Profile
Blog
Photos
Videos
Olemme nyt viettäneet La Pazissa ja sen ympäristössä yli viikon. Kävimme muutamassa museossa, niissä mitkä tuntuivat mielenkiintoisilta ja olemme nauttineet hyvästä ja halvasta ruuasta. (Ollen tietenkin sitten myös tasaisin väliajoin kipeänä. Ruokamyrkytystä voi myös syyttää tästä superpitkästä blogista. Linnottauduin vähän kalliimpaan hotelliin kirjoittelemaan ja sairastamaan.)
Museoista Coca-museo oli varsin mielenkiintoinen. Siellä kerrottiin kokalehtien käytöstä Andeilla kulttuurivinkkelistä, mutta myös kokaiinista. Museo oli hyvin perinpohjainen ja asiallinen, mutta välillä myös provosoivakin.
Ainakin se sai miettimään, että kuinka paljon on syytä syyttävällä sormellaan osoitella Perua ja Boliviaa, suurimpia koka-lehtien tuottajamaita. Kokaiinin valmistuksesta niin kuin kuljetuksestakin kun kuitenkin ovat vastuussa eurooppalaiset ja jenkit. Sinne myös jäävät suurimmat rahasummat, niin laillisessa kuin laittomassakin bisneksessä. Ainoastaan jenkit saavat ostaa kokaa laillisesti. Toinen yritys, joka kokalehtiä saa ostaa on lääkefirma, toinen Coca-cola -company.
Kokaiinin käyttö ei ole ongelma täällä samassa mittakaavassa kuin esim. Usassa. Andeilla kokalehtien jauhaminen auttaa kestämään korkeutta. Samalla tavalla toimii kokatee. Hyvin monilla taksikuskeilla esimerkiksi näkee suuren kokapallon poskessa, kun he ovat töissä yöaikaan. Kokalehtiä käytetäänkin melko samaan tarkoitukseen kuin Suomessa juodaan kahvia.
Kokapallon pyörittelyyn en oikein ole päässyt sisälle, vaikka sitä olenkin kokeillut. Kokatee sen sijaan on ihan hyvää. Se tuntuu toimivan samalla tavalla kuin kahvin kofeiini, poistaa pääkivun.
Ja teroitampa nyt vielä, ettei sitten tule kauhistuneita sähköposteja, että "huumeita se tyttö on nyt siellä ruvennut käyttämään", että kokalehdet sinällään eivät ole sen enempää huumetta kuin kahvin kofeiinikaan. Silti: kyseessä on raaka-aine, johon erinäisiä myrkkyjä yhdistämällä jokainen kotikemisti varmaankin saisi askarreltua tahnaa (crackiä), joka on vahvan riippuvuuden aiheuttama huume. Siitä tahnasta sitten jotenkin tehdään varsinaista kokaiinia, jonka grammahinta on luonnollisesti paljon crackiä kovempi. Siksi siis kokalehtiä kuljetetaan laittomasti maailmalle.
Ja nyt loppui huumeluento :).
Nelisen päivää sitten käytiin laskemassa pyörillä Andien surullisenkuuluisa Death Road (Kuoleman tie). Se oli upeaa. Meitä kumpaakin hermostutti kyllä ensin lähteä, mutta koska kaikki, joilta olimme Death Roadista kyselleen, olivat tykänneet siitä, ajattelimme, että kaitpa sitä voisi kokeilla.
Siitä pidimme kyllä huolen, että menimme kalliin matkatoimiston kautta, että saisimme hyvät pyörät ja varusteet. Toimisto, jota käytimme, olikin todella hyvä. Saimme koko pään peittävän kypärän (full head hellmet, en tiedä miksi näitä suomeksi kutsutaan), mikä oli mukavaa, jos sattuisi pamauttamaan pyörällä kallioseinään. Paremmat mahdollisuudet, ettei kasvojen luut murru. Jos taas toiselta puolelta tietä ajaa ulos, siinä nyt olisi ollut ihan sama, minkälainen kypärä olisi ollut päässä.
Vasemmalla puolella tietä kun oli koko matkan ajan sellainen rotko, että sinne putoaminen olisi tappanut heti.
