Noniin, takaisin tutussa Canberrassa. Suuri osa ei ole vielä tullut takaisin, toistaiseksi vasta vaihto-opiskelijat on paikalla. Alankomaalaisia on jopa vielä enemmän kun viime lukukautena ja sillonkin niitä oli lähemmäs kymmenen. Pelattiinkin jo muutaman uuden vaihtarin kanssa around the world ping-pongia. Eli sitä variaatiota, missä mailanheiluttaja vaihtuu joka lyönnin jälkeen ja kaikki juoksee ympäri pöytää. Ja meitä oli siinä 12 pelaajaa samaan aikaan. Andy saapui Singaporesta samana iltana kun minä. Käytiin tarkastamassa tutut mestat: karusellin luota saa edelleen limonaatitölkin dollarilla ja Rotanasta saa kylän parhaat kebabit.

Eipä ole pahemmin jaksanut kirjotella kesän aikana. Tässä nopee yhteenveto siitä mitä Cairnsin ja Great Barrier Reefin jälkeen on käyty läpi.

Olin siis iltalennolla Cairnsista Sydneyyn juuri tulvia edeltävällä viikolla. Kaikki istuivat koneessa kun kapteeni ilmoitti, että yksi koneen henkilökunnasta on kipeänä ja sen takia lento täytyy perua ja kone tyhjentää. Älytöntä. Luulis, että niillä ois lentoemoja varalla,... Noh, ainakin ne maksoi kuljetuksen takaisin kaupunkiin, hotellimajoituksen, uuden lennon ja kuljetuksen aamulla lentokentälle. Sainpa siirrettyä hostellivarauksen eli ite en menettänyt siinä mitään. Samanthan kohalla tilanne olikin toinen ja pennon peruuntumisen takia se missasi jatkolennon USAan. Jotenki se kuitenki sai selvitettyä uuden lennon. Tiedä sit paljonko piti maksaa lisää. Adam lähti pari päivää aiemmin.

Sydneyssä oli tarkotus hommata töitä kuukaudeksi ja sen jälkeen jatkaa retkeilyä. Majoituksen hinta Sydneyssä nousee reippaasti aina uudenvuoden aaton lähestyessä joten en koko kuukautta halunnut asua hostellissa. Aloin etsimään asuinpaikkaa neljäksi viikoksi. Hitosti hujjari-ilmoittajia Sydneyssä muuten. Monen paikan "omistaja" on sopivasti ulkomailla, joten ei henkilökohtaisesti voi tavata ja näyttää asuntoa, minkä kuvat netissä on aivan liian hyvää ollakseen totta. Onnistuin kuitenkin löytämään flat share majoituksen Sydneyn keskustasta. Flat share on siis sama kuin alivuokralaisuus ja se on aika yleinen käytäntö Sydneyssä. Asunto oli hyvällä paikalla. Samalta kadulta lähti bussi biitseille, parvekkeelta näköala satamaan päin ja mm. Oopperatalon katot oli näkyvissä. Korealainen vuokraemäntä asui olohuoneen alkovissa, itse jaoin huoneen saksalaisen Nicon kanssa ja viereisessä huoneessa asui britti Paul ja Australialainen Josh. Muuton jälkeen hupaisasti selvisi, että asunnon kaikki jampat oli homoja eli en ihan kunnolla sopinut joukkoon. Hyviä tyyppejä, Joshia lukuunottamatta. Eräänä aamuna se vaan marssi mun huoneeseen ja alkoi rähjäämään. Syytti mm. kunnioituksen puutteesta, internetin hitaudesta, kuivausrummun käytöstä ja yleisestä epäsiisteydestä. Kuivausrumpua käytin vahingossa kun en muistanut, ettei sitä korkean sähkölaskun takia kuuluisi käyttää, mutta noita muita en käsittänyt. Kyseisenä aamuna oli tosin jääny pari salaatin lehteä pöydälle kun tein voileivät mutta en tajua miten se nyt niistä niin kovasti veti herneet nenäänsä. Uhitteli häädöllä, poliisilla ja nyrkkeilylläkin joten selkeesti ei tuntunut oikein mukavalta paikalta jäädä sinne asuilemaan. Kuitenkin, koska vuokraemännälle pitää antaa lähtöilmoitus 2 viikkoa etukäteen, olin siis jumissa. Paikan ilmapiiri muuttui hyvästä paskaksi yhden päivän aikana! Sovittiin Joshin kanssa, että pysytään poissa toistemme tieltä, mikä ainakin toimi sen loppuajan.

