

Jostain syystä hukkasimme Markuksen hetkeä aiemmin, ja olimme lähes varmoja että hän oli jo lähtenyt kohti juna-asemaa. Niinpä lähdimme Davidin kanssa teltasta, keräsimme reppumme narikasta ja poistumme alueelta juoksujalkaa. Kerkesimme juuri ja juuri sisään ennen kuin juna lähti liikkeelle. Huokaisimme helpotuksesta, olisimme kotona ihmisten aikoihin. Noin puolimatkan korvilla pysähdyimme pienen pienelle pysäkille, ja Davidille tuli pakottava tarve poistua junasta. David keräsi kamansa ja ryntäsi ulos laiturille huutaen minulle että nyt on muuten kiire. Luulin et hän pelleilee, enkä missään vaiheessa ottanut juttua liian tosissaan. En ennen kuin tajusin etten saa junan ovea enää auki, ja että juna liikkuu jälleen.

Olin matkalla tuntemattomaan, ja mikä parasta, ilman passia ja junalippua. (Davidilla oli meidän molempien junaliput). Hetken tiedusteltuani minulle selvisi että olin matkalla Salzburgiin, ja että ainoa vaihtoehto olisi matkustaa aina päätepysäkille saakka ja toivoa että sieltä kulkisi yöjunia Innsbruckiin.

Muutamaa tuntia myöhemmin nousin junasta, ja ensitöikseni metsästin itselleni junalipun kotiin. Odotteluaikaa seuraavan junan lähtöön oli pari tuntia, joten päätin lähteä tutustumaan paikalliseen pubikulttuuriin ja tappamaan aikaani siellä. Aika kului yllättävän nopeasti seitsemän aikuisen miehen tanssimuuveja ihastellessa ja saksalais-itävaltalais***tejä kuunnellen, ja vähän yhden jälkeen lähdin odottelemaan junaani laiturille.

Juuri ennen junaan nousemista puhelimeni soi. Markus soitti kysyäkseen missä olin. Kerroin tarinani lyhyesti ja sanoin ettet ikinä arvaa missä olen. Markus vastasi tyynesti: " Et satu olemaan Salzburgissa, mä nimittäin oon täällä". Loppu hyvin, kaikki hyvin ja myös suomalaiset Oktoberfest-turistit pääsivät kotiin.

Mandelbergerstrase 3, Innsbruck.

Mauno