Profile
Blog
Photos
Videos
Nyt on huomattavasti paremmat fiilikset kirjoittaa tätä blogia, kuin tiistaina. Keskiviikkoaamuna pidimme Johnin kanssa tavoitekeskustelun ja sovimme, että käymme tavoitteet läpi joka päivä ja mietimme yhdessä, mitä tavoitteita voimme sinä päivänä saavuttaa. Koti-ikäväkin helpotti muutaman kunnollisen suomipuhelun jälkeen, paitsi Heidi, sun soittoa mä edelleen odotan. Täällä on kyllä välillä niin hämmentävää se, miten paljon tunteet voi heitellä laidasta laitaan. Tiistaina purskahdin itkuun, kun John vaan kyseli kuulumisia ja ei mitään havaintoo, mistä se tuli. En osannut yhtään odottaa sellaista reaktioita itseltäni. Nyt taas tuntuu ihan älyttömän hyvältä ja tollasten vaikeiden päivien jälkeen hyvä fiilis tuntuu vielä monta kertaa paremmalta.
Tasta vahan aamupalaa matkalla harkkaan!
Keskiviikkona lähdettiin harkasta kohti Sitobelaa saman tutun autonkuljettajan kanssa. Määränpää olikin aika kaukana, noin kahden tunnin ajomatkan päässä Mbabanesta ja kolme neljäsosaa matkasta oli hiekkatietä. Ja ei tosiaankaan sellaista, johon Suomessa on tottunut, vaan tiessä oli koko ajan jäätäviä monttuja ja välillä joet oli tulvinut tielle, koska sillat puuttuvat. Perille päästiin vihdoin ja viimein, mutta vähän oli selkä jumissa matkan jäljiltä. Onneksi auto oli hallituksen omistama, joten meitä kyydittiin uudella lava-autolla. Perillä Sitobelassa meitä odotti ryhmä rural health motivatoreiksi opiskelevia naisia.
Ajaminen maaseudulla on hidasta kun koko ajan pitaa vaistella lehmia ja vuohia, aitaus on taalla tuntematon kasite :D
Meidän tarkoituksena oli mennä pitämään ryhmälle luentoa rintaruokinnasta ja sen mahdollisista haasteista. Aihe on osa 12-viikon koulutusta. Tämä ryhmä valmistuu RHM:ksi 4.12, joten heillä on vasta ensimmäiset viikot menossa. Itse olin valmistautunut pitämään ryhmälle luentoa itkevästä lapsesta. Valmistelin esitystäni koko automatkan. No Afrikkatyyliin ei homma mennyt taas niin kuin oli suunniteltu. Suunnittelemamme aiheet oli käyty koulutuksessa jo läpi, koska oltiin niin paljon myöhässä ja muut kouluttajat olivat luulleet, ettemme saavu lainkaan paikalle. Johnin piti äkkiä valmistella luentoa kiinteän ruuan aloittamisesta 6-24 kuukauden ikäiselle lapselle. Aika paljon samoja asioita täällä opetetaan, kuin Suomessa.
Demonstraatio, miten RHM ei saa kayttaytya kotikaynnilla, puhelin yms.
Lapsiin ja perheisiin liittyen on vastaan tullut toki myös eroavaisuuksia. Täällä äitiysloma kestää 3 kuukautta. Äitiysloman aikana voi saada valtiolta rahaa, jos on raskaanaoloaikana työskennellyt valtion virassa, kuten sairaalassa tms. Jos on jäänyt työstä pois aiemmin tai ei ole ollut lainkaan tällaista virkaa, silloin äitiysrahaa ei heru lainkaan. Aika paljon on siis yksilön ja täällä yleensä miehen vastuulla perheen elättäminen. Lastenvaunuja en ole täällä nähnyt yhtä ainuttakaan kadulla, jenkkiravintola Spurissa rikkailla elitisteillä ainoastaan. Äidit kantavat lapsia selässään siihen asti, että he oppivat itse kävelemään. Äidin selässä pyyhkeeseen kiedottuna lapsi nukkuu päiväunet ja kulkee mukana koko päivän äidin tehdessä omia askareitaan. Tällä tavalla on myös haittapuolensa, lapsen kontakti äitiin toteutuu vain selkäpuolella ja varhainen vuorovaikutus jää puutteelliseksi. Tämä saattaa osaltaan selittää paikallisten lasten empatiakyvyn puutetta toisia lapsia ja esimerkiksi eläimiä kohtaan.