Töiden etsiminen joulukuussa oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa kun kaikki lyhyet duunit oli jo täytetty ja jäljellä oli enää hommia, mitkä vaati vähintään 3kk sitoutumisen. Jälkeenpäin ajateltuna parempi olisi ollut jättää kuukausi Sydneyssä väliin ja vaan kadota jonnekin ja hommata surffilauta. Mut minkäs teet. Uudenvuoden aaton kuitenkin sain vietettyä Sydneyssä, kuten suunnitelmana oli. Ilotulitteita ei kansalle myydä ollenkaan joten samallaista räiskintää kuin Suomessa ei ollut missään. Ainoastaan satamaan päin vaeltelevia ihmisiä satoin tuhansin. Kuulemma lähemmäs 2 miljoonaa ihmistä pakkautuu sataman läheisyyteen joka uv aatto ällistelemään kaupungin virallisia tulituksia. Melkosen isot raketit niillä olikin käytössä ja ilottelua kesti n. 12 minuuttia putkeen. Sen jälkeen oli taas hiljaista, ei paukun paukkua missään.

Kolmastoista tammikuuta kummitukset ja äitikkä saapui Australiaan moikkaamaan joten muutin hyvin nopeasti pois Oxford streetiltä. Ekana iltana toimin pikkasen oppaana, mutta seuraavat päivät olinkin mahataudissa hittovie. Tiedä sitten mistä sekin tuli. Lähdettiin parin päivän Sydneyhengailun jälkeen ajelemaan vuokra-autolla rannikkoa pitkin etelään Melbournea kohti. Matkan varrella pysähdyttiin pidemmäksi aikaa Huskisson-kylässä Jervis Bayn rannalla sekä Lakes Entrancella Victorian osavaltion puolella. Delfiinibongausta, mahataudin parantelua, biitsihengailua, ulkona syömistä sukulaisten kanssa ja sellasta muuta mukavaa. Roadtrippailu on Australiassa helpompaa suureksi osaksi senkin takia, että tiet on niin kiintoisia ajaa. Mutkia ja mäkiä toisen perään. Jotenkin muistais, että Suomen tiet on vaan tasaisia ja loivia mutkia. Tylsää. Melbourneen kun saavuttiin, ei meinattu löytää majoitusta Australian Open -tennisturnauksen takia. Koko kaupunki lähes täyteen varattu. Usean kilsan päästä kuitenkin löytyi hassutupakan tuoksuinen motelli missä asuttiin muutama yö. Vaikka olikin kaukana, niin lähellä oli ratikkapysäkki, millä pääsi keskustaan näppärästi. Ne on muuten oikein ylpeitä ratikoistaan, luulevat että ne on kovinkin erikoisia. Hölmönä lisäjippona ratikka-ajeluun on se, että lippuautomaatit hyväksyy ainoastaan kolikoita. Eli aina kun on aikeissa kulkea ratikalla, täytyy kantaa iso läjä kolikoita mukana, että voi maksaa lippunsa.

Äiti ja kummitukset oli Melbournessa vaan pari päivää, minkä jälkeen ne lähti ajelemaan takaisin Sydneytä kohti ja vierailemaan Canberrassa siinä matkan varrella. Oli tosi mukava nähdä pitkästä aikaa, mutta hullukshan siinä tulis pidemmällä aikavälillä kun jakaa huoneen äitikän kanssa, heheh. Mutta puolen vuoden päästä taas nähdään! Itse muutin hostelliin St. Kildan alueelle. Aikoinaan pahamaineinen naapurusto, mutta nykyisin boheemissa maineessa ja asuntojen hinnat on korkealla. Ei kyl näyttännyt siltä. Ainakin oli biitsi (missä erikoisesti mm. pingviinejä), ratikkapysäkki ja Subway ravintola lähellä hostellia. Tennishommien takia hinnat oli tietenkin korkealla, mikä teki Habitat HQ:sta kalleimman hostellin, missä olen ikinä asunut (43AUD per yö!). Laadukas hostelli tosin, yksi parhaista ja saimpa yhdeltä henkilökunnan jäseneltä opetustuokion didgeridoon holottamista varten. Sehän on siis se aboriginaalitorvi mistä lähtee sellanen aavemainen holotusääni. Samassa huoneessa tapasin muutamia huipputyyppejä; Will New Yorkista oli vuosi sitten ostanut yhdensuuntaisen lentolipun Australiaan aivan yhtäkkiä eikä kertonut juuri kenellekään lähtöaikeistaan vasta kun viimeisenä päivänä ennen lähtöä. Halusi kuulemma vaihtaa maisemaa. Kullankaivaja Sam Perthistä tuli Melbourneen Tool-konsertin perässä ja eniten tuli hengattua juurikin Samin kanssa. Olipa samassa huoneessa jonkun aikaa suomalainenkin. Tönköstä aksentista ei voinut erehtyä joten ihan suoraan sanoin että "Sä oot Suomesta" kun kuulin sen puhuvan englantia mulle. Heh.

