Profile
Blog
Photos
Videos
Eilen herasin aamulla aidosti turhautuneena siita, etta joudumme jumittamaan pari paivaa paikallamme ainoastaan Laosin viisumeja odottaaksemme. Muutamaa tuntia myohemmin puistonpenkilla istuva mies kysyy puhummeko englantia. Muutamaa tuntia myohemmin pidan maaseudulla oppituntia parille kymmenelle kambodzalaiselle orpolapselle.
Pysyy elama mielenkiintoisena, kun sen jattaa Jonkun Muun ohjattavaksi. Kampucheaan saavuttuamme ollaan etsitty joka puolelta orpokotia (tai edes jotain vastaavaa), jossa voitais tehda pari paivaa vapaaehtoistyota - alkuperainen suunnitelma suomalaisen yhteyshenkilon kanssa Phnom Penhissa kun ei onnistunutkaan. Kaikki Siem Reapista loytyneet tahot puolestaan olisivat vaatineet etukateisilmoittautumista, parin kuukauden pestia, satojen dollarien kustannuskuluja tai sitten kaikkia naita samassa meille aukeamattomassa paketissa.
Kunnes Mr. Waha hymyilee Stung Siem Reapin (kaupungin halkaiseva joki, jonka ristin aiemmin blogissa pain honkia Mekongiksi) varrella keskipaivan auringonpaisteessa ja nayttaa meille kuvia alle vuosi sitten perustamastaan koulusta orvoille. Ensin mietin etta pitaako tahan lannistuksen i:n paalle viela tallainenkin piste moukaroida, kunnes mies itse ehdottaa meille osallistumista koulun tyohon. Vastataan muutaman sekunnin pohdintojen jalkeen myontavasti, kaytiin vaan haukkaamassa aamiaiset (Jessella hedelmakulho muffinssilautasella ja mulla eilisillan puolikas take-away-riisi; kuvaa niin taydellisesti meita) ja questhousella poikkeamatta niine varusteinemme hypattiin Wahan nimikoidun skootterin selkaan (kylla niiden kyydissa enemmankin mahtuis kerralla kuoleen).
Otetaanpa taas pikkasen nopsempi tempo tahan jorinointiin.
Maaseutu oli ainakin mulle toinen must-elamys, joka oli vaarassa jaada valiin aikataulun vuoksi. Pelkastaan matka orpokoululle (taten kaytan termia tietamatta sen korrektiudesta) oli yhta lahjaa, nautin aivan alyttomasti kun kaupunki jai kauemmas ja kauemmas. Noin 20 km NH6:ta ja sen jalkeen kymmenisen kilsaa jo Thaimaassa tutuksi tullutta vuoristoratapinnoittamattomuutta ja sen jalkeen 20-30 orpolasta vaatimattoman maatalon pihalla.
Osa oli ujompia, mutta hyvin pieni osa. :) Aika pian etaisyytta oli kaikkiin korkeintaan pari metria - erityiseen suosioon paasi mun rastat ja Jessen iPhone (kannykka). Ma pidin lapsille muistaakseni kolme englannin oppituntia (tyyliin "The cat is on the table", "This is an eye"...) ja Jesse pelas pikkusten kanssa biljardia ja jalkapalloa. Varsinaiseen opetukseen koululla kaytettiin melko vahan aikaa, mutta lahinna meidan "tyopanos" huipentuikin vapaa-ajalla aivan valloittavien muksujen seurassa ties mihin hengailuun ja aktiviteetteihin. Taas kerran puhukoot valokuvat (563 kpl, tosin viela karsimatta) enemman kuin taman viestin tuhat tarpeetonta sanaa.
Yhtena koko matkamme kohokohdista saatiin yopya paikan paalla, koulun viereisessa autenttisessa maatalossa tulvakorotuksineen (puutalo lepasi parin metrin tolppien paalla), peltikattoineen, kotielaimineen - seka tietysti perheineen. Tasta tulee haaveiltua aina reissuun lahtiessa - etta niiden hotellien ja uima-altaiden sijaan saisi tutustua paikallisiin, "tavallisiin" ihmisiin ja kokea aitoa elamaa. Ei sahkoja tai vesijohtoja, vaan paikalliset radiouutiset (paristoilla), pesuaineeton tiskipalju, kotilaksyja, kanoja, tahtitaivas ja vauvanpaskaa.
Kaiken kaikkiaan countryside-cambodgelaiset on uskomattoman ystavallista porukkaa - tuntui niin hyvalta kuulla loputtomia "Hellou"-huutoja kerrankin ilman etta kukaan yritti kaupata mitaan. Ne hymyt ja se vieraanvaraisuus. Love it.
Huomenaamulla bussi Kratieen, josta suunta kohti Laosia uunituoreilla viisumeilla.
- comments