Profile
Blog
Photos
Videos
Näin heti aluksi muutama sana tästä blogista ja sen tarkoituksesta. Tiedän, että omien sukulaisteni lisäksi tätä lukevat monet täällä olevien suomalaisten ystävien vanhemmat ja sukulaiset. Haluan korostaa, että kirjoitan tässä blogissani pääsäntöisesti omista tekemisistäni, ajatuksista ja kokemuksista. En puhu kaikkien äänellä, vain ja ainoastaan omallani. Blogin alkuperäinen tarkoitus oli toimia matkapäiväkirjanani itselleni ja mahdollisuutena läheisten seurata matkaani. Tästä syystä en aio siloitella tekstiä mitenkään tai jättää asioita kirjoittamatta sen takia, että osa ihmisistä on meistä täällä huolissaan. Ymmärrän huolen, mutta olemme kaikki aikuisia ihmisiä ja teemme täällä ollessamme päätöksiä aina olosuhteiden ja parhaan tiedon mukaan. Emme siis varta vasten halua hankkiutua vaikeuksiin tai vaaroihin. Ja vielä se paljon puhuttu Ebola…. Swazimaan ja Ebolan väliin mahtuun USA:n ja Kiinan kokoinen alue, jos se yhtään lisäisi suhteellisuudentajua asioihin. Te siellä Suomessa olette suuremmassa vaarassa ja lähempänä Ebola-aluetta, kuin me täällä. Mutta nyt itse asiaan ja tähän viikkoon.
Maanantaina kuvittelin vatsataudin menevän ohi, mutta olin hyvin pahasti väärässä. Maanantai-iltana iskivät niin hirveät krampit ja kivut, että oli pakko ottaa taksi ja ajaa Mbabane Clinicille lääkäriin. Onneksi Tiia ja Alma lähtivät saattamaan mua, yksin ei olis ollu kiva mennä. Taksikuski oli aivan ihana ja piristi iltaa kummasti. Pääsin lääkärille nopeasti ja hän teki pikaisen haastattelun ja tutki vatsaani. Sain lääkäriltä lähetelapun sairaalan yhteydessä olevaan apteekkiin, josta hain yhtä sun toista pilleriä. Lisäksi lääkäri määräsi mulle jonkun piikin pakaraan, jonka kävin otattamassa hoitajalla yläkerran osastolla. En ihan saanut selvyyttä, mikä piikki oli kyseessä, mutta sen kuulemma pitäisi auttaa vatsaan. Sen pistäminen sattui ainakin ihan kiitettävän paljon. Miten paljon helpompaa onkin hoitaa muita, kuin olla itse hoidettavana. Muutenkin kipeänä oleminen tuntui harvinaisen vaikealle, kun niin harvoin olen sairaana. Onneksi tauti kuitenkin lääkkeillä ja lepäämisellä meni ohi.
Keskiviikkona pääsin vihdoin ja viimein aloittamaan harjoittelun. Menin RHM:n toimistolle suomalaiseen tapaan hyvissä ajoin 10 vaille kahdeksan. Ehkä vähän oli innokkuutta ilmassa. No, ohjaajani tuli toimistolle varttia vaille yhdeksän. Perusafrikka meininki siis. Seuraava puoli tuntia käytiin läpi alkuviikon sairasteluani ja he halusivat tietää kaiken yksityiskohtia myöden. Suomessa tää olisi vähän outoa, mutta täällä ei samalla tavalla kunnioiteta ihmisen omaa henkilökohtaista tilaa ja voidaan kysellä multa ihan mitä vaan kysymyksiä maan ja taivaan väliltä. Perustutustumiskysymys yleensä on, että olenko naimisissa ja miten olisi swazimies ja muuttaminen tänne. Keskiviikkona toimistolla menikin taas aikaa monta tuntia, kunnes kyytini tuli hakemaan ja tarkoituksena oli lähteä tapaamaan rural health motivatoreita Mbabanen vuoristomaaseudulle. Vielä meni reilu puoli tuntia, ennen kuin päästiin asiaan. Ohjaajani piti vielä ladata puheaikaa, ostaa hedelmiä ja viedä lapselle eväitä. Puolen päivän aikaan olimme lopulta päässeet perille, erittäin mutkittelevia teitä keskelle maaseutua vuorten huipulle.
