Vielä toisiksviimeinen loppurutistus blogiin, että koko reissu tulee dokumentoitua.

Ha'ena beach oli tosi mahtava ja rento mesta. Leirintäalue oli tosi pieni verrattuna Suomen leirintäalueisiin ja siellä oli varmaan n. 10-15 telttaa, tosin ei siltikään tarvinnut olla mitenkään kylki kyljessä, eli tilaa riitti oikein hyvin. Paikallisilla oli sitten hillittömät paviljonkisysteemit ja useampi kappale pirttipöytätyyppisiä settejä mukana. Ens alkuun luultiin Tepon kanssa, että ne oli leirintäalueen varusteita, mutta sitten kun paljastui, että niillä oli siellä mm. useampi sähkögrilli, vohvelirautoja, tiskiallas, johon tuli vesi hanasta (joka siis tuli leirintäalueen vesijohdosta) ja kaikenlaista varustetta, niin todettiin, että ehkä tällaista varustelutasoa ei ole paikassa, jossa ei ole edes kioskia (paitsi tietty se kuorma-auto J).

Siellä tosiaan letkeiltiin pari päivää. Päivät kului lähinnä rannalla, uidessa, syödessä, kirjaa lukiessa, musiikkia kuunnellessa, ihmisten kanssa höpötellessä ym. Mukavaa oli ja tosi leppoisaa. Teppo kävi myös snorklaamassa ja näki pari merikilpikonnaa, jotka oli tulleet melkein rantaan hengailemaan.

Suurin osa leiriytyjistä oli ihan tavallisia lapsiperheitä, mutta sitten siellä oli yksi useamman hengen leiri, jotka näytti vähän siltä, että ne oli hengaillut siellä vähän pidempäänkin. Ne oli oikeen asettuneet taloksi; niillä oli aika iso teltta, jonka ne oli pystyttänyt yhden sellaisen pöytäsetin viereen ja niillä oli pari riippukeinua, muutama rantatuoli pyykkinarut viritettynä ja pyykkiä siinä kuivumassa. Seurueeseen kuului myös vauva ja siellä oli sitten sen babysitterit ja muut varusteet levällään. Se mistä pääteltiin, että ne olis vähän pidemmän aikaa siinä leiriytyneet, oli todennäköisesti se, että ne siellä todella rentoreiskoina vaan makaili ympäriinsä, kun kaikki muut oli tietty intopiukkana rannalla ja grillaili ja surffaili ym. Ai niin, ne oli myös kaikki sen näköisiä, että sivistystä ei ollut nähty hetkeen; miehillä oli pitkät hampputukat ja todelliset joogiparrat ja nähtiin kun yksi niistä otti sakset käteen ja kävi siinä viereisessä pusikossa leikkaamassa tukkansa. En tiedä, niistä vaan tuli se fiilis, että ne oli muuttanu sinne asumaan…

Siellä oli myös useampi yleinen grilli ja porukka grillaili siellä aika paljon, niin mekin sitten inspiroiduttiin, että olispa mukava grillata. Teppo sitten ilmoittautui vapaaehtoiseksi lenkkeilemään lähimpään kauppaan viiden mailin päähän hakemaan meille jotain grillattavaa lihaa ja yhdet oluet. Hän ressukka oli sitten juossut sen lähimmän kaupan ohi aina Hanaleihin asti (10 mailia), kun ei ollut huomannut sitä kauppaa, kun oli kuvitellut sen olevan eri puolella tietä (ilmeisesti kyseessä ei sitten ollut mikään hillittömän kokoinen hypermarketkompleksi). Mutta onneksi Tepi sai sitten kuitenkin kyydin takaisin päin. Päästiin siis illalla nauttimaan pihvistä ja oluesta! Tosin jouduttiin hiukan turvautumaan kanssaihmisten tukeen, kun oltiin kuitenkin aika kevyellä varustuksella liikkeellä; löydettiin roskiksen vierestä puolikas pussillinen hiiliä, mutta sytytysnestettä jouduttiin lainaamaan naapureilta. Yhdet teinarit, jotka oli vähän niin kuin leirillä, teki macaroni&cheeseä ja ne teki sitä niin paljon, että loppujen lopuksi koko leirintäalue söi sitä, me mukaan lukien sitten saatiin yhdeltä hippipojalta grillauskastiketta lihaan ja lusikka ja lautanen saatiin yhdeltä vanhemmalta naishenkilöltä. Veitsi (tai siis puukko) meillä oli omasta takaa.

