Tänään tulee 1 kuukausi siitä, kun Ghanaan lähdin. Aika on mennyt tosi nopeasti. Ja ihanasti ja hauskasti. :)

Ghanaan lähdin matkaamaan siis 11.2. vietettyäni yön Salossa Minna-ystäväisen luona. Minna vei minut lentokentälle ja halattiin haikeat heipat. Minnan lähdettyä takaisin kotia kohti, jäin kuivaamaan kyyneleitä ja sain toiset saattajat kentälle, Vilman ja pienen Sonja-tyttösen. Suurinpiirtein tunnin päästä oli taas aika halata haikeat heipat ja kuivata kyyneleitä. Lensin ensin Kööpenhaminaan, sitten Lontooseen. Vaihdot sujui hyvin, vaikka molemmat lentokentät olikin isoja ja tämä tyttö väsynyt. Lontoosta lähdettiin yötä kohti taivaalle, ruuaksi oli mahdottoman hyvää riisiä, vähän niin kuin jollof-riisiä ja kanaa loistavassa kastikkeessa. Jälkiruuaksi suklaavanukas jossa oli jotain vadelmajuttua mukana (Minnasisko: matkalla kentälle taidettiin puhua jotain suklaaleivoksesta ja vadelmakastikkeesta.. ;) hih!) Sain istua Ghanaan lentävässä koneessa yksin, kone oli ehkä vaan puolilleen täynnä. Tosin edessä istuva mies laski istuimensa kokonaan alas ja minä pitkine koipineni yritin venkoilla että sain hyvän asennon, hahha! Nukahdin kuitenkin ja jossain vaiheessa hätkähdin hereille, näin valoja ja tsekkasin kartasta missä ollaan ja totesin: "Hello Africa!" :) Loppumatkasta en enää pystynyt nukkumaan kun hymyilytti melkein ääneen ja jännitti todella paljon! Accraan laskeuduttua olin ensimmäisten joukossa pois koneesta! Menin odottamaan laukkuja ja kaikki tuli perille! :) Otin kärryt ja lähdin kohti passintarkastusta, vasta myöhemmin kotiin päästyä huomasin että passiin viisumin kohdalle oli laitettu 60 päivän leima!! Vaikka olin maksanut 6 kuukaudesta. Noh, mennään selvittämään taas asiaa ensi viikolla, mutta kyllähän nämä tämmöset jutut tympäsee. Takaisin iloisempiin aiheisiin! Lähdin passintarkastuksesta ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani kohti vastaanotto-aulaa! :) Etsin katseellani Kennedyä, mutten löytänyt mistään..otin puhelimen soittaakseni, kunnes katsoin ulos ikkunasta, josta näin tutun rastapään ja käsien heiluttavan minulle! Kennedy juoksi sisälle ja minä häntä vastaan. Enpä osaa kertoa miten hyvälle tuntui päästä halaamaan rakasta ihmistä 11 kuukauden jälkeen. Meinaa vieläkin tulla ilonkyyneleet silmiin kun muistelen sitä hetkeä. :)

Asumme Ghanan pääkaupungista Accrasta noin 20 kilometriä, Ashaley Botwe- nimisellä alueella. Lähin isompi alue on Madina. Alue, jossa asumme on rauhallinen ja ihana tuuli puhaltelee enemmän kuin kaupungissa. Meidän koti on portin takana ja meidän lisäksi täällä asuu 3 perhettä. Meillä on oma sisäänkäynti, käytävä jonka vasemmalla puolella on vessa ja suihku ja oikealla ovi meidän huoneeseen.

Ensimmäisenä päivänä nukuttiin pitkään ja lähdettiin moikkamaan Apikiyan perhettä. Teki mieli juosta halaamaan kaikkia siellä, mutta hillitsin itseni. :D Huutelin hellot ja Indra, Kennedyn nuorempi sisko, tuli avaamaan portin kiireellä ja heti kun portti oli vähänkin auki syöksyttiin toistemme syliin! :) Sisälle mentyämme Kennedyn äiti juoksi makuuhuoneesta ja hyppeli riemusta! Lapset, Martin ja Bibi, aluksi katseli kummissaan että kukas se tämä valkonen täti olikaan, mutta hetken päästä kumpikin kömpi syliin. :) Vietettiin päivä perheen kanssa ja illemmalla nähtiin ystäviä. Kaikki halasi riemuissaan ja yksi esitti jopa riemuntanssin! :D

Nämä muutamat viikot on menneet aika samalla kaavalla. Ollaan kävelty ympäriinsä, oon levännyt ja kotiutunut. Kaikki on mennyt hyvin ja tuntuu niin kuin olisin tullut kotiin. Ja onhan tämä minulle niin kuin toinen koti, täällä on toinen perhe ja rakas. Niin se vaan menee. On ihanaa kunApikiyan perhe on ottanut minut avosylin ja ilman ennakkoluuloja vastaan, Martin ja Bibi juoksee Auntie-Suvin syliin ja Indra on minulle kuin kolmas sisko. Life is good. Oon saanut tehtyä myös jo koulujuttuja, koska joudun korvaamaan koulukursseja, kun minun työharjoitteluni alkaa aiemmin kuin suurimmalla osalla luokkakavereistani.