Monet Australialaiset sanoo, että Melbourne on Australian paras kaupunki ja viikon tutkimuksen jälkeen taidan olla samaa mieltä. Sydney on todella hieno paikka, mutta Melbournesta löytyy tutkittavaa sitäkin enemmän. Ällistyttävää modernia arkkitehtuuria, hyvää ruokaa sekä pieniä sivukujia, mistä löytyy kaikkee mageeta. Esim. tarkastettiin Samin ja Mimun (joka on kuin ilmetty arabi-Jokke, terkkuja Joukolle jos luet tätä!) kanssa kuuluisa baari eräällä sivukujalla Chintatownin lähellä. Sijainti on paikan ensimmäinen erikoisuus: ensin 10m sivukujalle, missä käännös vasempaan. Graffittiseinien ja roskapönttöjen lomitse käännös oikealle, minkä jälkeen 50m kujan päähän, missä kapea ovi kyseiseen baariin. Tarinan mukaan paikka on joskus ollut mielisairaala ja paikan omistajat ovat halunneet säilyttää osan paikan menneisyydestä joten paikan teemana on mielisairaala! Eka kerros on ns. lääkärin vastaanotto. Kaikenlaista sairaalakamaa seinillä, koeputkia ja muita kemistimaljoja joka puolella ja hupaisasti drinkit tarjoillaan lääkeruiskun kanssa. Ilman piikkiä tietenkin. Ruiskulla voikin sitten juoda erikoisesti täyttämällä sen lasissa ja ruikkimalla juomat kurkkuun. Toisen kerroksen tilat näytti joltain vastaanottoaulalta, epämukava nahkasohva ja kaikki. Ovessa luki hygiene department, eli vessathan tässä oli kyseessä. Itse en tätä tietenkään todistanut, mutta naisten vessan keskellä on kuulemma sairaalapeti jos tarvii ottaa nokoset. Sanomista siitä kyl tulis, nä on hyvin kireitä täälä siitä ettei sais olla ees kännissä baarissa. Tuhansien dollarien sakot ja silleen. Yläkerta oli hullujen liikuntaosasto. Perus urheilukamaa seinillä jne. Ei mun mielestä oikein sopinu mielisairaalateemaan mut kais niittenki pitää jumpata. Oisin toivonu että sielä ois ollu joku shokkihoito-osasto, mis ois ollu vaikka sähkötuoleja keskellä loosseja tai jotain. Kiintoisa mesta kuitenkin. The Croft Institute on muuten paikan nimi. Talon kattobaarit on kans hieno keksintö! Yhdessä missä käytiin oli peräti valkokangas, missä ne pyöritti filmejä hiljaisempina iltoina. Mukava chilli paikka. 9,50 on tosin pikkasen tyyris hinta jos meinaa jotain juoda. Ja sekin, että Melbournen vanhoissa taloissa kun ei oo hissiä ni ei välttämättä nappais illan päätteeks lähtee hoippumaan kymmentä kerrosta alas rappuja pitkin, heh. Paras burgeripaikka maailmassa on muuten sit Lord of the Fries. Ranskilaiset on tehty tuoreista paikan päällä pilkotuista perunoista, missä on kuoret vielä päällä. Niiden päälle tanakka kastike, mulla aioli & garlic. Kaverina iso lihaisa burgeri, missä ei oo lihaa, mutta näyttää ja maistuu lihalta. Erikoista. Huuhdotaan alas Mexicolaisella limpparilla mitä en oo missään muualla nähny. Ateria tosin maksaa 10 dollarista ylöspäin eli on kalliimpi kun esim. McDonalds tai Hungry Jack's (Burger Kingin Aussinimi tuo), mutta ällistyttävästi parempi! Lord of the Fries sais alkaa leviimään muuallekin Melbournen ulkopuolelle.

