Profile
Blog
Photos
Videos
Alice Springs 16.03. - 19.03.2010
Matkatavarat saatiin Tiger Airwaysin koneeseen ilman huomautuksia ja lento Aliceen alkoi. Kello siirrettiin jälleen taaksepäin yhden tunnin verran. Koneen ikkunasta näimme suuren poikkileikkauksen Australian luontoon: ensin vehreää, sitten pelkkää punaista ja jälleen vehreää. Tämä yllätti meidät positiivisesti, koska emme osanneet odottaa Alicen olevan niin vihreä ja raikas. Sateet olivat tehneet Alicelle hyvää. Me pääsimme kivasti hostelliimme bussikyydillä ja rentouduimme tiistaipäivänä kiertelemällä kaupungilla ja illalla korkkaamalla ensimmäisen ihka oikean Aussi Barbiemme (BBQ). Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kyllä Aussit osaavat grillaamisen ja rentoilun jalon taidon!
Aamulla kello soi tuttuun tapaan aikaisin, nyt vasta 04:15! Ja kun me molemmat tykätään niin mielettömän kovasti tuosta pakkaamisesta, olimme tietenkin laittaneet reput valmiiksi kohti tulevaa koitosta. Eli reppu selkään ja menox sanoi Annie Lenox! (meillä on todella loistavat puujalkavitsit, teidän onneksi 99 % on julkaisukevotonta). Matka kohti Ulurua on alkanut ja edessä 450 kilometriä bussikyytiä. Ensimmäisenä saatii pettymykseksi kuulla että kovat sateet olivat vaurioittaneet tien Kings Canyonille, joten se osa retkeä jäi näkemättä. Matka kuitenkin meni leppoisasti nukkuen (taas, eli olemme hyvin oppineet hyödyntämään matkustamisen tylsän osuuden) ja maisemia katsellen. Pysähdyksiä tehtiin noin tunnin välein ja yksi pysähdyksistä osui kamelifarmille. Tämähän piti tietenkin hyödyntää ja Heidi hyppäsi kamelin selkään. Hieman laiskasti kameli halusi nousta ylös mutta lähtihän se viimein. Ja päästiin oikein kovempaankin vauhtiin kun kaveri vaan sai ensin moottorinsa lämpimäksi. Hienosti kevennettyä ravia maalisuoraa kohti J Jossu oli kuvaajan roolissa, joten myös tämä hetki on ikuistettu ja todeksi todettu. Saimme myös kuulla lisää tarinaa näistä Aussikameleista, eli kuten jo aiemmin olemme tainneet kertoa kameleiden olleen ensimmäiset kulkuvälineet aavikolla ja Outbackissä, kuulimme että nykyään kameleita on luonnossa ihan villeinä asustamassa Australian erämaita. Kun kameleita ei enää työhön tarvittu, päästettiin ne vapaaksi ja nyt niitä on miljoonittain villinä luonnossa.
Matka meni nopeasti ja seuraavaksi olimmekin jo camping alueella, jossa meitä odotti oma leiripaikkamme. Leiri muodostui grillipaikasta ja keittiöteltasta sekä kuudesta "teltasta". Pienet hökkelit neljällä makuualustalla tarjosivat hämähäkkikammoiselle oivan paikan nukkua J Mökit olivat siis maavaralla jottei matelijat ja kaikki öttimönkijäiset tulisi heti kainaloon nukkumaan. Mutta tottahan toki sitä muutama kaveri pitää mukana olla, muuten voisi käydä reissu tylsäksi. Lounaaksi saatiin hampparit ja samalla paljastui että porukkaamme kuului oikea huipputason kokki! Alex työskentelee Melbournessa kahden hatun (Suomessa Michellin tähti) huippuravintolassa, joten ei meillä ainakaan ollut huolta leirimuonituksen maistuvuudesta.
