LOST IN PARADISE (Espiritu Santo)

Heinin pieni Vanuatu -kooste

Lähes 10-vuotta meni siihen, että sain raahattua luuni tänne. Kannatti odotella! Nyt vasta kuudentena päivänä on ruvennut oikeasti tajuamaan että Vanuatulla mennään. Eilen lensimme Santolta tänne Vilaan sellaisella pienellä 20-hengen koneella. Aikamoinen seikkailu sekin, tosin tuntuu että kaikki on täällä seikkailua. Normipäivät ovat olleet aika vähissä..

Mikan esitelmästä muistan tosiaan sen ettei Vanuatulla ole päällystettyjä teitä ja että ihmiset ovat iloisia ja onnellisia. Nämä seikat pätevät vieläkin! Santolla Kenneth (Kentsu) ajelutti meitä sellaisella vanhalla lava-autolla (papalla oli joskus muinoin samanlainen) pitkin päällystämättömiä ja kuoppaisia teitä. Sekin oli jo kokemus sinänsä. Kuten Miisu on varmasti jo maininnut bunkkasimme Turtle Bayssa Mattin ja Patrician omistamassa resortissa. Matt on entinen sirkuslainen (akrobatiajonglööri tai jotain) ja se näkyi mm. hänen hiustyylissään (päältä kalju ja sivuilta pitkä) sekä resortin pihassa olevasta sirkusteltasta. Patricia taasen oli espanjalainen, kohtuullisen tulinen pieni sähäkkä nainen, joka kulki pitkin puutarhaa sharongissa kaksi koiraa aina kannoillaan. Tutustuimme myös resortin työntekijöihin Peteriin ja hänen vaimoonsa ja heidän poikaansa Jay-jay:hin. Ihana perhe! Peter oli paikan kokki ja tekikin ihan loistavaa ruokaa. Jay-Jay oli aluksi vähän ujo, mutta jo muutaman päivän päästä heilutteli ja lähetteli lentosuukkoja aina kun näki meidät.

Peter vei meidät yhtenä päivänä uskomattomalle kanoottireissulle Blue Hole -nimiseen paikkaan. Melottiin ensin lahden poikki joen suulle ja sitten satumaisissa maisemissa jokea pitkin ylöspäin. Vesi oli niin kirkasta, että syvimmissäkin kohdissa näki pohjaan asti. Tunnin melomisen jälkeen päästiin blue holelle, joka oli nimensä veroinen. Ihan turkoosi pyöreä lähde keskellä viidakkoa. Ei muuta kuin uimaan! Takaisintulomatkalla kerättiin Peterin kanssajotain ihmeellistä vesiruohoa salaatiksi.

Eräänä iltana lähdettiin Patrician ja Mattin kanssa etsimään Kava-baaria. Kava on siis paikallinen juoma, jota valmistetaan kava kasvin juurista. Perinteisesti kavaa on valmistettu niin, että lapset ovat pureskelleet kava -juuria mössöksi ja sylkeneet ne astiaan, jossa juurimössöön on sekoitettu vettä ja kas, kava on valmista! Nykyisin ainakin yleisimmin kavaa valmistetaan puristamalla juurista mehu ulos ja sekoittamalla se veteen. Kava-baarit ovat pieniä bambusta rakennettuja koppeja teiden varsilla. Tien vieressä oleva lamppu kertoo siitä onko kavaa vielä jäljellä, jos lamppu on sammutettu: kaikki kava on jo juotu. Ajelimme ensimmäiselle kava-baarille, joka oli pimeä, eli kiinni, toisessa baarissa paloi vielä valo ja siellä oli juuri meille neljälle kupilliset kavaa jäljellä. Bambuhökkeli on siis ihan pilkkopimeä ja seinien vierustoilla oli laudoista tehdyt istuimet. Kavaa tarjoiltiin puolikkaasta kookoksesta, josta se juotiin kerralla. Kava oli aivan käsittämättömän kuvottavan makuinen litku, joka sai suun tuntumaan hassulta, ikään kuin tekisi mieli sylkeä koko ajan. Ja sitä paikalliset miehet tekivät! Baarissa ei nähnyt mitään eikä ketään, mutta kuuli kun miehet sylkivät lattialle ihan urakalla. Me mentiin ulos lankuille istuskelemaan ja katselemaan kuuta. Kavassa on joitain vaikuttavia aineita ja se tekee todella laiskan ja erikoisen olon. Ei oikein jaksanut puhua eikä tehdä mitään, istuskeltiin vaan ja ihmeteltiin. Miisukin sanoi, että "kerrankin Heini on hiljaa.." Kava on siis täysin laillista Vanuatulla, eikä se ole vaarallista eikä aiheuta riippuvuutta. Vain miehet juovat kavaa (+tietysti me). Vanuatulla muutenkin on vain vähän rikollisuutta, huumeita ei käytetä juuri ollenkaan eikä alkoholiakaan, koska ne ovat liian kalliita nautintoaineita. Kippo kavaa maksoi n.100 vatua, eli joitain senttejä.