Se hippipoika oli aika mielenkiintoinen tyyppi. Todennäköisesti jonkun verran meitä nuorempi ja kun kyseltiin, että mitäs se väsäilee, se kertoi, että se tykkää ottaa rennosti ja poltella yrttejä. Eli kaveri siis käytännössä omistaa teltan, elää mahdollisimman vähällä rahalla ja yleisesti vähällä kulutuksella. Se kertoi, että kun yöpyy tällaisilla leirintäalueilla, aina löytyy ystävällisiä ihmisiä, jotka tarjoaa ruokaa ym. Sitten se menee aina kerran vuodessa sadonkorjuun aikaan sen kaverin marihuanamaatilalle töihin vähän tienaamaan taas reissurahaa. Se ei kyllä vaikuttanut mitenkään kovin kunnianhimoiselta reissunäkökulmasta vaan enemmänkin sen tavoitteena tuntui olevan mennä sellaisiin paikkoihin, joissa pystyy elämään mahdollisimman helppoa ja rentoa elämää. No, mikäs siinä, jos tykkää.

Teltassa nukkuminen ilman makuualustaa oli yllättävän epämiellyttävä kokemus. Sen takia vaihdettiinkin ensimmäisen yön jälkeen teltan paikka rantahietikolle, joka on sentään vähän pehmeempää kuin ihan perus maa-aines.

Sitten olikin aika lähteä Na'pali coastin Kalalau trailille haikkaamaan. Herättiin aamulla viiden jälkeen, laitettiin kamat kasaan, syötiin vähän ananasta, pähkinöitä ja suklaata, heitettiin reput selkään ja lähdettiin kävelemään. Odotukset oli vähän sekavat, koska monet tyypit, joiden kanssa oltiin juteltu, olivat sitä mieltä, että se on ihan kauhea ja vaarallinen reitti ja siellä kuolee porukkaa jatkuvasti ja sitten taas Lonely planetista oltiin luettu, että siellä käy tyyliin satoja tuhansia ihmisiä vuodessa, eli ei se nyt ihan mahdoton voi olla. Ja sitten tietysti amerikkalaisten liioitteluun taipuvaisen mielen tuntien oltiin vähän sitä mieltä, että voiko se nyt olla niin hirvee…

No, myönnettäköön, kyllä ne pari ekaa mailia otti jo aika lailla luulot pois. Polku oli aluksi leveä ja kohtuullisen hyvin hoidettu, mutta se oli kyllä jatkuvaa suhteellisen jyrkkää nousua ja laskua. Eli kun olin vähän miettinyt, että oliskohan se kuitenkin suhteellisen tasaista jotain metsäpolkua, niin ei se kyllä ollut. Puolivälissä alkoi olemaan jo vähän hapoilla, ei oltu pidetty juuri muuta kuin muutaman minuutin vesitaukoja. Maisemat oli todella upeita, koska Na'pali coast on kokonaisuudessaan lähes pystysuoraa jyrkännettä ja Kalalau trail kulkee ihan siinä vuoren rinteillä. Tähän asti kuitenkin vuoren rinteillä oli koko ajan ollut kasvillisuutta, joten se ei tuntunut niin pelottavalta, vaikka pudotus polun reunalta alas oli aikamoinen. Mutta siis yhtäkkiä loppu kaikki kasvillisuus ja polku tuntuu kapenevan entisestään. Tässä kohtaa alkaa kyllä vähän jännittämään ja tietysti myös tuuli alkaa puhaltamaan aika kovaa. Vuoren rinne on pelkkää kiveä ja polulta on noin puolen kilometrin todella jyrkkä pudotus teräville rantakallioille johon särkyi valtavan kokoiset aallot. Mutta eipä siinä mahda muuta kun ottaa rohkeasti askelta toisen jälkeen ja pitää katse tiukasti polussa ja mieli ja tasapaino vakaana. Siinä sitten toisella puolella olevaan kallion seinämään tukeutuen mentiin useampi sata metriä ja kyllä meikäläisellä ainakin oli polvet vähän vetelänä siinä vaiheessa, kun vihdoin päästiin taas vähän suojaisampaan kohtaan.

