Puuhkista, tänään olikin vaihteeksi toiminnantäyteinen päivä. Lähdettiin aamusta retkelle läheiselle tulivuorelle, Cerro Negrolle, kyseessä on aktiivinen, nuori tulivuori, joka on viimeeksi purkautunut vuonna 1999 ja 23 kertaa 160 vuoden aikana. Nyt oli vuorossa kuitenkin volcano boarding eli aktiviteetti, jossa kelkkaillaan alas hurjaa (tai vähemmän hurjaa) kyytiä ja koetetaan pysyä kyydissä ja mennä mahdollisimman kovaa. Itse koetin mennä tietenkin täysiä enkä kerennyt jarruttamaan ajoissa, joten pieniä taistelun jälkiä syntyi, kun liian pieni suojahaalari nousi samantien liian ylös ja vasen jalka raapi ihanasti tulivuoren rinnettä menetettyäni kelkan hallinnan. Nyt kirvelee jalkaa hieman, mutta erittäin siisti once in a lifetime -juttu. Toisella kerralla, kun vuorelle kavuttiin niin päätin kokeilla juoksemista rinnettä alas. Loistavaa puuhaa myös, joskin yllättävän rankkaa painaa täysiä erittäin jyrkkää rinnettä alas ja liikuttaa jalkoja tarpeeksi nopeasti, ettei kaadu. (Videon kuvaaminen samaan aikaan ei myöskään helpottanut hommaa ainakaan.) Alhaalla tuntui mielenkiintoinen tunne, kun tuli rullattua rinteen jälkeen aika pitkä matka tasaisella, kun jalat tuntuivat vievän miestä itsestään.

Kuvista ja videosta saa hieman käsitystä touhusta ja hienosta paikasta mannerlaattojen törmäyspisteessä. Kyseessä on sama sinne, jossa ranskalainen Eric Barone on rikkonut maastopyöräilyn nopeusennätyksen (172km/h), tosin myös kaatui erittäin kohtalokkain seurauksin pyörän hajottua kahtia.

Huomenna jatkamme matkaa ja Nicaragua vaihtuu uusiin maisemiin. Näistä vaiheista lisää myöhemmin!