Profile
Blog
Photos
Videos
Malesia, Borneo
13-21.1.2011
Lennettiin keskiviikkona 12. tammikuuta Lombokilta Balin kentälle odottelemaan tulevaa jatko-lentoa. Päivä oli uskomattoman pitkä. Ensin tapettiin aikaa Lombokin puolella odotellen konetta lähteväksi kello 17.05. Check out oli tietenkin puolenpäivän aikaan Mataramin Bidari hotellista, joten aikaa riitti kentälle siirtymiseen yllin kyllin. Balille päästyämme tiesimme että odotus saisi kunnon jatko-osan, kun seuraava lentomme kohti Kuala Lumpuria lähtisi vasta seuraavana aamuna kello 6 reikäreikä. Eli siis 12 tunnin kuluttua. Pyörimme ympyrää lentokentällä ja kävimme ruinaamassa Air Asian myyntitiskiltä lentolippulapun, jotta pääsimme kansainvälisen terminaalin sisätiloihin lipun tarkastajan ohitse. Penkit olivat surkeat ja koska Kuala Lumpurin lennon check in alkoi vasta neljältä yöllä, emme päässeet lähtöselvitysaulaa pidemmälle. Tää tarkoitti sitä, että lähimmät ruokapaikatkin olivat ulkona, koska sisällä oleviin rafkoihin ei ollut mitään asiaa ilman boarding passia. Illan kuluessa siirryimme lopulta takaisin ulkotiloihin syömään ja puolenyön maissa kun meinasimme mennä takaisin sisälle terminaaliin, sinne ei ollut enää mitään asiaa. Turvamies ystävällisesti sanoi, että sisään ei enää pääse ennenkuin lentomme lähtöselvitys aukeaa neljän tunnin päästä. Käytännössä kenttä meni siis enemmän tai vähemmän kiinni, samoin kuin kaikki ulkona olevat ravintolatkin. Eipä tuo silti meitä haitannut koska ulkona oli sentään lämmin ja päällä oli katos. Pystytimme "leirin" terminaalin edustalle ja koitettiin katella jotain leffoja läppäriltä. Lopulta minun oli pakko ummistaa silmät ja saihan siinä vähän torkahdettuakin. Turo taisi valvoa koko yön. Alusta kylläkin oli kova, asfalttia kun oli, mutta väsymys voitti tämän kovuus-kilpailun. Kello mateli eteenpäin ja neljän jälkeen yöllä lähdettiin kohti check in luukkua. Saatiin lähtöselvitykset tehtyä ja maastapoistumismaksun maksamisen jälkeen pääsimme oikealle lentoportille.
Lento Balilta Kuala Lumpuriin kesti vajaat kolme tuntia. Istuimme eri puolilla käytävää, minun vieressä oli yksi tyhjä penkki kun taas Turolla oli koko rivi omassa käytössä. ZZZzzzz...=) Perille päästyämme matkalle ei vieläkään näkynyt loppua. Jatkolennon Borneolle oli määrä lähteä vasta kahdeksan tunnin kuluttua, joten kävimme taas vaivaamassa Air Asian henkilökuntaa, josko he saisivat siirrettyä meidät aikaisemmalle lennolle, joita lähti useampi päivässä. Vastaus oli ei, joten ei auttanut muu kuin keksiä taas tekemistä seuraaviksi tunneiksi lentokentän tiloissa. Lumpurin keskustaan ei jaksettu lähteä muutaman tunnin aikarajalla, joten vaeltelimme taas ympäriinsä ja nukuttiin lopulta nokoset lentokentän ulkopuolella olevilla penkeillä. Ilmeisesti kentältä oli lähdössä myös jokin vankikuljetus, kun pitkä parijono kahlittuja vankeja oli kyykyssä terminaalin edessä useampi vartija siellä täällä varmistamassa ettei kukaan pääse karkuun. Borneon kone ampaisi ilmaan viimein puoli viiden aikoihin päivällä ja muutamaa tuntia myöhemmin olimme perillä Kota Kinabalun kaupungissa. Taksikyyti kentältä Tropicana Lodge hostelliimme maksoi huimat seitsemän euroa, vaikka matka oli kohtuu lyhyt. Kiinteähintainen taksilippu oli pakko hankkia lentokentän sisältä tiskiltä, koska yhtään normaalia mittaritaksia ei alueella näkynyt.