Sitten vaan jatkettiin reippaasti patikointia. Tai no, ehkä se ei enää siinä vaiheessa ollut niin reipasta se tarpominen, mutta vasta oikeestaan pari mailia ennen loppua alkoi epätoivo vallata mielen. Polku vaan jatkuu ja jatkuu, eikä missään vaiheessa ala näkymään mitään suurempaa laaksoa. Meidän määränpäänä oli siis Kalalau beach, eikä kyllä missään näkynyt minkäänlaista merkkiä pienimmästäkään rannasta. Siinä vaiheessa kysyin Tepolta "Oonko koskaan sanonu sulle, että en enää ikinä lähe sun kanssa vaeltamaan?" Teppo totes, että en oo tainnu ja minä siihen "Tällä hetkellä kyllä todella kovaa tekis mieli. Mutta en sano." Suurin piirtein niillä kohdin tuli vastaan pari tyyppiä, jotka kertoi, että matkaa on jäljellä vielä n. 1 1/2 tuntia. Aivan uskomatonta, miten kolmen kilsan matkaan voi mennä 1 1/2 tuntia?!? Mutta kyllähän siihen voi, kun maasto on paikka paikoin todella haastavaa.

Eipä siinä siis auttanut muu kuin painella eteenpäin, vaikka fiilikset ei siinä vaiheessa ollutkaan kauheen korkeella. Reppu tuntui siltä, että sinne olis joku tunkenu säkillisen kiviä. Mutta sitten näin vilauksen Kalalau beachistä ja jaksoin sinnitellä vielä viimesen puolen tunnin matkan. Onneksi se alkoi jo olemaan aika lailla alamäkeä ja ihan loppu jopa tasaista!

Polku ei vienyt suoraan itse beachille vaan sellaiselle vähän puistomaiselle alueelle, joka oli pääpiirteittäin ruohikkoa ja muutamia puita (ei siis tosiaankaan mikään sellainen puisto, missä on kukkaistutuksia ja puistonpenkkkejä). Teppo oli huomannut, että mä oon tosi poikki, joten se totesi, että laitetaan leiri tähän vaan pystyyn. Siinä kohdassa oli pari muutakin telttaa, joten ajatelltin, että se on varmaan ihan hyvä ja turvallinen leiripaikka. Mä en ollut enää kovin puheliaalla tai vitsikkäällä tuulella, joten pyysin Teppoa, että kasaisko se teltan ja mä ottaisin vähän lepoo ja se ei puhuis mulle mitään ainakaan puoleen tuntiin. Teppo ymmärsi, että nyt on tosi kyseessä ja laittoi teltan pystyyn ja niinpä mä kömmin sinne ja meni ehkä kolme sekuntia ja multa lähti taju ihan totaalisesti. En tiedä, oonko ikinä elämässäni ollut niin poikki.

Sitten siitä ehkä vajaan tunnin kuluttua heräsin, kello taisi olla jotain kolmen ja neljän välillä ja olo oli huomattavasti inhimillisempi. Sitten lähdettiin tsekkaileen maisemia. Ja nehän oli aivan ällistyttävän upeat! Käveltiin meidän leiripaikalta n. 5 minuuttia kunnes päästiin rannan tuntumaan ja näkymä, joka sieltä aukesi oli kyllä uskomattoman kaunis ja paratiisimainen. Kilometrin mittainen upea hiekkaranta toiselta puolelta turkoosien aaltojen renustama, toiselta kauniiden, jylhien kallionjyrkänteiden ja sokeritoppakukkuloiden, eikä ristin sielua missään! Kun näkymää alkoi katsomaan vähän tarkemmin, erotti muutaman mahtavankokoisen kallioluolan, monta kymmentä metriä korkean vesiputouksen ja jopa muutaman ihmisen ja teltan siellä kohdin, missä alkaa kasvillisuus (eli aika kaukana kuitenkin rannasta).