Tiistaina päätettiin lähteä Millenium-cave -nimiselle turneelle viidakkoon. Tiesimme etukäteen, että siihen kuluu kävelyä viidakossa, laskeutuminen Millenium -luolaan ja ehkä uimista. Ajattelin, että se on joku tippukivi -luolien tapainen juttu, jossa luolaan mennään portaita tai siltaa pitkin ja se on hämärästi valaistu vähän aavemainen paikka. Ajattelin myös että viidakossa kävellään jotain kunnon polkua pitkin ja vähän katsellaan meininkiä ja pulahdetaan ehkä uimaan jossain pikku joessa ja jossain vaiheessa syödään lounasta ja sitten taas vähän kävellään. Joo, pieleen meni! Se turnee olikin siten jotain ihan muuta! Ensin Kentsu ajoi meitä tunnin verran keskelle viidakkoa, tie vaan pieneni ja muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi. Siinä vaiheessa jo ajattelin, että mikäköhän setti tämä oikein on. En tiennyt vielä mitään. Kentsu parkkeerasi auton kun tie rupesi uhkaavasti loppumaan ja sopi tulevansa hakemaan meidät kolmelta samasta paikasta. Kello oli siis vähän yli kahdeksan aamulla. Siitä matka jatkui Simonin (opas) kanssa kävellen syvemmälle viidakkoon (tässä vaiheessa olimme vielä jonkinlaisella tiellä). Kun olimme kävelleet n30.min, saavuimme ensimmäiseen viidakkokylään. Ihmeellinen paikka keskellä viidakkoa; ihmiset asuivat pelkästä bambusta rakennetuissa majoissa. Kaikki oli puusta tehtyä eikä heillä siis tietenkään ollut autoja, koneita tai mitään muutakaan tuiki tarpeellista elektroniikkaa siellä. Ihmiset olivat kamalan ystävällisiä ja heiluttelivat ja tulivat juttelemaan. Naiset pukeutuvat täällä aivan fantastisiin kukkamekkoihin, joihin on lantion kohdalle ommeltu vielä lisäröyhelö. Naiset olivat muutenkin aikamoisia mammoja, ei mitään heikkotekoisia. Miehet olivat sitten vähän pienempää sorttia.