Energiatankkauksen jälkeen lähdettiin suorittamaan ensimmäinen päivävaellus Kata Tjutalle. Kata Tjuta on Ulurun läheisyydessä sijaitseva huomattavasti suurempi punainen kallio. Se on Aboriginaalien kulttuurissa miesten pyhäpaikka jonne sijoittuu pojasta mieheksi rituaalit. Maisemat olivat upeat ja muodot uskomattomat. Muodoista tulivat mieleen niin Barbababat kuin Salvador Dalin psykedeeliset maalaukset. Kata Tjuta muodostuu 36:sta erillisestä kupolista, jotka ovat jokainen hieman eri suuntaan kallellaan. Sää suosi meitä ja saimme tehdä retken auringon helliessä meitä säteillään 36 asteen edestä. Auringon laskua kiiruhdimme ihastelemaan Ulurulle ja ikuistimme huikean punaisen hetken kuoharin helmeillessä muovimukeissamme J
Päivä päättyi illalliseen, joka valmistui leirissä yhteisvoimin. Illan erikoisimpiin makuelämyksiin kuului tietenkin kenguru, joka sijoittuu ehkä jonnekin jäniksen ja poron välimaastoon sekä kameli, josta ei voi sanoa muuta kuin että noh, kameli J Mutta ruoka oli jälleen hyvää ja tunnelma ihan oikean leirielämän kaltainen: kaikki olivat nälkäisiä, väsyneitä ja kovasti suihkun tarpeessa. Tässä kohtaan täytyy kertoa hieman näistä ötököistä. Siis valituksemmehan on tähän saakka ollut Collyn tuhannet kärpäset ja sääsket, jotka ovat kiusanneet meitä myös tänne NT:hen saakka. Mutta eläissämme emme ole päässeet paikkaan, jossa kiusana on koko ajan erilaisia, kauheita, rumia, kirjavia, isoja, pieniä, pelottavia ötököitä. Vessat ja suihkut olivat täynnä koppakuoriaisia, heinäsirkkoja, hämähäkkejä, yökköjä jne. Ja tämän perusteella voitte varmasti arvata kuinka paljon nämä tytöt saivat nukuttua J Mahdollisuushan olisi toki ollut nukkua myös ulkosalla tähtiä ihastellen, mutta kahdesta pahasta swag ei houkutellut, joten otsalamppujen valossa koitimme ummistaa silmämme edes hetkeksi.
Torstaina lähdimme kohti retken päänähtävyyttä, Ulurua. Ensin ihastelimme auringon nousua Ulurun takaa ja annoimme silmiemme levätä ja ikuistaa hetken sisimpäämme. Uluru on Australian toiseksi tunnetuin maamerkki heti Sydneyn oopperatalon jälkeen ja se on liitetty vuonna 1987 Unescon maailmanperintöluetteloon. Eli kyseessä siis erittäin tärkeä ja merkittävä paikka Australiassa.Oppaamme Anna kertoi meille kuinka Uluru sekä Kata Tjutan kivimuodostelmat ovat osa sedimenttiä joka muodosti 500 miljoonaa vuotta sitten keskellä nykyistä Australian mannerta sijainneen sisämeren pohjan. Maanerlaattojen liikkumisen aihettaman paineen myötä maa nousi, meri pakeni ja hauraammat sedimentit kuluivat. Vain Uluru ja Kata Tjuta jäivät siis jäljelle ja ovat kuin jäävuoren huiput. Kova aines jatkuu maan uumeniin saakka ja kivethän ovat oikeasti harmaita. Punainen kerros on vain pinnalle tuulen mukana kertynyttä hiekkaa. Hiekka on täällä punaista koska siinä on niin paljon rautaa. Aboriginaalien tarustossa kerrotaan yhtä jännittäviä ja mielikuvituksellisia tarinoita Ulurun ja Kata Tjutan synnystä kuin Kalevala meidän historiasta konsanaan.
Ryhmämme jakautui Ulurulla kävelyretkiläisiin ja kiipeilijöihin. Heidi ja Alex lähtivät valloittamaan Ulurun huipun. Ja nyt täytyy sanoa, että tämä oli jotain aivan käsittämättömän uskomatonta ja vuodatankin tähän muutaman tuntemuksen saavutuksestani J Eli Uluru on aika korkea, olisiko jotain 350 - 450 metriä (tämän voi tarkistaa googlesta, nyt ei jaksa itse onkia tarpeeksi faktaa). Ja kyseessä ei siis ole mikään sunnuntaikävely leppoisasti kohti korkeuksia, vaan ihan reipasta nousua kunnon kulmassa. Itselleni yksi selvääkin selvempi tavoite koko reissulle Aussi-reissulle oli Ulurulle kiipeäminen eikä torstaiaamu tuonut tullessaan epäillystäkään tähän tavoitteeseen. Ensimmäinen etappi oli niin kutsuttu Chicken Rocks, eli se kohta, josta pelkurit palaavat takaisin. Tässä kohdassa kävimme Alexin kanssa noin 10 minuutin keskustelun ja tsemppauksen. En oikein löydä edes sanoja kuvaamaan minkälainen fiilis oli. Oliskohan matkaa takana kolme- neljäkymmentä metriä, tiukkaa etukenoa ja tiheää askeltikutusta. Alla kallio, kovaa sileää kiveä, jossa muutamia "aaltoja" kengälle pitoa antamaan. Jalassa sileäksi juostut tennarit ja hartioiden välissä pää, joka on aina pettänyt mitä tulee korkeisiin paikkoihin (ja