Käytiin täyttämässä vesipullon vesiputouksessa ja jäätiin juttelemaan siinä yhden tyypin kanssa, joka oli itse asiassa nähnyt meidät noin puolessa välissä reittiä. Tyypin nimi oli Seth ja hän oli vegaanikokki ja energiahoitaja. Tosi fiksun oloinen tyyppi, tiesi tosi paljon asioista, tosin välillä tuli sellainen fiilis, että ehkä se pikkusen liioittelee, kun se kertoi kaikkia stooreja, mistä jenkeissä tehdään rokotukset ja mitä kaikkea kaikessa ruuassa on mitä me joka päivä syödään. Ei sillä, uskon kyllä, että kyllähän ruuassa kaikkia myrkkyjä on, mutta ehkä nyt jenkeissä ei kuitenkaan tehdä aidsrokotteita maissista ja kissojen rokotteita arsenikista mutta siis hauska tyyppi ja tosi mukava! Se oli tulossa talvella Sveitsiin ja me vaihdettiin yhteystietoja, jos se päättää vaikka tulla Suomeen, kun kerran on ihan huudeilla. Kaikki kenelle ollaan kerrottu Suomesta, on ollu ihan huumassa, että sinne on kyllä pakko päästä. Ja kyllä siinä itellekin tulee vähän sellainen olo, että onhan meillä tietty aika hyvin asiat ja muutenki mukavaa

Seth oli yhden jenkkiläisen valokuvaajatytön kanssa matkassa ja ne oli jo tutustunut kolmen jenkkityypin seurueeseen, jossa oli kaks tyttöä ja yks poika. Ne oli perustanut yhteisleirin ja mentiinkin sinne hengaamaan. Niillä tytöillä oli ihan loistava keksintö mukana: isosta säilykepurkista tehty liesi! Siinä oli alareunassa sellainen 5 cm x 5 cm kokoinen kolo, josta sai laitettua sinne tikkuja, joilla se sitten paloi ja kuumasti paloikin! Vesi alkoi kiehua ihan parissa minuutissa! Siinä ne sitten keitteli riisit ja systeemit ja sen jälkeen me paistettiin siinä vielä makkaraa. Ei siis todellakaan tarvi ostaa trangiaa ja spriitä, kun voi ostaa ison säilykepurkin ja kerätä maasta tikkuja! Varsin kätevää!

Siinä sitten oikeastaan hengailtiin ja juteltiin koko ilta. Se kolmen hengen porukan poika oli alun perin mantereelta kotoisin, mutta oli asunut jo pari vuotta Oahun saarella (pääsaari, jossa on mm. Honolulu). Tytöt oli vaan käymässä Havaijilla, mutta mun ymmärtääkseni niillä ei ollut oikeen mitään sitoumuksia mihinkään suuntaan, vaan ne ajatteli tulevaisuudessa mennä sinne, minne nenä näyttää ja toivottavasti löytää jotain hanttihommia. Jotenkin se, että törmäs tolla reissulla niin paljon tyyppeihin, jotka reissas ja kokee ihan mahtavia kokemuksia, eikä stressaa mistään urakehityksestä tai asuntolainoista, laittoi kyllä entistä enemmän miettimään sitä, että onko tämä perussuomalainen kunnollinen elämäntapa se ainoa oikea vaihtoehto… Jos ryhtyiskin hipiks… Ei vaan, on se hyvä välillä kyseenalaistaa asioita ja miettiä, mikä harmittaa ja miksi ja mitkä olis vaihtoehdot.