Tropicana Lodgeen päästyämme saimme rauhassa asettua taloksi ja hoitaa maksuasiat myöhemmin. Paikka oli pieni ja tunsimme olomme tervetulleiksi kun henkilökuntaan kuulunut Norman oli hyvin avulias ja ystävällinen. Ilta oli jo pitkällä, joten melko pian lähdimme Normanin antaman kartan avulla etsimään jotain ruokapaikkaa ja jonkun paikallisen paikan löydettyämme jäimme syömään. Palasimme takaisin hostellille ja yli kolmenkymmenen lentokentällä ja koneessa vietetyn tunnin jälkeen nukuimme sikeästi aamuun asti.
Aamupalaksi hostellilla oli tarjolla malesialaista roti leipää (paikallista pannukakkua), paria erilaista dippikastiketta ja kahvia. Leipä oli hyvää ja kun oltiin aamupalamme hotkaistu, Norman kertoi meille mitä kaikkea Borneossa voisi tehdä ja minkä hintaista mikäkin suunnilleen on. Hostellin kautta pystyi käytännössä varaamaan kaikki aktiviteetit mitä saarella suinkin oli tarjolla ja hostellin omistaja Vincent toimi itse oppaana jos jonkinnäköisillä reissuilla. Borneon aktiviteetit osoittautuivat olevan sen verran kallista hintaluokkaa, että piti tarkoin miettiä mitä oikeesti haluaa ja jaksaa tehdä. Pääasialliset reissut mitä Borneoon matkaavat ihmiset yleensä tekevät, näyttivät olevan joko kahden päivän kiipeäminen Mount Kinabalu vuorelle tai sukeltaminen Sipadanin saarella. Kiipeäminen olisi muuten kiinnostanut, mutta koska oltiin just oltu kipeenä ei innostuttu ajatuksesta että vuorella oikeasti jäätyy ja suoritus muutenkin on lukemamme perusteella fyysisesti tosi raskas. Skippasimme siis sen. Ei alunperinkään oltu ajateltu sukeltaa Borneolla, vaikka Sipadan ainakin kuulopuheiden perusteella kuuluu maailman viiden parhaimman sukelluskohteen joukkoon. Kun kuulimme hinnat Sipadanin sukelluksille, se vei viimeisenkin intressin siitä hommasta=) Varsinkaan merellä majoittuminen sukellukseen sopivaksi muunnetulla vanhalla öljynporauslautalla ei tullut hintansa puolesta kuuloonkaan. Hostellimme omistaja Vincent oli itse Dive Master, joten hän jaksoi hehkuttaa paikkaa useamman päivän ajan ja yritti kaikkensa jotta olisimme varanneet sukellusreissun. =) Katsottiin sukellusvideo kyseisestä paikasta ja vaikka näkemämme olikin tosi hienoa, ei silti haluttu maksaa sukeltamisesta samaa hintaa kun Australiassa kun ollaan kerran Malesiassa. Video ei muutenkaan juuri eronnut Thaimaan sukelluskokemuksistamme, joten ei jäänyt harmittamaan ettei menty.
Varasimme toiselle Borneo-päivälle päiväreissun, johon osallistui meidän lisäksi hostellissa oleskellut englantilainen pariskunta ja oppaana toimi Vincent. Päivän ohjelmana oli ajaa parintunnin päähän Mount Kinabalulle, käydä Kinabalu Parkissa sijaitsevassa kasvitieteellisessä puutarhassa, tehdä Canopy Walkway riippusilta-kävely, lillua kuumissa lähteissä ja käydä katsomassa orankeja. Reissuaamuna olo oli melko surkea. Mittasin lämmön ja se näytti tasan 37 astetta, myöskin viikontakaiset mahakivut olivat palanneet vaikkeivät läheskään niin pahoina. Aamupalan syöminen oli melko työlästä ja mietittiin josko perutaan päivälle suunniteltu reissu. Ajatus, että joudun taas jäämään sängyn pohjalle ei houkutellut yhtään. Vedin särkylääkkeet naamaan ja arvoin josko olo olisi riittävän hyvä että selviäisin päivälle suunnitellusta ohjelmasta. Kyseltiin Vincentiltä minkä verran reissulla on ohjelmassa kävelyä, ja hän sanoi ettei paljoa. Toisaalta kommentit olivat sen tyylisiä että tuli sellainen olo että Vincent sanoo ihan mitä vaan jotta ei peruttaisi reissua ja hän saisi rahat=) Lopulta päätin että yritän sinnitellä ja panadolin voimin lähdettiin reissuun yhdeksän aikaan aamulla.
