"If you don't know where you going, any road will take you there."

- George Harrison

Oli aika kulttuurishokki tulla hyvinvoivasta, supersiististä ja turvallisesta Hong Kongista tänne kaoottiseen ja likaiseen Ho Chi Minh Cityyn eli entiseen Saigoniin. Olin hukassa heti lentokentällä bussiin noustuani, koska minulla ei ollut karttaa ja pysäkkien nimet tulivat nauhalta - vietnamiksi. Onneksi bussissa näytti olevan muitakin länsimaalaisia, joten kyselin heiltä reittiä. Edessäni istunut mies vastasi ranskaksi, ettei ymmärrä minua. Vaihdoin sitten ranskaan ja selvisi, että hän oli menossa samalle alueelle kuin minä eli district 1, joka on suosittua reppureissaajien aluetta kaupungin keskustassa. Kun mies ja hänen vaimonsa jäi pois, jäin minäkin. Huomasin olevani pienellä bussiasemalla ja taaskaan minulla ei ollut mitään käsitystä minne päin menisin. Menin kyselemään kaikilta länsimaalaisen näköisiltä karttaa. Hekään eivät löytäneet katua. Lopulta yksi löysi ja jatkoin siihen suuntaan. Pian olin taas hukassa suunnasta. Sitten keksin, menin lähimpään hotellin respaan kysymään reittiohjeita ja heti onnistui. Alan käyttämään tätä kikkaa jatkossakin.

Subtrooppinen kuumuus oli jotain käsittämätöntä ja rinkkani tuntui painavan sata tonnia. Kamalinta oli liikenne. En ole eläessäni nähnyt niin paljon skoottereita yhtä tiheästi. Skootteri on ehdottomasti Saigonin suosituin kulkuneuvo ja sillä ajellaan ihan miten sattuu. En uskaltanut lähteä ylittämään katua yksin nähdessäni skootterimeren odottavan risteyksessä. Liikennevaloja ei ollut juuri missään ja jos oli, niitä ei noudatettu. Käytin vietnamilaisia ihmiskilpinä katua ylittäessä.

Päästyäni hostelliin kävi imi, että minun neljän hengen naishuoneisto olikin mieshuoneisto. Huoneessa asui kolme jamppaa minun lisäkseni, saksalainen, ruotsalainen ja malesialainen. Kun astuin sisään huoneeseen, he ihmettelivät, että olenko varmasti oikeassa huoneessa. Lopulta he kuitenkin totesivat, että edellisenä yönä huoneessa oli majoittunut aussityttö, joten järjestely ei haitannut heitä. Minulla kävi itse asiassa hyvä tsäkä, koska huoneessa majoittunut saksalainen oli asunut Saigonissa jo kaksi kuukautta työharjoittelun takia. Kun kerroin, etten uskalla lähteä kävelemään kaupungille yksin hullun liikenteen takia, hän tarjoutui oppaaksi. Kiersimme keskustan kaikki tärkeät nähtävyydet ja kävimme sotamuseossa, presidentin palatsissa, Notre Damen katedraalissa sekä pääpostitoimistossa, jonka oli suunnitellut Gustav Eiffel. Saksalaisella pikkutarkkuudella hän selosti kaiken Vietnamin sotaisasta historiasta, vietnamilaisista tavoista ja kertoi missä kannattaa käydä syömässä.

Sotamuseo oli aika pysäyttävä paikka. Se keskittyi kertomaan Vietnamin sodasta etelä-Vietnamin näkökulmasta, eli USAn vastaisesta sodasta. Propagandassa ei oltu säästelty. Yksi kokonainen huone oli henkilögalleria, jossa esiteltiin USAn kemiallisten aseiden käytön vaikutuksia ja uhreja. Vietnamin sodassa USA käytti kemiallista ainetta nimeltä Agent Orange. Aine on niin voimakas myrkky, että se vaikuttaa tuhoisasti maaperässä ja luonnossa vuosikymmeniä iskun jälkeen. Tästä johtuen iskun kohteiksi joutuneilla alueilla on syntynyt pitkään pahasti epämuodostuneita lapsia. Mielenkiintoisin osa näyttelyä oli sotavalokuvakokoelma. Huoneeseen oli kerätty laaja kokoelma eri maista tulleiden sotavalokuvaajien otoksia Vietnamin sodasta molemmilta rintamilta. Mukana oli pysäyttäviä otoksia mm. Robert Capalta ja Henry Huetilta.

Ruoka on täällä mielettömän hyvää ja käsittämättömän halpaa. Ravintolasta saat muutamalla eurolla loistavaa ruokaa. Olen pyrkinyt tutustumaan maan ruokakulttuuriin syömällä perinteistä kananuudelikeittoa sekä tuoreita kevätrullia, jotka ovat huomattavasti parempia kuin uppopaistetut suomalaisversionsa. Parasta ovat kuitenkin tuoreet, jääkylmät mehut. Suomalaisittain eksoottisesta näkökulmasta olen maistanut jo guavamehua ja dragon fruit-mehua. Helpottavat kummasti oleskelua näissä subtrooppisissa olosuhteissa.