Tämän viikon alussa alkoi työharjoittelu The Gingerbread House International Schoolissa, kansainvälisessä montessori-päiväkodissa. Minä työskentelen Nurseryssa, jossa on 1-3 -vuotiaita lapsia. Koulu muistuttaa sisustukseltaan ja päiväjärjestykseltään paljon suomalaista päiväkotia. Lapsia on ympäri maailmaa, mm. Australiasta, Englannista, Amerikasta, Kanadasta, Meksikosta, Saksasta, Espanjasta, Ghanasta. Nurseryssa työskentelee minun lisäkseni nuori nainen Briteistä ja kaksi ghanalaista naista. Ensimmäisenä työpäivänä tosin maha kipuilu, joten en voinut mennä töihin. Seuraavina kahtena päivinä olin myöhässä aika reippaasti, koska joudun kulkemaan töihin trotrolla, pikku busseilla. Ne lähtevät liikkeelle kun ovat täynnä ja aikatauluista ei ole tietoakaan. Heräsimme molempina päivinä viideltä aamulla ja odotimme trotroa Accraan melkein kaksi tuntia. Keskiviikkona töiden jälkeen minulla alkoi päänsärky ja kohta vilutti ja tuli huono olo. Kotiin päästyä en voinut muuta kuin maata ja Kennedy kävi hakemassa apteekista minulle lääkkeitä. Särkylääkettä, rauta- ja foolihappo -siirappia ja lääkkeet malariaan. Ne tepsivät, mutta jouduin olemaan loppuviikon pois töistä. Ensimmäisen viikon jälkeen sain palautetta ettei minusta saatu hyvää ensivaikutelmaa, mikä harmitti todella paljon! Mutta eihän sitä sairastelulleen mitään mahda. Lauantaina aloin saamaan voimia takaisin, mutta sunnuntai aamuyöstä heräsin pääkipuun. Luulin sen johtuvan huonosta asennosta tms. Mutta oloni huononi illemmalla yhtä nopeasti kuin aiemminkin ja lähdimme kohti Madinaa ja sairaalaa. SItä ennen Kennedy viilensi kehoani kylmillä pyyhkeillä, minusta pidetään täällä todella hyvä huoli. <3 Lääkärissä mitattiin kuume, verenpaine ja myös minut punnittiin. Menin lääkärin vastaanotolle ja hän kyseli voinnistani yms. ja määräsi tujummat malarialääkkeet, särkylääkettä ja tällä kertaa sain apteekissa vaihtaa pahanmakuisen siirapin rautakapseleihin :D Maanantai oii onneksi vapaapäivä, koska Ghanan itsenäisyyspäivä oli sunnuntaina. Oloni on kohentunut todella paljon. Tuntuu että voin paremmin kuin aiemmin! :) Töissä on ollut todella mukavaa ja olen saanut hyvää palautetta :)

Kaikki on tosiaan sujunut kaikin puolin hyvin. Meidän alueella ei paljon muita valkoisia näy ja lapset huutelee "obruni, obruni!" ja sitten hymyillään ja vilkutetaan. :) Kun on oikein väsynyt, se ärsyttää. Mutta täällä tervehditään melkein jokaista vastaantulijaa, mikä on tietenkin vain positiivista. Etenkin jotkut naiset saattavat katsoa minua aluksi hieman epäluuloisesti, mutta kun sanon esimerkiksi "Afternoon" ja hymyilen, saan hymyilevän tervehdyksen takaisin. Minulle myös yritetään opettaa yhtä paikallisista kielistä, twitä. Olenkin oppinut muutaman fraasin. Helpottaisi tietysti jos minulle myös aina muistettaisiin kertoa englanniksi mitä minulle yritetään sanoa. :D Kennedyn äidinkieli on englanti ja Pohjois-Ghanassa puhuttava frafra, joten sitä osaan enemmän kuin twitä. Mutta smallsmall. :) Ghana ja Apampoka (pohjois-ghanalainen nimeni) kuittaa.