Kylässä saimme oppaaksemme Renault-nimisen kyläpäällikön pojan, joka oli 12-vuotias ja oikein mukava pieni herrasmies. Renault johdatti meidät vielä syvemmälle viidakkoon ja jo tässä vaiheessa meinasi ruveta reissu epäilyttämään, sillä mitään teitä ei enää ollut vain erittäin mutainen pieni polku, jossa meinasi mennä nurin koko ajan. Ylitimme pelkästä bambusta tehdyn sillan ja se tuntui jo extremeltä reissun tässä vaiheessa. Nyt jälkeenpäin se bambusilta oli ihan lasten leikkiä :) n. 30.minuutin päästä saavuimme toiseen kylään jossa meille esiteltiin liitutaululta Millenium Cave -turnee. Siinäkin se vaikutti vielä iisisltä. Joo, 1,5h kävelyä viidakossa, sitten luolaan, jonka jälkeen lounas ja sieltä sitten joessa uintia ja vielä n.1h matka takaisin kylään. Joopa joo! Lähdimme matkaan oppaan Bobin ja Renaultin kanssa. Meillä oli mukana pieni reppu, jossa oli vettä, vähän evästä, hyttysmyrkkyä ja kamera. Jos olisimme tienneet reissun vaativuudesta etukäteen olisimme kenties pakanneet vähän jotain muuta mukaan. No ei muuta kuin to the jungle! Ensin pitkä kävely vaikeakulkuista mutavelliä pitkin ylöspäin, jonka jälkeen rupesimme laskeutumaan pikkuhiljaa kohti Millenium Cavea. Tässä vaiheessa siis kengät olivat jo täysin kurassa ja oltiin hikoiltu aika monia litroja. Kuumuuden ja mutaliejun takia kulku oli todella raskasta. Alaspäin lähdettiin menemään erittäin mielenkiintoisia puu-tikapuita pitkin. Hauskaa siinä oli se, että seinämä oli ajoittain ihan älyttömän jyrkkä, meillä ei ollut minkäänlaisia turvavaljaita, köyttä tms. Ja puiset portaat olivat hirvittävän liukkaat ja osittain rikki. Koko ajan sai jännittää koska seuraava askelma menee rikki ja tippuu rotkoon. Onni oli matkassa ja lopulta pääsimme Millenium -luolan suulle. Ajattelin jo että tuo laskeutuminen oli varmasti reissun rankin osuus. Väärin taas! Luola oli siis osittain vedenalainen ja aika iso (300m pitkä). Bob antoi meille taskulamput ja lähdettiin laskeutumaan luolaan. Jo tässä vaiheessa huomasimme kuinka paljon siellä oli rakastamiamme lepakoita. Nam! Laskeuduimme luolaan, jossa oltiin siis vyötäröön asti veden alla. Luolan pohja oli kivinen ja kivet äärettömän liukkaita. Tästä siis alkoi yksi elämäni kamalimmista hetkistä. Lähdimme menemään eteenpäin ja mitä syvemmälle pääsimme sitä pienemmäksi himmeni luolan suulta valo, lopulta oli säkkipimeää. Se todella karmiva paikka. Luolan katossa oli satoja lepakoita, jotka kirkuvat ja ääni kaikui tietysti luolassa vielä moninkertaisina. Kun katsottiin luolan seiniä ja isompia kiviä mistä ottaa kiinni, huomattiin että seinät olivat täynnä valtavia hämähäkkejä ja KAIKKI muu luolassa on ihan täysin lepakonkakan peittämää.. Kaikkien näiden ihanuuksien lisäksi siellä oli siis aivan kamala löyhkä. Olimme hyvin hiljainen matkaseurue kun kummatkin pohdimme hiljaa mielissämme että mitä tehdä jos jommallekummalle tai oppaalle sattuu jotain.. Millä päästä luolasta ulos? Mihin sitten mennä? Kännyköitä ei ollut kellään mukana eikä minkäänlaista ensiapupakkausta tms. Mukana luolassa oli siis me, kamera, 3 huonoa taskulamppua ja that´s it! Siinä sai kyllä hyvän mielen ja kehonhallinta kurssin. Lopulta n.30 min. painajaisen jälkeen pääsimme luolan toiselle suulle ja se osuus oli onnellisesti ohi. Miisu epäili jo tulleensa hulluksi kun ylipäätään lähti koko keikalle.

