No niin ystavat, taas on paasty koneen aareen. En jaksa miettia aakkosia, jotenyrittakaan kestaa.

Viikko on vaellettu. Raahustin tanaan yli kilometrin alas vuorelta vain paastakseni suihkuun. Puhtaudesta karsii koko ruumis. Olo on nyt puhdas ja infopisteen ilmaisessa internetissa olen hetken aikaa ja sitten siirryn terassille...

Cerknon jalkeen olen ollut aivan vuorilla. Teltassa on yovytty samoin kuin Kočeissa, nama ovat vuoristomajoja, joissa voi yopya jos ovat auki. Villielaimia on nahty: jänis yritti juosta päin eilen, tänään näin etujalkaansa nilkuttavan gemssin ja myös pikimustan salamanterin. Murmeleita oli vuoret täynnä, hauskoja jyrsijöitä ovat ja varoitusäänestä ne löytää.

Tanaan nousin ensin yli 500 m ja sitten laskeuduin yli kilometrin. Polvet on niin turvoksissa etteivät ne taivu kunnolla yli 90 asteen koukkuun. Isovarpaita särkee niin, että huomenna on turha yrittää laittaa vaelluskenkiä jalkaan. Ansaittu lepopäivä tiedossa.

Omiakin kuvia olis, mutta miten ne siirtais tanne? Jos se ketaan lohduttaa niin tuo kilroysin arkistosta otettu kuva voisi olla juuri tasta paikasta otettu. Ylihuomenna jatkan ja sitten onkin edessa kohta Itavallan ja Italian raja.

Hauska sattumus talta paivalta, joka paattyi lopulta hyvin. Otin aurinkolasit silmilta tullessani infopisteeseen ja laitoin ne edessni olevalle hyllylle. Sopivasti unohdin ne siihen lahtiessani vuokrahuonettani kohti. Palattuani infoon lasit olivat pois. Olin aivan raivoissani, etta nyt joku on ne varastanut. Syyllisiksi epailin heti paikalla olevaa saksalaisryhmaa. Onneksi paatin ottaa yhden rauhoittavan valkoviinilasin viereisessa baarissa ja mitkas ne siina baarin terassin lapi kavellessani olivatkaan ryhman linja-auton kuljettajan poydalla? Minun aurinkolasini! Olivat ottaneet talteen ja niin sain ne takaisin. Joskus siis kannatta raivoamisen sijasta ottaa rauhoittava valkoviinilasi.