Mutta siis takaisin Kalalau beachille. Siellä kuuleman mukaan elelee hippikommuuni (näin kuultiin usealta taholta, yhtenä näistä tahoista se hippipoika, jonka kanssa juteltiin Ha'ena beachillä), jossa osa niistä ihmisistä on asustellut siellä kymmenenkin vuotta. Ne on kuulemma siirtyneet siitä rannan tuntumasta enemmän sinne laaksoon, ettei metsänvartijat nappaa niitä (siellähän ei siis saisi yöpyä kuin muistaakseni max. 5 yötä). Siellä niillä on kuulemma kaikki systeemit ja omat kasvimaat, jossa ne kasvattaa sitten ruokatarpeita. Ja kun Kalalau beachille tehdään myös sellaisia veneretkiä (mutta ilmeisesti ne ei sais rantautua), niin nämä hipit sitten tietyin väliajoin tilailee venekuskeilta joko kyytejä sivistyksen pariin tai sitten ruokalähetyksiä. Me ei jaksettu lähteä sinne laaksoon asti haikkaamaan ja pällistelemään meininkiä, enkä tiedä, kuinka hyvällä ne olis sitä kattonut, jos sinne tulee turisteja päälistelemään. Mutta meininki kuulostaa kuin suoraan leffasta the Beach. Ja kyllähän se oli aika paratiisi. Syynä varmasti osittain juuri se, että se on kuitenkin suhteellisen rankka matka suorittaa jalan ja painavan repun/rinkan kanssa ja muilla keinoin sinne ei pääse, koska veneetkään ei saa rantautua, eli siellä on loppujen lopuksi hyvin vähän ihmisiä ja siellä saa olla aivan omassa rauhassa, kaukana kaikenlaisista "turistihärdelleistä". Kyllähän siellä osa porukasta oli vähän "sininen laguuni" meiningillä; meidän leirin vieressä oli toinen leiri, jossa oli kolme naista ja pari miestä ja ne siinä pelaili vähän korttia ja kaksi niistä naisista oli ihan rennosti siinä yläosattomissa, vaikka tosiaan 15 metrin säteellä oli kuitenkin pari muutakin leiriä ja rannalle oli kuitenkin matkaa. Ja jenkeissä siis ei toi yläosattomana hengailu ole kuitenkaan edes rannalla mitenkään hitti naisten keskuudessa.

Ilta istuttiin siellä Sethin ja porukkoitten leirissä, mutta mentiin kuitenkin suhteellisen ajoissa nukkumaan, kun oltiin aikalailla jo totuttu siihen, että nukkumaan mennään, kun tulee pimeetä ja aamulla herätään, kun aurinko nousee. Seuraavana päivänä mentiin taas niitten leiriin, koska ne lupas keittää meille aamupalaksi kaurapuuroa, nam! Aamupalan jälkeen lähdettiin rannalle veteen kelluttelemaan. Se teki tosi hyvää edellispäivän hillittömän koettelemuksen jäykistämille lihaksille. Siellä pitää pysyä ihan rannan tuntumassa, koska siellä on virtauksia, jotka voi olla vaarallisia. Sen kyllä huomaskin, että kun aalto tuli, niin se kyllä aika lailla veti sinne merelle päin palautuessaan rannasta.

Edellisen päivän koettelemusten jälkeen oltiin päätetty, että paluumatka tehdään kahdessa erässä, koska kahdeksan mailin kohdalla oli myös yksi leiriytymispaikka. Todettiin, ettei haluta ihan kuumimpana aikana lähteä haikkaamaan ja koska matkaan ei pitäisi mennä neljää tuntia enempää, riittää ihan hyvin, että lähdetään kahden aikoihin ja jää vielä vähän varaakin, koska aurinko laskee kahdeksan aikaan. Siinä sitten puolen päivän aikoihin alettiin pistää kamoja kasaan, syötiin vielä vähän ja sitten alettiinkin olemaan taas valmiina lähtöön. Lepäämisen ja tankkaamisen jälkeen olo oli ihan kohtuullisen energinen ja mieliala ihan korkealla. kelikin oli muuttunut pikkasen pilviseksi, eli ei ollut ihan niin kuumakaan.