Tais olla torstai kun lähdin päiväretkelle Great Ocean Roadille, mikä on matkalla Melbournesta Adelaideen. Aivan rantaan rakennettu mutkitteleva tie ei bussissa pääse oikeuksiinsa mutta hittovie oli kyllä hyvän näköstä maisemaa! Muutama persettään raapiva koala näkyi matkan varrella. Retken puolivälissä oli alueen iso nähtävyys, The Twelve Apostles (niinko 12 apostolia), kivimuodostelmia biitsillä. Ihan komeita, mutta jotenki ärsyttää kun joka paikassa on oikein pystytetty telineet ja kävelytiet että turistit pysyy kiltisti tietyssä paikassa. Kaikkien kamerassa on siten kans samat kuvat. Komeita maisemia ovat, siitä ei pääse mihinkään ja siten kans ymmärtää senkin että totta kai niillä rahastetaan. Takaisin Melbourneen päin koukattiin sisämaan kautta. Pikkukyliä ja maaseutua, henkilökohtaisesti mun suosikkimestat Australiassa. Näimpä matkan varrella kyltin, missä oli se selkee kuvitus luistelevasta autosta. Sen alla oli lisäkilpi "WHEN FROSTY". Oikeesti? Nää tarvitsee liikennemerkin kertomaan että sillon kun tie on jäässä se on liukas. Paluu Melbourneen auringonlaskun aikaan. Näköala kaupungin korkeelta sillalta keskustaan päin oli aivan ällistyttävä. Korkeat lasitalot oikein hohtivat majesteetillisesti heijastuvan auringon valosta.

Seuraavana päivänä vierailtiin Samin kanssa Australian Centre for the Moving Imagessa, eli ACMIssa. Näyttely käsitti tv:n, elokuvan, videopelien, internetin, vuorovaikutuksen ja muun sellasen digihommailun eli viihdyin sielä oikein kivasti. Paras osio oli "Sensation", missä oli kaikenlaisia kojeita, missä pystyi vuorovaikuttamaan ja haastamaan havainnointiansa. Tässäpä esim. usealla kameralla kuvattu toimintahetki The Matrixin malliin: http://www.acmi.net.au/timeslice/Timeslice.htm?file=ts-20110131-d7d87a12469b800aaad9ad6c26d43b34.flv

Yritin Melbournessa ollessani selvitellä kyytiä n. 300 kilsan päässä sijaitsevaan Mt. Bullerin laskettelukeskukseen alamäkipyöräilyt mielessä. Lähimpään kylään pääsisi parilla kympillä, mutta sieltä ei ole julkista kyyditystä ylös vuorelle ollenkaan näin kesäkuukausina, joten ainoat vaihtoehdot olisivat olleet 45 min taksikyyti (150 doltsua yhteen suuntaan!) tai oman auton vuokraaminen. Tarkotus oli myös jatkaa vuorilta pohjoiseen Canberraan mäenlaskun jälkeen, mutta logistiikan kannalta homma ois tullut aivan liian kalliiksi (600AUD viikonlopusta!) niin täytyi jättää väliin. Myöhemmin sain selville, että Hobartin (Tasmania) lähellä on alamäkipyöräilyyn tarkoitettu laskettelukeskus joten hyvin nopeesti varasinkin lennon sitten sinne! Tasmanian ilmasto on huomattavasti viileämpi kuin manner-Australiassa joten tuntui melkein ku ois kotona ollut. Näin jopa koivupuita, mitä en ole muualla Australiassa havainnut. Vaikka ilmat onkin viileämmät, aurinko polttaa kuitenkin silti aika ilkeesti. Ärsyttävin puoli Australian kesässä onkin, että ulos ei puolta tuntia pidemmäksi aikaa tällänen kalpee Fennoskandialainen oikein voi mennä ilman että laittaa aurinkorasvaa.