Vincentti oli ihan legenda=D Äijä ajoi kuin hullu vanhalla nelivetojeepillänsä kurvit vinkuen, ohitteli kaikki edellä olevat kulkupelit äänitehostein höystettynä (riippuen siitä onnistuiko ohitus suunnitelmien mukaan vai juuttuiko tyyppi vielä jonkun auton taakse) ja myöhemmin ilmeni että matkajuomana tällä loistokuskilla oli olutta. HETKONE?!=D Reilun parin tunnin kaahaamisen jälkeen päästiin perille Kinabalu Parkkiin ja ekana kohteena oli se kasvitieteellinen puutarha. Vincent asiantuntevasti kierrätti meitä luonnon keskellä ja kertoili kaikista omituisen näköisistä kasveista ja kukista mitä osui silmään. Useat näkemistämme kasveista olisivat myös meidän oppaan mukaan olleet hyviä lämpöilyyni, mutta täältä mitään ei saanut kuitenkaan noukkia syötäväksi tai juotavaksi..hö=) Jotain marjaa kylläkin maistettiin mut se oli puutarhan ulkopuolella olevasta pusikosta. Täältä matka jatkui lounaalle, jossa pöytään tuotiin alkupalaksi seafood-soppaa ja teetä. Vähän ajan päästä sen jatkoksi tuotiin kaikille riisiä ja neljä lautasta erilaisia lisukkeita: lihaa, kanaa, katkarapuja ja vihanneksia. Oli tosi hyvä lounas, itellä oli sen verran huono olo ettei paljoa ruoka maistunut, mutta muut herkutteli sitten minunkin puolesta. Lounaan tuhottuamme ja Vincentin käärittyä itsellensä "aromitupakin"=D, lähdimme eteenpäin.
Matkan seuraavana kohteena oli riippusilta ja kuumat lähteet. Canopy WalkWay oli pienoinen pettymys, käveltiin metikön läpi joku kymmenisen minuuttia ennenkuin saavuttiin sillalle. Sillan pituudeksi tiedettiin etukäteen 160 metriä, tosin silta oli neljässä eri osassa, jotka kaikki menivät eri suuntaan. Oltiin odotettu jotain tosi hienoa, upeita maisemia, pitkää yhtenäistä riippusiltaa sun muuta mutta tämä jäi sellaiseksi noh, tulipahan tehtyä-elämykseksi. Viidessä minuutissa oltiin tarvottu takaisin metiköstä ja saavuimme Poring Hot Springs lähteille. Paikka oli Canopy Walk Wayn vieressä ja kyseessä oli alue jossa käytännössä oli mini-altaita/kylpyammeita, joihin hanasta päästettiin kuumaa ja kylmää vettä jotta allas saatiin täytettyä kylpemistä varten. Alueella oli paljon paikallisia ja jotakuinkin kaikki naiset kylpivät altaissa kaikki vaatteet päällä..ei varmaan oo koskaan ollut niin epämukava olo bikineissä, kun tuntui että kaikki tuijottaa. Paikalla ei sillä hetkellä ollut muita valkonaamoja kuin meidän seurue, joten muita bikinipimuja oli turha odottaa helpottamaan omaa orpoa oloa=) Suurin ongelma siinä varmaan oli se, että pelkäsi että loukkaa paikallista kansaa pukeutumistyylillään..Vincent kylläkin sanoi että ei loukata että ne muuten vaan tuijottaa kun valkonaamoja ei kovin usein oo näköpiirissä ylipäätään, mutta ei se helpottanut meidän epämukavaa oloa sitten yhtään. Meillä oli oma allas, joten sinne pääsi hyvin piiloon kun valui alas veden pinnan alle=) Maattiin altaassa varmaan tunnin tai pari ja kun oltiin saatu "rentoutua" riittävästi, jatkettiin pikasuihkun kautta lähistölle etsimään orankeja.