Ajoimme ensin autolla noin 4500 metrin korkeuteen ja aloimme laskea sieltä päällystettyä uutta tietä pitkin alas. (Sillä tiellä tänä vuonna jo 40 kuolon uhria, ehkä enemmän, en tiedä milloin kyltti on päivitetty.) Olen aina ajatellut, että olen jokseenkin nössö, ja että en nauttisi helvetin lujasta vauhdista millään kulkuvälineellä.Vuoren rinteen laskeminen pyörällä sai kumminkin kiljumaan riemusta. Oli mahtavaa ohittaa pyörällä rekkoja.
Nautin myös varsinaisesta Kuoleman tiestä. Se on soratie, joten vauhti ei tietenkään voinut olla yhtä kova kuin päällystetyllä tiellä. Maisemat olivat upeat, mutta niitä ei ajaessa pystynyt juurikaan katsomaan. Lähinnä täytyi keskittyä ajoreitin valintaan ja varomaan muuta liikennettä. Sitä ei onneksi tullut vastaan muuta kuin yksi auto ja moottoripyörä.
Kaikenkaikkiaan kokemus oli sellainen, että jäi jano tehdä jotain samantyyppistä uudelleen. Mummon munamankelilla ennen ajaneelle kunnon jousitetun maastopyörän kyyti oli taivaallista. Muutamaa liian lujaa ajettua mutkaa lukuunottamatta pyörän selässä oli jatkuvasti sellainen olo, että on tilanteen herra.
Toisin oli kun tulimme kimppataksilla Coroicosta vaellureissun jälkeen takaisin La Paziin.Tie oli sama, mitä ensin ajoimme pyörillä, se päällystetty. Sen kyydin jälkeen en yhtään ihmettele, että onnettomuuksia sattuu paljon.
Kuski ajoi kuin hullu. Ohitti keltaisella viivalla niin että näkyvyys on nolla. Ohitti myös silloin, kun näki että vastaan tulee rekka. Vauhti oli noin satasta koko matkan. Matkaan kuluu normaalisti kolmisen tuntia. Meidän rallikuskiwannabe paahtoi saman matkan vajaassa kahdessa tunnissa.
Kun päästiin kaupunkiin, kusipää ei enää pystynyt ajaa niin lujaa. Hänen täytyi keksiä siis jotain muuta. Niinpä tyyppi meni ajamaan ihan kadun reunaan, missä seisoi kaksi ihmistä. (Muutenhan me oltiin menty keskiviivan päällä koko matka, että pääsee silleen kätevästi käyttämään ihan kumpaa puolta tiestä haluaa).
No, tämä läskipää ajoi sitä tienvierustalla seisovaa nuorta pariskuntaa kohti ja soitti torvea. Nuoret poukkoilivat ensin kumpaakin suuntaan pari sekunttia siinä auton edessä tietämättä minne päin väistää. Lopulta poika onnistui hyppäämään tien puolelle pois edestä ja veti tytön mukanaan.
Kuskimme pysäytti auton, veivasi ikkunan auki ja huusi nuorille, että mitä te idiootit siinä tiellä leikitte.
Ai niin, sen unohdin mainita, että siinä kun 4000 metrin korkeudessa pilven sisässä ajoimme kaasu pohjassa rekkoja ohitellen, kuski pystyi samalla naputtelemaan tekstiviestejä. Antin kanssa istuimme takapenkillä hikisen kämmenet yhteen puristettuina vuoroin kiroillen vuoroin rukoillen.
Hengissä selvittiin, mutta pelotti kyllä paljon enemmän kuin pyörän selässä samalla tiellä. Kun päästiin kyydistä pois raivo muuttui niin nopeasti huojennukseksi, että se palopuhe minkä olin autossa suunnitellut jäi pitämättä. Lisäksi kuski katosi kaasu pohjassa puhelimeen puhuen niin nopeasti, että eipä siinä olisi paljon ehtinytkään haukkua.
Satu
- comments
Sarita Maja-Hellman Olemmen mieheni kanssa lhdss helmikuun puolivliss Peruun ja Boliviaan, joten oli ihan mukavaa luettavaa. Vhn kyll ne tiet peloittavat, vaikka vain bussilla ja taksilla kulkisi.