Tapasimme kolme eri ryhmää RHM:ä. Ohjaajani tapaa heitä kerran kuukaudessa, jolloin he saavat palkkasekin, joka on n.30 E ja lisäksi panadolia pussillisen kuukauden tarpeisiin asiakkaita varten. RHM:t ovat vapaaehtoisia ja he työskentelevät yleensä 2-3 päivää viikossa. He ovat kaikki käyneet 12-viikon kyläterkkarikoulutuksen. Koulutukseen pääsee kylän chiefin valitsema 25-45 vuotias naimisissa oleva mies tai nainen. Koko Swazimaassa RHM:ä on n.1500. Jokaisella on vastuullaan 15-20 kotitaloutta, joissa he kiertävät seuraamassa ihmisten vointia, auttavat tarvittaessa ottamaan yhteyttä sairaalaan ja opastavat perheitä hygieniaan ja puhtauteen liittyvissä asioissa. Puhtaus ja siihen panostaminen on työn ehkä tärkein osa, hyvinvointi alkaa puhtaudesta.
RHM:n tekemä jalkautuva työ omassa yhteisössään on ensiarvoisen tärkeää. Ongelmana kuitenkin on, että esimerkiksi paikalliset sairaanhoitajat eivät aina kunnioita heitä, koska heillä ei ole oikeaa yliopistotason koulutusta. Naiset myös kertoivat, että joskus ongelmana on se, että perheiden on vaikeaa ottaa apua heiltä vastaan. Miehen voi olla vaikeaa hyväksyä, että nainen tulee kertomaan heille, miten saniteettitiloja pitäisi kotona parantaa. Juttelin usean eri RHM:n kanssa päivän aikana heidän työstään. Monet olivat työskennelleet tehtävässään jo usean vuoden ajan. Yksi nainen kertoikin työn olevan sydämen asia, eikä sitä kukaan rahasta tee. Päivä oli todella mielenkiintoinen, vaikka en mitään ihmeellistä päässytkään tekemään.
Toimistolla juttelin työntekijöiden kanssa Suomesta ja näiden kahden maan eroista. Paikalliset pitivät hyvin huvittavana sitä, että Suomessa lehmät ovat navetassa. Myös se oli hauskaa, että Suomessa joutuu ostamaan/vuokraamaan maata, täällä kylän chief antaa sitä sen mukaan, minkä verran omistat eläimiä. Täällä lehmät ja vuohet ovat ympäri vuoden pihalla, etsivät ruokaa teiden varsilta ja usein sotkevat liikennettä seistessään keskellä tietä. Ihmeen hyvin kombit tuolla lehmien seassa kyllä pujottelee, mutta valitettavasti myös onnettomuuksia sattuu paljon. Mistä muusta he olivat hämmentyneitä? Siitä, ettei minun tuttavapiirissäni juuri kukaan käy säännöllisesti kirkossa tai ole muutenkaan uskonnollinen, täällä käydään joka sunnuntai tai useimminkin. Siitä, että Suomessa voi alkaa seurustella alaikäisenä, muuttaa yhteen miehen kanssa kahdestaan aikaisin, tulla raskaaksi ennen avioliittoa ja erota naimisiin menon jälkeen. Myös suomalaisten uskollisuus toisilleen ja moniavioisuuden puuttuminen hämmästyttävät. Minua taas jaksaa hämmästyttää naisten aseman polkeminen ja yleinen naisiin suhtautuminen. Miehellä voi olla ties kuinka monta vaimoa, mutta naisella ei. Jos mies lyö tai raiskaa, se johtuu siitä, että nainen on tehnyt jotain väärää ja mies vain palauttaa hänet ruotuun. Kouluttautuminen raskaaksi tulon jälkeen on harvinaista. Esimerkit ovat karrikoituja, maalla on toki vanhoillisempaa, kuin kaupungissa, mutta kaikkea edellä mainituista kuitenkin tapahtuu tässä maassa.