Olen huomannut, että reppureissaajien suurimmat ryhmät (kun aasilaisia ei lasketa) Aasiassa ovat aussit, saksalaiset ja ruotsalaiset. Niitä tuntuu tulevan vastaan joka kadun kulmassa. Tytöt matkustavat yleensä aina kaverin/kavereiden kanssa, pojat liikkuvat enemmän yksin. Siksi heihin on helpompi tutustua. Hostellini aulassa jenkkipoika alkoi juttelemaan minulle. Hän oli pari päivää sitten muuttanut Saigoniin töihin ja aikoi viipyä puoli vuotta. Kerroin pelkääväni liikennettä niin paljon, etten uskalla liikkua kaupungilla ja hän sanoi voivansa tulla seuraksi. Taas minulla oli joku ihmiskilpi liikenteessä J Halusin ehdottomasti kävellä kaupungilla enkä mennä taksilla paikasta toiseen, koska kävellessä näkee niin paljon enemmän. Olen tälläkin reissulla kävellyt varmaan vähintään 10 kilsaa joka päivä.

Jenkki oli menossa illalla työpaikkansa joulujuhlaan Yolo centeriin. Hän opetti siellä vietnamilaisille opiskelijoille kuinka valmistaudutaan SAT-kokeisiin. Hän pyysi minua mukaan, koska ei tuntenut sieltä juuri ketään. Lähdin tietenkin, koska mikä olisi parempi tapa tutustua paikallisiin ihmisiin. Kävi ilmi, että vietnamilaiset pikkujoulut eivät juuri poikkea suomalaisesta. Paitsi siinä, että kaikki ovat selvin päin eikä alkoholia edes tarjoilla. Pöytä oli täynnä vietnamilaista ruokaa alkuruoista jälkiruokaan. Kokeilin kaikkea, jossa ei ollut lihaa. Jälkiruoka oli erikoista hyytelömäistä kakkua, mutta muuten kaikki oli todella hyvää. Pikkujoulut sisälsivät myös paljon performansseja; oli tanssi- ja lauluesityksiä sekä sketsejä. Karaoke tuntui olevan suosittu. Verrattuna suomalaiseen karaokekulttuuriin kaikki lauloivat selvin päin ja aivan äärimmäisen hyvin. Kaikki vietnamilaiset, jotka osasivat vähänkään englantia, tulivat juttelemaan minulle. Yksi tyttö oli aivan haltioissaan valkoisesta ihostani. Paikassa oli töissä neljä jenkkiä ja osa heistä opetti englantia. Kalifornialaisen naisen kanssa ihmeteltiin yhdessä kaupungin likaisuutta (näin KAKSI rottaa ensimmäisenä iltanani!!) ja liikenteen kaoottisuutta. Hän oli ollut Saigonissa puoli vuotta ja aikoi olla koko vuoden. Hän kertoi, että hänellä oli mennyt neljä kuukautta ennen kuin hän oli uskaltanut ylittää tietä yksin. Se kiteyttää mielestäni hyvin sen millaisesta liikennekulttuurista täällä on kyse. Päättömästä.

Seuraavana päivänä kävin opastetulla reissulla Saigonin ulkopuolella Cu Chi tunneleissa, jossa Viet Kongin sissit piileksivät USAn joukkoja ja, joissa asui tuhansia ihmisiä Vietnamin sotien aikana. Tunneliverkosto kattaa käsittämättömät 200 kilsaa ja monissa paikoin ne kulkevat eri kerroksissa. Tunneleilla oli myös merkittävä rooli sodan voittamisessa. Kyseessä on ainutlaatuinen pala Vietnamin historiaa ja tunnelit ovat ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka. Turisti saa itsekin kokeilla tunnelissa kulkemista. Aika ahdastahan siellä oli, piti kulkea kyyryssä koko ajan. Ahtaimmissa tunneleissa ei pystynyt muuta kuin ryömimään eteenpäin. Sellaista tunnelia en kokeilut, olisi todennäköisesti iskenyt klaustrofobia. Paikalla saa myös kokeilla ampumista erilaisilla sotakivääreillä aika korkeaa maksua vastaan.

Vietettyäni nyt neljä päivää Vietnamissa, mielikuvani vietnamilaisista on, että he ovat hyvin ystävällisiä, avuliaita ja positiivisia ihmisiä. Ruoka on käsittämättömän hyvää ja edullista missä paikassa vain. Saigon sen sijaan…. Saigonissa kannattaa käydä muutaman päivän ihmettelyreissulla ja siirtyä eteenpäin. Liikenne on päätöntä ja ilmanlaatu on niin heikko, että kirkasta taivasta näkee harvoin. Yksin ei kannata liikkua pimeän laskeuduttua, koska motoristit tykkäävät napata laukun olalta alta aikayksikön.

Huomenna pääsenkin sitten Roam Vietnamin matkaporukkaan ja lähdemme yöjunalla kohti Nha Trangin rantakaupunkia. Ihanaa päästä veden äärelle!!