Oltiin varmaan tunnin verran ehditty tulla, kun alkoi piskotella ihan pikkuisen. Ajateltiin, että onpas ihanan virkistävää ja viilentävää ja jatkettiin matkaa hyvillä mielin. Jossain vaiheessa piskottelu alkoi kiihtyä ja alkoi oikeestaan vähän sataa. Oltiin alun perin sovittu, että jos sataa, ei lähetä tekemään tätä vaellusta (kun kaikki varotteli, että se on sateella tosi vaarallinen ja nyt voi kyllä ymmärtää, miksi). Mutta nyt kun oltiin jo paluumatkalla ja tultukin jo jonkun matkaa, niin ei enää tehnyt mieli kääntyä takaisin. Varsinkin, kun ei kuitenkaan haluttu missata meidän lentoja, koska parhaimmillaan sitten menee kaikki jatkolennot plörinäks ihan mun Suomen paluulentoja myöten. Päätettiin siis, että jäädään sellaiseen turvalliseen kohtaan puun alle odottelemaan, että sade loppuu. Spekuloitiin siinä, että täähän saattaa olla ihan vaan tällanen pikkukuuro, koska pilvet näytti liikkuvan aika kovaa tahtia. Tai sitten tää voi olla puoln tunnin trooppinen sadekuuro, eli vettä tulee puoli tuntia ihan hillittömästi, mutta paikat kuivuu kuitenkin aika nopeasti, koska on niin lämmin. Rupesin jo mielessäni miettimään, miltä ne kaikki jyrkät hiekkasavipohjaiset polut näyttää, kun vettä on tullut kuin saavista. Ja miltä se paljas jyrkkä kalliokohta mahtaa tuntua mutaisten kengänpohjien alla, kun ne kivet on sateesta ihan liukkaat…. Siinä vaiheessa ajatuksen juoksua totesin Tepolle, että nyt vaan jatketaan, vielä ei sada niin kauheen kovaa. Sitten lähdettiin painelemaan ja voin kertoa, että siitä saa kyllä ihan uudenlaista energiaa tarpomiseen, kun on vähän sellainen pikku pelko perälistossa koko ajan. Mentiin niin kovaa tahtia kun uskallettiin ja tuntui, että sade vaan kiihtyy kiihtymistään.

Päästiin sitten siihen pelottavalle kohdalle ja oltiin ihan supervarovaisia ja mentiin aika hitaasti, mutta oli se kyllä silti aika pelottavaa, kun se kallio oli niin liukas ja sitten siellä oli vielä pieniä irtokiviä koko ajan ja tietty kengänpohjat alkoi olemaan ihan mutaset. Siinä sitten kieli keskellä suuta mentiin ja just kun päästiin sen pahan kohdan loppuun, alkoi sataa ihan täysillä. Sieltä tuli vastaan joku poikaporukka aika heikoissa varusteissa ja me sanottiin niille, että ei kannata kyllä jatkaa, toi alkaa oleen oikeesti jo aika vaarallista. Siihen ne jäi sitten arpomaan mennäkö vaiko eikö mennä. Me päästiin siitä onneksi jo vähän metsän siimekseen ja Teppo muisteli, että siitä olis ollut enää tosi lyhyt matka sinne leiripaikalle, jossa itse asiassa oli yksi katos! Puolisen tuntia varmaan vielä paineltiin menemään ihan läpimärkinä ja sitten yhtäkkiä oltiinkin jo siinä katoksella! Sitten vaan äkkiä katoksen alle, kamat kuivumaan ja vähän kuivaa vaatetta päälle. Oh, olipas se ihana tunne! Ja sitten vielä kaivettiin eväät esiin. Ai että mä oli tyytyväinen! Teppokin myönsi, että sitä oli kyllä vähän pelottanu, että mitenkähän tässä oikein käy. Mutta siis päästiin turvallisesti meijän seuraavalle etapille.