karjakuljetusta swazimaassa
Harkkapäivän jälkeen olimme sopineet Manzinissa olevan porukan kanssa, että näemme naapurikaupungissa Ezulwinissa, koska siellä on leffateatteri ja keskiviikkoisin leffat puoleen hintaan. Tiia ja Alma saivat molemmat minun tautini, mutta päätin lähteä Ezulwiniin Mbabanesta yksin, koska olin nököttänyt monta päivää sisällä ja energiaa riitti. Manzinilaisia tuli paikalle 4 ja ennen leffaa kävimme syömässä kiinalaisessa, oli ihan täydellistä ruokaa. Leffaksi valitsimme Sex Tape ja pian huomasimme, että olemme tosiaan afrikassa. Leffa oli edennyt puoleen väliin, jolloin se yhtäkkiä pimeni hetkeksi ja alkoi uudelleen alusta. Ihmettelimme asiaa ja kävimme siitä sanomassakin, asia luvattiin korjata. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, joten epäilen, että reilusti myöhässä tullut miesporukka oli maksanut siitä, että nauha alkaa alusta. Leffan jälkeen olikin jo kiire, halusin ehtiä viimeiseen Mbabaneen menevään kombiin, ettei tarvitse mennä yksin taksilla. Onneksi kerkesin ja pääsin ehjin nahoin kotiin, vaikka vähän ensimmäinen matka yksin pimeällä tuntuikin kuumottavalta.
Torstaina lähdin harkkapaikan John-nimisen sairaanhoitajan kanssa pitämään esitelmää RHM-toiminnasta muutaman tunnin ajomatkan päässä olevalle sairaanhoitajakoululle. Olimme taas aikataulusta myöhässä ja koululta jo soitettiin puolivälissä matkaa, kun meidän olisi jo pitänyt olla paikalla. He onneksi pystyivät muuttamaan ohjelmaa ja lopulta saavuimme perille 1,5 tuntia myöhässä. John piti esitelmän, minä toimin kirjurina ja esittelin tietenkin itseni ja kouluni. Esittelyni jälkeen hämmennyin, kun koko luokka purskahti kovaääniseen nauruun. Ilmeisen hauskaa, kun valkoinen puhuu englantia. Siellä menikin koko päivä ja oman luennon jälkeen jäimme kuuntelemaan muita opiskelijoille pidettäviä luentoja. Meillä oli kuski ajamassa meitä ja se veteli kyllä sellaista kyytä, että meinas iskee pakokauhu. Lava-auto, ei turvavöitä ja mittari vilkuttaa 150. Lisäksi lehmiä pomppi välillä tiellä, mutta onneksi selvittiin kuitenkin hengissä.
Kaupunkiin saapumisen jälkeen kiirehdin postiin lähettämään muutamaa pakettia ja korttia Suomeen. Eihän sekään taas mennyt niin kuin Strömssössä. Postissa ei ole myynnissä kuoria, johon paketit olisi saanut. Ensin metsästin niitä, viimein löysin, mutta eihän ne postissa kelvanneet, koska paketissa ei ollut kuplamuovia. Eikun uudelleen ostoksille. Viimein sain paketit lähetettyä, olin vihainen, väsynyt ja nälkäinen. Päivä oli ollut todella kuuma, niin kuin koko viikko täällä ja se myös vie voimia. Kirosin Swazipostin, koska siellä ei myydä mitään ja miksi tässä maassa ei ole kupalmuovikirjekuoria. Oon aika varma, että mun paketit ei pääse Suomeen asti, sen verran kiinnostunut postin nainen niistä oli. Lähdin vielä torille etsimään salaattiaineita, mutta avokadot oli loppu ja kombiasemallakin pääsin melkein todistamaan pahoinpitelyä ja liikennekaoosta. Lopulta pääsin kotiin, piilouduin peittojen alle hiljaisuuteen ja nyt on sitten syöty lohtuna vika levyllinen fazerin sinistä ja taas on hyvä mieli.
Huomenna on viikonloppu ja luvassa on kaikkea kivaa tekemistä. Tykkään ihan sikana mun harkkapaikasta ja pääsen tekemään puolet mun harkasta paikallisella terveysasemalla, mistä oon tosi innoissani. Niin ja tän kuun lopussa lähetään viikoks Mosambikiin löhöilee upeille rannoille. Oikeesti elämä on aika jees.
- comments