Siella se lapsi kulkee paivat pitkat mukana
Omia leikkitovereita ja eläimiä kohtaan käytetään nyrkkiä ja keppiä ihan surutta, eikä esimerkiksi koulussa lasten väliseen lyömiseen kukaan puutu. Tunneilla riehutaan ja hakataan toisia turhautumisen vuoksi ja ainut asia, jota opettaja tekee, on kepillä komentaminen. Miksipä sitä sanallista komentamista uskoisikaan, jos on tottunut saamaan kepistä kuitenkin jossain vaiheessa. Myös Suomessa tavanomainen asia, syöttötuoli, on täällä vain elitistien käytössä. Normaalisti lapset syötetään käsivarsilla siihen asti, että he oppivat itse syömään. Ei siis puhettakaan syöttötuolista, jossa lapsi voisi itse omalla lusikalla pikku hiljaa opetella syömään.
Luennot venyivät keskiviikkona paikalliseen tapaan ja pääsimme lähtemään paikalta vasta kolmen jälkeen. Edessä oli taas parin tunnin kuoppainen matka takaisin Mbabaneen. Onneksi kuski meni tällä kertaa kiertoreittiä, joka osoittautui paljon nopeammaksi ja paremmaksi, kuin aamupäivän "oikoreitti". Perillä Mbabanessa olimme viiden aikaan ja olin sopinut muiden kanssa, että menemme Ezulwiniin taas elokuviin, koska siellä on aina keskiviikkoisin leffat puoleen hintaan eli vain 19 randia eli reilun euron. Mbabanesta on Ezulwiniin 20 minuutin kombimatka ja ajattelin jo, että on järjetöntä edes yrittää lähteä, koska leffa alkaisi vartin päästä. Päätin kuitenkin yrittää, koska african time pätee myös leffateatterissa. Pääsinkin kombiin jonon ohi ja olin leffateatterissa juuri puolelta, vain muutaman minuutin alusta missanneena. Hyvä päätös lähteä. Lucy oli mielenkiintoinen leffa, tosin välillä kielen puolesta vähän vaikea pysyä mukana. Leffan jälkeen otettiin taksi takaisin Mbabaneen ja kauaa ei unta tarvinnut illalla odotella.
Torstaina kävimme aamulla taas keskustelua Johnin kanssa harjoittelusta ja yleisestä olemisestani Swazimaassa. He ovat kovasti huolissaan minusta, jos en koko ajan puhu. Yritin selittää heille, että joskus on huonompia ja joskus parempia päiviä ja välillä näitä asioita ja näkemäänsä täytyy myös prosessoida mielessään. Meillä oli hyvä keskustelu ja tuntuu, että alamme päästä samalle aaltopituudelle ja olen todella iloinen, että Johnin kanssa pystyy keskustelemaan avoimesti. Välillä vähän liiankin, esim. tänään tuli kysymys, että onko poikaystäväni ympärileikattu. Hetken hämmennys ja siinä yritin sitten selittää, ettei se Suomessa ole oikein tapana. Täällä lähes kaikki ympärileikataan, koska se vähentää HIV-tartuntoja 60 %. Kysyin miten, mutta se jäi kyllä valitettavasti vähän epäselväksi. John on niin suorapuheinen, joten päätin itsekin olla ja kävimme hyvän keskustelun homoseksuaalisuudesta. Se ei ole täällä laitonta, mutta ei sitä yleisesti myöskään sallita. Johnilla oli asiaan mielestäni swazimieheksi hyvä asenne ja hän naureskeli minulle, kun olen nuori ja me nuoret hyväksymme kaiken.
No siis, mahan olen sita mielta, etta...
