Profile
Blog
Photos
Videos
Terve taas! Olen selviytynyt Mongolian paakaupunkiin. Kahden paivan siirtyminen olisi voinut sujua paljon kurjemmin ellen olisi tavannut hyvin auttavaisia ihmisia matkan varrella.
Hohhotista matka Erenhotiin kesti kuusi tuntia. Bussi oli juuri lahdossa kun tajusin, etta se on minun. Eras paikallinen oli neuvonut minut odottamaan vaaralle laiturille, ja onneksi jonkinlainen intuitio sai minut epailemaan oman bussini lahtoa, ja ehdin juuri ja juuri mukaan. Koko matkan ajan bussissa esitettiin naytolta kiinalaista konserttia. Se huusi niin lujalla, etta olin tosi helpottunut kun viimein saavuimme perille.
Erenhot on pikkuinen paikka. Kysyin apua, koska tarvitsin pankkia, vessaa ja jeeppia rajan ylitse. Muutamat vain pyorittelivat paataan ja siirtyivat kauemmaksi kun kuulivat, etta puhun englantia. Viimein eras pieni mongolinainen ymmarsi jotain ja lahti nayttamaan minulle vessaa. Han vei minut aivan perille asti, vahti rinkkaani ja huolehti tavaroistani etten olisi mitaan unohtanut. Sen jalkeen lahdimme etsimaan pankkia. Se loytyikin hyvin nopeasti ja sain asiani hoidettua. Taman jalkeen han nappasi lennosta taksin, kertoi kuskille mita piti loytaa, ja lahdimme yhdessa etsimaan minulle jeeppia. En ehtinyt hypata taksista ulos, kun minulle oli jo auto valmiina ja tavaroita oltiin siirtamassa. Kiitin mongolinaista suuresta avusta, ja sitten alkoikin seuraava saataminen.
Venalainen jeeppi oli lastattu tayteen tavaraa ja ihmisia. Sokeria, kuivamuonaa, vesimeloneja ja kaikkien tavarat siihen paalle. Lasti oli avonainen, mitaan ovia ei takana ollut. Kavin varuiksi kiinnittamassa rinkkani remmeilla kiinni. Reilun tunnin jaarittelun ja santailyn jalkeen lahdimme matkaan. Ovet pysyivat hadin tuskin kiinni. Vaihdekeppikin kuulosti enemman kasijarrulta. Rajalle paastiin kuitenkin. Koko rajanylityshassakka vei yhteensa noin nelja tuntia, tosi vasyttavaa.
Mongolian puolella tuuli pahemmin kuin Suomessa koskaan myrskyjen aikaan. Se on siella jokapaivaista ja normaalia. Lisaksi tuulen mukana ajautui autiomaan hiekkaa aivan kaikkialle, silmiakaan ei voinut pitaa kunnolla auki. Tavarat olivat aivan hiekassa. Saavuimme Zamyyn-Uudiin kun kello oli viisi illalla. Pikkukaupunki oli jotenkin aavemainen. Tiet ja rakennukset olivat hiekan peitossa. Ihmisia vain siella taalla. Jain ulos juna-asemalla. Siella vastaani nilkutti laiha, risainen koira kolmella jalalla, neljas oli tuoreen nakoinen puolikas. Autolle ryntasi joukko poikia hakemaan tavaroitani. Hatistin ne akkia pois, heitin rinkan selkaan ja lahdin pikavauhtia asemalle.
Samassa autokyydissa ollut mies sanoi, ettei tana paivana enaa kulkenut junia. Minulla oli kuitenkin niin hyiseva olo tuosta paikasta, etta halusin ehdottomasti jonnekin muualle. Onnekseni tunnin paasta olikin lahdossa juna Sainshandiin, joka on noin viiden tunnin paassa Zamyyn-Uudista. Olin helpottunut! Kiipesin omalle ylapunkalleni ja paasin viimein hengahtaa.