Samaiselle etapille saapui myös jenkkiperhe (äiti, isä ja teinaritytär) ja ne jäi sitten siihen meidän kanssa pitämään vähän sadetta. Jutusteltiin niitten kanssa ja kerrottiin vähän meidän senpäiväisistä kokemuksista. Ne totesi, että ehkä ei ole mitään järkeä lähteä yrittämään kyseistä reittiä enää sinä päivänä. Siinä sitten istuttiin pirttipöydän ääressä, joka oi katoksen alla ja jutusteltiin niitä näitä ja ne tarjos meille ruokaa (ilmeisesti meijän eväät oli niitten mielestä vähän säälittävät).Ne oli itse asiassa ihan fiksua porukkaa (outoa, kun aina puhutaan, että jenkit on niin tyhmää kansaa, mutta suurin osa ihmisistä, joita me ollaan tavattu, on aivan fiksuja ja valveutuneita ja tietää jopa missä Suomi on) ja olivat matkustelleet tosi paljon. Perheen äiti ei ole ikinä elämänsä aikana maksanut lentolipusta, koska hänen isänsä oli lentokapteeni ja aviomiehensä stuertti. Sen takia ne edelleen reissaa aika paljon, kun perheen isä saa ilmaisia lentoja silloin kun koneissa on tilaa. Kyseinen perhe oli harrastanut aika paljon vaeltamista ja retkeilyä ja niillä oli ihan mielenkiintoisia tarinoita matkojen varrelta.

Siinä sitten vietettiin iltaa höpötellen ja kokemuksia vaihtaen. Sade ei ollut missään vaiheessa loppunut, mikä oli todella kummallista. Päätettiin siis pystyttää teltat siihen katoksen alla, jotta pysyttäisiin kuivana. Sade loppui itse asiassa vasta auringonlaskun aikaan. Ja sitten ei muuta kuin petiin. Tämä oli ehdottomasti epämukavin yö, koska maa sadekatoksen alla oli täynnä isoja puunjuuria ja voin kertoa, että ne ei tuntunut kovin mukavilta selän tai lonkan alla.

Aamulla herätys taas kukonlaulun aikaan (vaikka Kauailla kukot huutelee kyllä pitkin päivää) ja kamat kasaan, aamupala sisuksiin ja polulle. Alku meni ihan mukavasti mutta sitten jossain vaiheessa huomasin, että mulla on lenkkarin kantapää haljennut ja se kerää koko ajan mutaa. Myös reppu tuntui tosi painavalta, vaikka se todellisuudessa oli kyllä tyhjempi, koska eväät alkoi olemaan aika lailla syöty. Siinä alkoi taas neiti Kedolta vähän huumori kadota, mutta minäs teet, kun matkaa on jatkettava. Ei siinä auta itku markkinoilla, joten on parempi olla hiljaa. Viimeiset pari mailia oli taas jo aikamoista rääkkiä. Kai siinä painoi sen verran raskaana ne pari edellistä päivää takana. Viimeinen maili oli tietysti vielä ihan todella pahasti mudan vallassa, koska se on suosituin osuus reitistä. Ihmiset kiipeää sen ensimmäisen rinteen ylös, koska sieltä on matavat maisemat. Mutta mua ei enää siinä vaiheessa maisemat kiinnostaneet. Kirosin vaan mudasta täyttyvää lenkkaria ja toivoin, että loppuispa tää jo. Ja kyllähän se lopulta loppui.

Istuttiin hetki siinä reitin aloituskohdassa ja syötiin viimeiset pähkinät ja suklaapatukat. Siitä oli kuitenkin vielä 2 km Hae'na beachille, jossa ajateltiin käydä suihkussa ym. Ja sitten Teppo maailman ritarillisimpana ja ihaninpana ihmisenä tarjoutui kantamaan munkin repun ne viimeiset 2 km (jotka tosin oli maantietä, mutta silti) ! En meinannu ensin antaa sitä reppua sille, mutta sitten kuitenkin myönnyin, kun se vakuutteli, että jaksaa ihan hyvin. Ja voi että musta tuntui, että mun hartiat nousi 30 cm ilmaan! Huh! Ja suoraa tietä vielä tarjolla! Voiko käveleminen enää helpommaksi muuttua (vaikka jalassa onkin lenkkarit, jotka pitää sisällään 2 kg mutaa). Olin jo viimeiset 4 mailia kironnut, että lenkkarit lentää kyllä ensimmäiseen roskikseen, kun päästään sivistyksen pariin ja toden totta, kun päästiin Haena beachille, kumarruin, otin kengät pois jalasta ja kiikutin ne roskikseen!

Tässä tarinaa tällä erää, reissun viimeinen osio ilmestyy tänne kunhan saan sen rustattua...