Muutaman minuutin autolla ajelun jälkeen saavuttiin paikkaan, josta piti löytyä oranki/orankeja. Hetken seisoskeltuamme oppaamme bongasi Jackie nimisen oranki naaraan istuskelemassa katoksen alla sadan metrin päässä meistä. Ilma oli sateinen, joten Jackietä ei paljoo kiinnostanut tulla meitä katsomaan. Mentiin itse eri katoksen alle pitelemään sadetta ja vähän ajan päästä oranki köpötteli meidän luokse. Jackie oli 24-vuotias villioranki, mutta "tottunut" ihmisiin, koska se oli vuosia sitten syystä tai toisesta pelastettu viidakosta ja kai sitä oltiin sitten jonkin aikaa hoidettu paikassa missä nyt oltiin. Vincent sanoi, että silloin kun viidakossa on riittävästi ruokaa, hedelmiä yms niin Jackietä ei juurikaan täällä näy kun se viilettää metsässä. Nyt se kuitenkin oli paikalla hauskuuttamassa meitä, saatiin silittää sitä ja syöttää sille pähkinöitä. Parhaat hetket oli kun Turo meni sen lähelle ni se tarrasi eka kiinni sormista ja myöhemmin housun puntista. Taisi haluta Turon itselleen, meinasin ihan tulla mustasukkaiseksi=) Jackie kuitenkin tunsi meidän oppaan vuosien takaa ja niinpä se lopetti kiusanteon heti kun Vincent komensi sitä. Siitä huolimatta että se oranki olikin tottunut ihmisiin, se oli silti villieläin ja sen kanssa piti muistaa olla varovainen, kokoa kuitenkin löytyi melkoisesti jos se olisi vallan hermostunut. Jonkin ajan jälkeen oranki kyllästyi meidän seuraan ja lähti matkoihinsa, päiväunille kaiketi. Vincent oli aiemmin antanut apinalle oman sadeponchonsa ja Jackie laahusti viitta perässään meidän luota muualle kun ei saanut sitä kunnolla pois päältään, huvittava näky=)).
Kello oli jo varmaan viiden paikkeilla kun lähdettiin paluumatkalle. Tiedossa oli vielä yksi pysähdys ja luvassa oli syömistä ja juomista. Matkan varrella oli joku pieni telttakatos, jonka alla paikalliset grillasivat tulella päivemmällä pyydystämäänsä possua. Vincent pisti tilauksen menemään ja sillä välin me, sekä englantilainen Saskia lähdettiin kaatosateessa etsimään vessaa. Ainut vessakoppi mikä sadan metrin säteeltä löytyi oli varattuna, kun joku mies oli siellä suihkussa ja äyskäröi ämpäristä vettä päälleen. Turon oli helppo mennä sitten viereiseen metikköön, eikä Saskiakaan jaksanut odottaa, joten hän juoksi jonnekin pusikkoon. Hetken päästä eräs nainen huitoi selkäni takana ja huusi että kauempana olisi toinen vessa. Juoksin läpi lätäköiden ja mudan naisen luokse (onneksi oli sadetakki mukana) ja seurasin häntä vessalle. Erityisen hauskan tästä arki-askareesta teki se, että kaikkialla oli pilkkopimeää, myös vessassa ja naisen piti erikseen näyttää missä kyykkyistuin ja kaikki vesisysteemit sijaitsee kun en nähnyt mitään=) Lopulta helpotuksen huoneista selvittyämme kaikki kolme palasimme ruokateltalle ja aloimme syömään grillattua porsasta. Hyvää oli! Ruokajuomaksi Vincent tilasi meille riisiviiniä, jota oli pullotettu läpinäkyviin puolentoista litran vesipulloihin. En tiedä voiko juomaa nyt ihan viiniksi kutsua kun se maistui ihan hiivalle, mutta kyllä sitä nyt joi. Nautittiin katoksen alla pöydän antimista aikamme, tilattiin lisää porsasta ja lopulta lähdettiin jatkamaan matkaa.