Kun juna saapui Sainshandiin, oli pilkkopimeaa ja kello lahenteli jo puoltayota. Tama stoppi ei ollutkaan junan paatepysakki niinkuin olin luullut, vaan asemalla jai minun lisakseni vain muutama ihminen. Ajattelin pyydystaa taksin. Missaan ei nakynyt mitaan elamaa, vain muutama hamara tyyppi huojumassa lahistolla. Tarvitsin kipeasti apua, ja melkein tarrasin kiinni autolle kavelevaan naiseen, joka oli ollut minun kanssa samassa vaunussa. Selitin sille venajaksi, mista on kyse ja se viittosi minut autolle. Mahduin hadin tuskin mukaan takapenkille ja he veivat minut lahimmalle hotellille.
Hotelli oli kolkko ja vahan hamyinen. Maksuvaiheessa huomasin, etta minulta oli viety lompakosta rahaa. Setelitasku oli tyhja. Erittain hammentyneena otin jemmarahaa rinkasta. En voinut kasittaa, missa vaiheessa joku on kaynyt lompakollani! Todennakoisesti rahat varasti lihava mies, joka matkusti samassa vaunussa, kenties minun nukkuessani, silla en missaan vaiheessa jattanyt laukkuani yksin. Paatin, etta nukun hotellissa aamuun asti ja lahden sitten muualle. Tyynyn taytteena oli jotakin herneiden tapaista, oli pehmeampaa nukkua vaan patjalla. Otin laukkuni tiukasti kainaloon ja yrtitin saada unta. Kovan tuulen humistessa, yksin pimeassa kaipasin ensimmaista kertaa omaa turvallista kotia.
Herasin johonkin aikaan. Kelloa ei ole ollut moneen paivaan kaytossa kannykan hajoamisen takia. Menin ulos katsomaan, missa olen. Hokkeleita, hiekkaa eika juuri ihmisia. Ulkona autoa pakkasi mies, joka yritti sanoa minulle jotain englanniksi. Yritin jutella hanelle englanniksi ja venajaksi, mutta koska han ei ymmartanyt, han viittosi minut sisalle ja vei vanhemman miehen luokse, joka puhui venajaa. He olivat lahdossa hetken paasta autolla Ulaanbaatariin, ja paasisin heidan kyydissa. Mika onni! Hetken mietin, onko se turvallista. Mutta en halunnut myoskaan jaada Sainshandiin, joten hain tavarat ja lahdimme matkaan.
Ensimmaiset 200km ei ollut tieta. Menimme vaan jostakin autiomaan ja arojen poikki. Poikkesimme syomaan pienessa kylassa Airagissa. Paikka oli niin karu, taynna hokkeleita ja keskeneraisia rakennuksia, etten edes kehtaisi menna sinne oman hienon rinkkani kanssa levittelemaan lansimaalaisia tavaroitani minnekaan. Aloin miettia, etta nainkohan minun on sittenkaan jarkevaa ryntailla minne tahansa vaan nena nayttaa. Nyt vahan jarkea mukaan tahan touhuun, sittenkin!
Kuuden tunnin kuluttua olimme Ulaanbaatarissa. Miehet jattivat minut minne pyysin, eivatka huolineet mitaan rahaa. Hyvia tyyppeja! Tama kaupunki nayttaa hyvin paljon venalaiselta. Nukun kerrostaloasunnossa, 10hengen dormissa, joka on taynna ranskalaisia. Vasyttaa tosi paljon, ja tassa olisi viela jonkin verran hoidettavia asioita.
Kaikki on siis periaatteessa mennyt niinkuin pitikin. Periaatteessa.. Kirjoitin nyt pidemmin, koska en voi ilmoitella mitaan matkan varrelta kannykalla. Se ostamani puhelin on yhta tyhjan kanssa. Akku tyhjenee alle paivassa. En viela tieda mita teen sen asian suhteen. Huoh.
Mutta paljon terveisia kaikille, hengissa taalla kuitenkin ollaan! :-)
- comments