Tämän jälkeen söimme vähän eväitä ja kävelimme hetken henkeäsalpaavissa maisemissa, kunnes tulimme isoille kallioille. Tästä alkoi käsittämätön kalliokiipeily huimia reittejä pitkin, joen kuohuessa alapuolella. Menimme välillä sellaisista koloista, että vaati todella mielikuvitusta ja venymistä, että sai tämän ruhon niistä läpi. Varmasti jokainen mahdollinen ja mahdoton lihas oli käytössä. Todella rankka setti. Olin koko ajan varma, että kohta jalka luiskahtaa ja siellä sitten ollaan pää auki viidakossa, monen tunnin kävelymatkan päässä mistään.. Kalliokiipeilyn jälkeen saavuimme joelle, jossa puhalsimme oppaalla mukana olleet lasten uimarenkaat täyteen ja heittäydyimme jokeen kellumaan. Jännityksen lisäämiseksi meillä ei ollut mitään tietoa, kuinka pitkä joki on, kuinka syvä tai mitä elukoita siellä hengailee. No kelluttelimme renkailla upeissa maisemissa pitkin jokea ihan rauhassa, kunnes opas rupesi syöttämään kaloja mukanaan olleella kookoksella. Kalat, nuo ei-lempieläimeni rupesivat parveilemaan meidän ympärillä ja siinä vaiheessa iski allekirjoittaneelle paniikki.. Inhoan siis kaloja kaikissa muissa tilanteissa paitsi lautasella. Ja kun olin joessa sillä uimarenkaalla keskellä valtavia kalliorotkoja (ei siis rantaa missään) ympärillä kymmeniä inhottavia suomuisia rumia kaloja niin herneethän siinä meni ja lähdin renkaan kanssa sellaista vauhtia ettei ole varmasti ennen nähty niillä leveysasteilla. Tätä uinti, kävely, uintia kesti taas n. Puolituntia, jonka jälkeen ajattelimme jo että eiköhän tämä turnee ruvennut olemaan tässä. Ei sentään! Vielä piti nousta sieltä rotkosta ylös. Se se vasta hauskaa olikin kun kroppa oli jo ihan finaalissa, kamala nälkä ja jano eli energiat tosi matalalla niin ei siinä muuta kuin sellaista pystysuoraa seinämää ylöspäin kipuamaan! Siellä oli välillä näitä ihania puolimätiä portaita ja välillä vähän köydenpätkää. Huomasin jossain vaiheessa että oikea etureisi rupesi tärisemään ja olemaan aika epäluotettava. Jollain ilveellä se kuitenkin kesti kunnes päästiin rotkosta ylös. Olo oli aika sanoinkuvaamaton. Olimmehan siis taivaltaneet loppumatkan läpimärissä lenkkareissa ja vaatteissa. Rotkolta käveltiin vielä yli tunti kylien läpi samaa liejureittiä takaisin autolle (mikä ei siis ollut siellä, vaan Kentsu oli vielä puoli tuntia myöhässä). Toisessa kylässä söimme vähän greippiä ja juttelimme kyläläisten kanssa. Siellä nauretaan varmaan vielä pitkään suomalaiselle tytölle joka pelkäsi kaikista maailman eläimistä pieniä kaloja ;)Ainiin, Bobin kunniaksi pitää vielä mainita, että kaveri veti koko turneen ilman kenkiä! Uskomaton tyyppi.

Jälkikäteen ajatellen oli mahtava reissu, vaikka paikan päällä meinasi usko loppua moneenkin kertaan. Mutta niin vaan selvittiin! Muistona viidakkoseikkailusta on rasitusvamma oikeassa reidessä. Jalalla ei pysty nyt kunnolla astumaan, mutta eihän se juuri haittaa, koska olemme jo Vilassa aivan mahtavassa lukaalissameren äärellä lepuuttamassa :D