Tuuletin pyörii akselinsa ympäri. Sen se on tehnyt jo monta kertaa. Mietin kuinkahan monta kierrosta se pyörii päivän aikana. Aivoihin alkaa sattua. Liian korkeaa matematiikkaa. Verhojen välistä pilkahtaa päivänpaiste. Erotan juuri ja juuri muutaman pensaan lehden. Verhot pysyvät kiinni. Katsahdan huoneen poikki ja hymähdän. Näky on samaan aikaan huvittava ja pelottava. Voiko ihminen näyttää tuolta? Olento örähtää. On se näköjään hengissä. Jos jaksaisin nousta, kävisin tarkistamassa oman peilikuvani. En jaksa. Joisin vettä jos sitä olisi. Ei ole. Respasta saisi lisää, mutta se on aivan liian kaukana. Sitä paitsi joutuisin laittamaan vaatteita päälle, enkä siihen juuri nyt kykene. Taustalla soi musiikki. En muista esittäjää, mutta olen kuullut kappaleen joskus aikaisemmin. Se on huono. Suljen silmäni hetkeksi, mutta avaan ne välittömästi, sillä eilisillan neonvalot valtaavat tajuntani. Tuuletin pyörii edelleen. En voi tuijottaa sitä enää. Minua heikottaa. Hikikarpalot nousevat ihon pintaan ja hetken minusta tuntuu että kuolen. Miltähän tuntuu kuolla? Ei varmasti ainakaan pahemmalta kuin nyt.