Hanne, ei sitten mitään Tahko kettuiluja. Se oli myös erittäin korkea ja jyrkkä vuori ;) ). Katse alas ja mielessä kysymys että miten ihmeessä pääsee takaisin… Harkinnan jälkeen tahto voitti pelon ja edessä noin kymmenen metriä turvakaidekettingin alkuun. Tästä ei ole paluuta ennen huippua! Kettinki kulki kiipeämisreitillä viiden metrin välityksellä vaihdellen noin 30 - 60 cm korkeudessa kalliosta. Nousussa tämä ei vielä aiheuttanut ongelmaa mutta mutta, noh palataan tähän vielä tuonnempana. Eli siis kipuamista ja kapuamista ja putoaminen ankarasti kielletty. Minä edellä ja Alex perässä lähdettiin menemään. Alkuun nopeammalla temmolla ja tuulen kovetessa joutui hidastamaan. Tuuli kuivatti suun ja kun puolen välin jälkeen syke takoi jo reippaasti, oli pakko uskaltautua levähtämään. Tämähän tarkoitti sitä että sivuun alas istumaan ja maisemia ihastelemaan! Vaikka katse lepäsi horisontissa ei uteliaisuus antanut periksi vaan pakko sitä oli alas kurkata J Mietin hiljaa mielessäni että voiskohan ylhäältä tilata helikopterikyydin alas… Mutta sama se, yhtä vaikeaa se on mennä nyt alas kuin ylhäältäkin, joten ei muuta kuin eteenpäin sanoi mummo lumihangessa! Nyt sykkeentasauksia sai tehdäkin jo muutaman kymmenen metrin välein mutta palkinto oli upea: viimeinen punnerrus kohti huippua tapahtui yhtäaikaa kun aurinko nousi Ulurun takaa siniselle taivaalle. Istuimme hetkeksi haukkomaan henkeämme ja ihastelemaan tätä upeaa kokemusta. Tämä hetki tulee säilymään verkkokalvoillani toivottavasti läpi elämäni. En ole koskaan kokenut mitään yhtä henkeä salpaavan kaunista, romanttista, satua ja taikaa täynnä olevaa hetkeä. Keho täynnä adrealiinia ja endorfiinia, pää täynnä ylpeyttä, pelkoa ja tahdon lujuutta. Ja sitten takaisin todellisuuteen: isoa valokuvaa voittajista ja back to reality, eli alaskin on mentävä J Ja taas minä edellä ja Alex perässä. Tyyli oli vapaa ja tyyliä tuli kokeiltua monenlaista. Ensin etuperin ja vähän kuin tampaten, sitten takaperin, mutta se oli huonoin vaihtoehto. Takaisin etuperin ja tietenkin taaksepäin nojaten mutta kädet tiukasti kettingissä ja nyt voitte kuvitella sen kettingin mataluuden aiheuttaman tuskan. Selkä mutkalla ja jalat tunnin ajan niin jännittyneinä kuin ikänä voi olla. Varmaankin puolenvälin jälkeen osaksi selkäkivun pakottamana ja osaksi luottamuksen ja varmuuden kasvaessa sain itseni oikaistua. Asento edelleen varmasti hassu mutta nyt jo suorempi ja toinen käsi vapaana. Vain tiukimmat laskut enää sivutamppauksella. Kun jäljellä oli maalisuora oli myös viimeinen haste edessä: kettinki loppui ja viimeiset noin 30 - 40 metriä jäljellä. Päivän sana oli safe ja kettingin virkaa toimitti Alex. Ja niin me päästiin turvallisesti takaisin alas. Kovan tuulen vuoksi kiipeillyt olivat ohi myös muilta. Hymy loisti auringon kanssa kilpaa, hartiat suoristui ja eläissäni en ole ollut itsestäni yhtä ylpeä! Voitin jotain niin suurta, tein jotain täysin uskomatonta. Unelmat on tehty elettäviksi ja pelot voitettaviksi. I can!
Jossu kävi kiertämässä Ulurun saksalainen Sandra seuranaan. Uluru kierros kattaa koko kallion ympäriinsä noin 9.4 km ja sitä lähdettiin tarpomaan mahtavan helteen ja miljoonien kärpästen saattelemana. Matkan varrella oli upeaa nähdä jättiläisen historialliset waterholesit ja kalliomaalauksia. Ainoa harmillinen puoli oli, että kiinnostuneena Ulurun historiasta en sitten saanut faktaa kuin pienen osan siitä mitä olin odottanut, sillä oppaamme päätti jäädä kierrokselta pois! Onneksi emme olleet ainoita Sandran kanssa vaan lyöttäydyimme yhden porukan messiin kuuntelemaan edes hetkeksi tarinaa historian havinasta mitä Uluru on ja mitä sen koko olemus on tuonut vuosien varrella.
Väsyneinä mutta onnellisina matkalaiset pakattiin takaisin autoon ja paluu matka pääsi alkamaan. Perillä Alicessa odotti pyykinpesutalkoon ja illallinen Sandran ja Alexin kanssa. Käytiin herkuttelemassa rapupastalla ja samalla myös vaihdettiin kuvasaalista. Tämä osoittautuikin meidän pelastukseksi, sillä valitettavasti meidän otoksista on nyt jokunen mennyt väärällä asetuksella ja näin ollen laatu on heikkoa. Mutta tilanne on huomattu ja korjattu, eli laatu on vain parasta jälleen jatkossa J
- comments