Saavuin Hobarttiin sillä oletuksella, että kun kerran on world class mäkipyöräilykeskus näinkin lähellä (15min Hobartin keskustasta), on myös pyörävuokraus kohdallaan. Alamäkipyöriä oli kaupat pullollaan, mutta ei ne mun antanut niillä ajaa ellen olis ostanut ensin. Pyörävuokraamoilla oli vain halpoja maastopyöriä, millä en kyllä kovin räädejä mäkiä ajelisi. Sanoivat, että mäkipyöräilykeskus on sen verran uusi, että sen takia pyörän vuokraus ei oo vielä kehittynyt sitä varten. Paikkahan avattiin 2006 ni luulis että viidessä vuodessa ois jotain tapahtunut. Nooh, alamäkipyöräileminen jäi nyt kuitenkin kokematta, mutta otinpa bussikyydin läheiselle Mt. Wellington -vuorelle siinä ihan Hobartin vieressä ja lainasin sellasen perusmaastopyörän. Huipulta noin 1200 metrin korkeudesta olikin 22 kilsaa jatkuvaa alamäkeä! Omaa sotaratsua siinä vähän kaipailin mutta mahtavaa se oli huteralla markettipyörälläkin. Loppupäivän sit hengailin kylillä. Kumosin kylmät juotavat kävelykadulla, missä jampat jazzitteli taitavasti. Oikein mukava päivä oli se.

Lento Canberraan oli enää parin päivän päässä. Ennen lähtöä viimeisenä päivänä halusin käydä vilkaisemassa Tasmaniaa sen verran mitä päivässä ehtii, joten vuokrasin auton ja lähdin huristelemaan itärannikkoa pitkin pohjoiseen. Paikan erikoisen ilmaston takia sää vaihtuu hyvin nopeasti, varsinkin Tyynen valtameren puoleisella itärannikolla. Hobartista lähtiessä oli aurinkoista ja kuumaa, mutta tunnin sisällä vaihtui sateeksi. Lisää pohjoiseen päin, sade lakkasi ja aurnko näyttäytyi jälleen. Samalla kun lähistöllä olin, niin päätin tarkastaa Freycinet -kansallispuiston, missä on eräs Tasmanian kuuluisimmista luonnonnähtävyyksistä, Wineglass Bay. Oli jälleen turhauttavan hauska huomata, että aina kun on joku näkemisen arvoinen paikka, niin tottahan toki sitä ympäröivät alueet on ristitty kansallispuistoksi, että voidaan rahastaa paikalle saapuvia ihmisiä. 24 dollarilla sain autoilupassin, millä pääsin lähemmäs. Paikan teema on kävelyretkeily eli parkkipaikalta oli 2 kilsan ylämäkikävely vuoren harjalle, mistä pääsi ällistelemään Wineglass Bayta. Pitkä kaareva biitsi vuorten välissä, oikein magee. Vuoren harjalta oli vielä pari kilsaa alamäkikävelyä biitsille, mutta tuumasin että kun on tänne asti tultu ni kävellään ny sitte sinnekki. Sanovat, että on yksi top 10 biitseistä koko maailmassa. En tiedä millä kriteereillä tälläset mitataan. Syrjäinen se on eli porukkaa ei oo hirveesti ja maisemat on aivan ällistyttävät. Vesi vaan oli hullun kylmää. Panoraamakuvat kameraan ja takaisin kiipeemään vuoren yli. Muutama tuntihan ja 8 kilsan kävelyhän tuon biitsin tarkastamiseen sitten meni. Hyvänä plussana sää oli pilvinen eli ei ollut liian kuuma kävelyä varten. En nimittäin muistanut ottaa vettä mukaan. Takaisin autoon ja suuntana Hobart ennen kun aurinko alkaa kadota. Matkalla hotkaisin kalleimmat kalmari+ranskalaiset -aterian mitä oon ikinä syöny, eikä ollu lähellekään parhaat. Mutta minkäs teet kun ei valinnan varaa juuri ollut. Coles Bay -nimisen kylän keskusta on 20 metrin pituinen kadun pätkä, missä on 2 ravintolaa. Toinen on joku 30 dollarin pihvipaikka ja toinen 15 dollarin fish&chips.

Vaikka en suunnitellutkaan retkeä Tasmaniaan ollenkaan eikä alamäkipyöräilyä päässy harrastelemaan, oli retki kuitenkin sen arvoinen. Meri ja vuoret aivan lähekkäin ainakin kolahti muhun ja päädyinkin siihen lopputulokseen, että jos pitäis muuttaa Australiaan, ni Tasmania ois se!

Pari linkkiä kuva-albumeihin jos kiinnostaa vilkaista:

http://www.facebook.com/album.php?id=702949054&aid=249192 (alkupää on vanhempia kuvia)

http://www.facebook.com/album.php?id=702949054&aid=270362

http://www.facebook.com/album.php?id=702949054&aid=275796