Melkein odotettu kymmenen tunnin bussimatka osoittautui tuskaiseksi. Ei siksi, etta matka olisi ollut liian pitka, oltaisi kyllastytty toistemme seuraan tai takapuoli olisi puutunut. Ehei, 60 tuntia bussissa istumista on kouluttanut meista jo kovan luokan ajantappajia. Matkan teki kamalaksi aivan yllattava muuttuja: arsyttava bussikuski. Lyhyen tanakka ja menninkaismainen bussikuski oli pukeutunut polven ylapuolelle ulottuviin shortseihin ja vaalensinisiin polvisukkiin. Heti, kun kuskin takapuoli osui kuljettajanpenkille, alkoi kommentoiminen. Siina, missa aikaisemmat kuljettajat ovat edes yrittaneet pysytella asiassa, menninkaismies horisi kaikkea, mita mieleen juolahtaa. Ja mieleenhan juolahti kaikkea tasaisena jatkumona aina kirjapainoista opossumipiiraiden ihanuuteen. Eika jatkuva kommentoiminen ollut viela pahinta. Bussi pysahteli vahintaan kerran kahdessa tunnissa noin 40 minuutin mittaisille tauoille, jotka kuljettaja halusi pitaa yksi toistaan epaviehattavimmissa paikoissa. Kuskin henkilokohtainen suosikki oli eratuvan nakoinen paikka, jonka seinilla roikkui kuolleita elaimia ja ilma paksuna lihankarysta. Kuvitelmat pikkukaupungin herttaisesta asiakaspalveluhengesta otettiin pois jo sisaankaynnilla, jossa oleva taulu ilmoitti, etta henkilokunnalle ei sitten tarvitse valittaa huonosta ilmasta. Jos haluat aurinkoa lomallasi, mene Saharaan. Kaymiskokemuksen kruunasivat leikkitorakat, joilla oli paatetty piristetaa pesuhuoneen sisustusta. Ulkona satoi kaatamalla, sisalla ei saanut syoda omia ruokia ja kahvilan tarjoamat maksoimat tuhottomasti. Aika reppureissaajaystavallista.

Kun saavuimme Nelsoniin, olimme ihan varmoja, etta koko kaupungissa ei voi olla mitaan hyvaa. Couchsurfauskin ahdisti, taas pitaisi olla kiinnostunut, ystavallinen ja small talkata monta tuntia. Voi miten helppoa olisi menna hostelliin ja sulkeutua omaan huoneeseen, olla puhumatta kenellekaan. Nousimme kuitenkin bussista Stokesin pysakilla ja toivoimme tulleemme mukavaan paikkaan. Ja niin olimmekin, hostistamme Andrewsta puhuttaessa "mukava" tosin on vahattelya. Miehen molemmat kadet olivat maoritatuointien peitossa, mika loi kiinnostavan ristiriidan taman hiljaisen ja pehmean aanen kanssa. Iloisissa silmissa oli syvyytta; katseesta naki, etta mies oli joutunut kaymaan lapi rankkoja asioita elamassaan. Andrew'n kanssa jutustelu oli inspiroivaa. Pakollinen small talk osuuskaan ei tuntunut lainkaan kivuliaalta: mies kertoi kiehtovia tarinoita kokeilemistaan ammateista ja vaikutti oikeasti kiinnostuneelta siita, mita hanelle sanoi. Andrew'n paikallisopastuksesta oli valtava apu myos seuraavan paivan Abel Tasman -vaelluksen suunnittelussa.

Suunnitelma oli viettaa joulumassailyja edeltava paiva kavelemalla niin pitkaan kansallispuistossa, etta jaloissa ei ole enaa tuntoa ja silmat harittavat. Suunnitelma ei taysin toteutunut. Edellisiltaisen nettifiaskon seurauksena paadyimme varaamaan valmiiksi kasatun paketin, johon kuuluivat bussimatkat Abel Tasmaniin ja moottivenekyyti Anchorage Baylle, josta itsensa sai kavelyttaa pois haluamallaan tavalla. Paiva oli kaunis ja aurinkoinen (kuten aina muutenkin fyysista aktiivisuutta sisaltavina paivina) ja kansallispuisto todella kokemisen arvoinen. Maisemat muuttuivat aina valimeren kasvillisuudesta sademetsiin, eika vesi ole koskaan ollut niin turkoosia, kuin Abel Tasmanin rannoilla. Kavelya Baylta Marahauhun ei tosin paljon voinut vaellukseksi kutsua, neljan tunnin vaelluksen kaveli pitkista lounastauoista ja lopun hidastelusta huolimatta kolmessa, ja aikaa jai taas tapettavaksi ennen kotimatkaa. Pitka monen paivan vaellus jai tekematta, mutta toivottavasti tulevana vuonna olisi aikaa Karhun kierrokselle. Ehka se vaeltelu sopii muutenkin paremmin suomalaisiin eramaastoihin.