Ulkona oli jo pilkkopimeää ja vettä satoi edelleenkin kaatamalla. Nämä olosuhteet, mutkainen vuoristotie ja se että opas oli koko päivän kitannut olutta ei välttämättä sopineet kovin hyvin yhteen. Näkyvyys ajaessa oli oikeasti välillä nolla ja tiellä oli jäätäviä lätäköitä, mitkä sitten räjähtivät päin tuulilasia kun ajettiin niihin "täysillä". Kyllä hetken tuli mietittyä että mahdetaanko päästä ehjänä perille, varsinkaan kun olo oli edelleen ihan puolikuntoinen. Jonkun ajan päästä maailma alkoi onneksi taas kirkastumaan kun päästiin lähemmäksi kaupunkia ja katuvalot alkoivat reunustamaan tienpielustaa. Huokaistiin helpotuksesta, kun opas vihdoin sanoi että matkaa on enää parikymmentä minuuttia. Ei olisi pitänyt, kun hetken päästä juututtiin ruuhkaan, mikä ei liikkunut pitkään aikaan minnekään. Vincent sanoi että edessä on varmaan ollut jokin onnettomuus, koska tähän aikaan ei pitäisi olla ruuhkaa ja lisäksi edellä olevat autot alkoivat yksi toisensa perään kääntymään takaisin tienpiennarta pitkin kun olivat odottaneet niin kauan. Loistokuskimmekin ryhtyi sitten tuumasta toimeen, peruutti muutaman sentin minkä jonossa mahtui ja veti liikenteenjakajan yli vastaantulevien kaistalle ja kääntyi ympäri=) Matka kesti kiertotietä pitkin vähän pidempään, mutta puolen tunnin jälkeen taidettiin vihdoin ja viimein päästä perille. Huoh.
Loppuillan istuttiin hostellimme parvekkeella ja nautiskeltiin riisiviinin jämiä. Vincent oli aiemmin sanonut ettei annettaisi hostellin työntekijälle Normanille riisiviiniä, koska sitten hän alkaa kuulemma tanssimaan eikä aamulla jaksa tehdä meille aamupalaa. Siitäkös me vaan saatiin lisäpontta ja myös Normanin lasi täyttyi tasaiseen tahtiin meidän toimesta=) Tanssia ei nähty ja aamupalakin tuli ajallaan, joten turhaan oli Vinsentti huolissaan.
Reissun jälkeinen päivä meni laiskotellen, rotia syöden ja kaupungilla löntystellen. Päätettiin, että seuraavana päivänä mennään Sapi nimiselle saarelle rentoutumaan lisää ja ruskettumaan, jos olo sallisi. Vincent lupasi heittää meidät ja toisen ruotsalaisen nuoren parin venesatamaan. Venelippu saarelle maksoi joku kympin eestaas ja saaren puolella piti maksaa vielä parin euron pääsymaksu. Valittiin vähän huono päivä, kun pari ekaa tuntia satoi vettä. Saarella ei juurikaan ollut mitään sadesuojaa ellei halunnut mennä syömään, joten pääohjelma sateen ajan oli snorklaaminen. Paikka kyseiseen touhuun oli ihan ookoo, mutta ei sitä kovin kauaa jaksanut tehdä. Snorkkelointiin kyllästyttyämme päätimme lähteä kävelemään saaren keskelle ja reunoille menevää viidakkopolkua pitkin luontoon. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen reitin blokkasi polulle kaatunut iso puu, minkä yli tai ympäri ei ilman rinteeltä alas putoamista olisi päässyt. Käännyttiin takaisin ja jonkun ajan päästä sade vihdoin taukosi ja päästiin makoilemaan hiekalle. Mikään kovin kummoinen ranta ei ollut, mutta kelpasi kun edellisestä rannalla makoilusta oli jo melkoisesti aikaa. Pienellä saarella oli lisäksi ihan liikaa porukkaa, mikä vähensi viehätystä entisestään. Viimeinen vene pois saarelta lähti kello neljä, joten päätettiin poistua maisemista kolmen botskilla. Käytiin sitä ennen syömässä jotain pientä ja bongattiin meidän ruokakatoksen alta kolme lähettyvillä olevaa jättikokoista liskoa, joita kyseisellä saarella ilmeisesti asusteli enemmänkin. Liskot ei paljoa meitä pelänneet, vaan tulivat kohti kun heiluimme videokameroinemme niiden lähellä. Me "juostiin" niitä sitten karkuun kun mistäs sen tietää mitä ihmeen myrkkyliskoja ne voi olla=D haha. Parinkymmenen minuutin pomppuisen venekyydin jälkeen olimme taas takaisin lähtösatamassa ja Vincent odotteli meitä autoineen siellä.
Illalla käytiin syömässä tuoretta kalaa iltatorilla, mikä oli taas kerran hyvää, terveellistä ja halpaa. Omien tonnikalojen ohella maisteltiin myös naapurituolilla istuvan paikallisen kalaa ja jotain muoviin käärittyä pötkylää mikä ilmeisesti oli perunaa. Vähän hassun makuista ehkä se peruna.