Torstaina suuntasimme samaan paikkaan, jossa olimme keskiviikkona. Tällä kertaa meillä oli eri kuski ja ongelmia matkalla vielä eilistä enemmän. Piti käydä viemässä sitä ja hakemassa tuota ja bensakin melkein loppui kesken. Sitä yritettiin metsästää pitkin kyliä ja onneksi ei jääty matkan varrelle. Mutta tähän aikatauluttomuuteen ja kaiken venymiseen alkaa jo niin tottua, että se ei enää ihmetytä, miten sadan kilometrin matkaan voi saada kulumaan neljä tuntia. Aina ollaan perille päästy, ennemmin tai myöhemmin. Sitobelassa John jäi taas pitämään RHM opiskelijoille luentoa ja minä ja Charles lähdimme jo valmistuneen RHM:n kanssa kahdelle kotikäynnille.
Ensimmäisessä paikassa meitä odotti äiti ja 3 kuukauden ikäinen vauva. Käynti oli kontrollikäynti ja samalla äidille kerrottiin, mitkä ovat niitä tilanteita, jolloin tulee hakeutua välittömästi sairaalaan. Äidit saavat lehtisen raskauden loppuvaiheessa, jossa kerrotaan erilaisista tulehduksista itsellä tai vauvalla ja miten niiden kanssa tulee toimia. Näitä asioita kerrataan jokaisella käynnillä, jotta äidit varmasti menisivät hoitoon ajoissa. Täällä äiti- ja lapsikuolleisuus on suurta ja ennaltaehkäisyllä ja tiedottamisella on tärkeä merkitys sen vähentämisessä. Terveydenhoitajat kouluttavat RHM:ä, jotta he osaavat jakaa tietoaan yhteisössä äideille.
Kotikaynnilla RHM:n kanssa
Toinen paikka olikin ehkä koko swaziajan järkyttävin. Itku meinasi tulla, vaikka miten yritti olla ammatillinen. Talossa oli 8-vuotias poika, jonka isä oli vuosi sitten sulkenut komeroon pitkäksi aikaa. Poika oli ollut ilmeisesti kuukausia lukitussa komerossa vähällä ruualla ja juomalla. Sosiaalityöntekijät olivat löytäneet pojan henkihieverissä viime hetkellä. Ennen komeroon sulkemista poika oli ollut täysin normaalisti kehittynyt lapsi. Nyt hän ei puhunut sanaakaan, ymmärsi kyllä puhetta. Oma puheen tuottaminen oli vain ääntelyä, mutta edes omaa nimeään hän ei pystynyt lausumaan. Koko Swazimaassa on vain yksi koulu, joka on tarkoitettu erityislapsille. Se on kuitenkin niin kaukana, ettei tällä pojalla ole mahdollisuutta käydä lainkaan koulua.
Pojan ja isoaidin koti
Puheen palauttamiseen ja kehittymiseen poika tarvitsisi ikäistään seuraa, mutta pojan ääntelyn takia muut lapset pelkäävät häntä, eivätkä uskalla leikkiä pojan kanssa. Pojalla on yksi nuorempi sisko, jota hän ei ole koskaan tavannut, koska sisko on muuttanut äitinsä kanssa toiseen kaupunkiin, eikä ole tietoa, palaako hän koskaan. Vanha isoäiti huolehtii pojasta, mutta he ovat kovin köyhiä ja elävät World Visionin ruoka-avun turvin. Sitä tuntee tällaisen tarinan keskellä itsensä niin voimattomaksi. Kuitenkin pojalla oli koko ajan kasvoillaan maailman onnellisimman lapsen ilme. Tätä maailmaa on välillä vaikeaa käsittää. Miten joku on halunnut satuttaa maailman suloisinta lasta? Ei mahdu minun pieneen aivokapasitettiini.
Päivä venähti torstaina 10-tunnin mittaiseksi, mutta jostain syystä en tunne olevani yhtään väsynyt. Johtuu ehkä siitä, että sain tänään kuulla ihan mielettömän ihania uutisia, minua odottaa kotona vakityöpaikka helmikuusta alkaen. KP 10430 ette pääse musta eroon, voileipäkakkutarjoilut tulossa, lupaan. Näillä fiiliksillä viikonloppua kohti, joka on tarkoitus viettää Manzinissa ja jos sitä vaikka clubille eksyisi?
Kuulumisiin rakkaat <3
- comments