Loppuviikolle ohjelmassa piti olla lähtö Kinabatanganin joelle keskelle viidakkoa tekemään jokiristeilyjä, patikoimaan metikössä ja bongaamaan jos jonkinnäköisiä hassuja otuksia. Hinta olisi ollut kahdelta yöltä ja kolmelta päivältä joku reilu sadan euron paikkeilla henkilö, johon siis käytännössä olisi kuulunut kaikki viidakkoseikkailut, majoitus, ruuat ja opas. Pohdittiin pitkään pitäisikö lähtö sinne kuitenkin unohtaa. Syy oli oikeestaan se, että reissusta olisi tullut melko tiivis, kun ensin bussi Kinabalun kaupungista sinne olisi kestänyt 6-7 tuntia. Tämän jälkeen joku olisi tullut hakemaan meidät bussin päätepysäkiltä ja matka olisi jatkunut sitten vielä 2-3 tuntia. Tämän matkustamisen jälkeen lepäämään ei suinkaan olisi ehtinyt, vaan saman päivän aikana olisi tehty vielä yksi jokiristeily ja yksi viidakkotrekki. Seuraavana päivä ylösnousun oli määrä tapahtua kello viisi aamulla, jotta seuraava jokiristeily ehdittäisiin tehdä ennen aamupalaa...tätä rataa ohjelma olisi jotakuinkin jatkunut kolmanteen päivään asti ja sitten sama seitsemän tunnin bussimatka takaisin Kinabalun kaupunkiin. Ei oo enää varmaan vaikea arvata, että ei sitten lähdetty kyseiselle reissulle. Päätettiin sen sijaan säästää reissuun varatut rahat uutta kameraa varten ja viimeiset kolme päivää vaan olla. Tämä suunnitelma toteutui hyvin, vikan kolmen päivän aikana jotakuinkin vaan kokeiltiin eri ruokapaikkoja, käytiin leffassa, koluttiin kaikki kaupungin ostoskeskukset, pestiin pyykkiä ja istuskeltiin Normanin kanssa iltaa hostellin parvekkeella. Normanin kanssa oli oikein hauska viettää aikaa, tosi rehti, sympaattinen ja huumorintajuinen kaveri=) Hostelli oli muutenkin tosi hyvä siinä mielessä, että Herra isojehu ja Norman tiesivät käytännössä kaiken siitä mitä Borneossa voi tehdä ja neuvoja sai kyllä auliisti, halusi niitä tai ei=) Rehellisesti sanottuna välillä alkoi vähän nyppimään kun herra isojehu yritti koko ajan buukata meitä jollekin reissulle.
Aika Borneossa ei mennyt oikeestaan ollenkaan niinkuin oltiin suunniteltu ja kaikki mitä alunperin piti tehdä jäi tekemättä. Niin se vaan joskus menee, kun omaa kuntoaan ja terveyttään on vaikea ennustaa etukäteen. Joskus jos palataan tänne vielä, pitää kyllä ehdottomasti kiivetä Kinabalun vuorelle, sukeltaa Sipadanilla ja mennä Kinabatanganin viidakkoon etsimään orankeja, nenä-apinoita ja pygmi-norsuja. Nyt on kuitenkin taas aika pakata reput lähtökuntoon, sillä huomenna meitä odottaa lentokone Filippiineille lähtöä varten. Otettiin yhteys yhteen filippiiniläiseen poitsuun, joka tavattiin Los Angelesissa. Katsotaan josko hän kerkiäisi meille oppaaksi muutamaksi tunniksi, sillä Manilan kaaos ei kai ole sinisilmäisille turisteille mikään turvallisin ja helpoin mahdollinen paikka. Pakko vielä mainita, että viimeisen tunnin aikana kun kirjoittelin tätä blogia tuolla parvekkeella, sain 27 hyttysenpuremaa! Oikeesti hiukan palaa pinna, aina sama juttu! Eikö ne vois purra jotain muutakin välillä, kutina on..noh..melkoinen just nyt=) Lähden hakemaan kortisonivoidetta, joten palataan taas!
- comments
Jopa Koittakaa parantua! olette paratiisissa, aina voi ottaa aurinkoa ja syödä hedelmiä!