Nyt ollaan oltu melkein viikko taas Brisbanessa. Meian kuushenkinen aussiperhe hajaantui, kun Essi ja Rilla jai Sydneyyn oottaan lentoja ja me lahettiin tyonhakuun. Outoa, etta meita on nyt vaan nelja. Ihmeen hyvin ollaan sopeuduttu nelistaan Daveen. Tavaraa on mielettomasti! Koko ajan on yks rinkka keskipenkilla vyotettyna, ja perakontti pursuaa tavaroita niin etta sen saa just ja just lyotya kiinni ilman etta mitaan jaa valiin. Ollaan nukuttu nyt autossa nelipaalla istualtaan muutama yo, telttaa ei viitti pistaa tonne Kengurupuistoon (vaikka moni on nukkunu siel teltassa ja ilman, pyodilla ja penkeillaki on jotkut nukkunu!) niin nukutaan mieluummin ahtaasti mutta ehjina. Ollaan saatu lisaks kavereita tonne autoon; meilla jai kerran astiat tiskaamatta niin johan sinne ilmesty melkonen lauma pikkumurkkuja. Piia suihkutti niita hiuslakalla, mutta eivat tainneet kaikki pokrata siita, kun viimesien kahen yon jalkeen on ilmestyny punasia lantteja joka paikkaan. Immu on niille immuuni, mut meilla muilla on niita ihan mielettomasti; laskin etta mul on molemmissa jaloissa ainaki 20 puremaa..

Elaimista puheen ollen meian hiiret vaihto jo omistajaa. Poijaat paasti toisen vapaaks, ja toinen annettiin yhelle innokkaalle Janne-pojalle, joka oli just tullu Australiaan ja innostu ottaan hiiren matkakumppaniks. (Seuraavana paivana se kylla yritti kaupata sita takaisin, oli katumus iskeny. No, hiiri loysi uuden kodin jonkun perheen luota.)

Hengattiin meikalaisten porukalla aika pitkaan tossa joulun jalkeen. Tammikuun 7.pvn seurojen jalkeen porukka lahti hajaantuun tyonhakuun pohjoseen ja etelaan, me lahettiin viimesten mukana. Kuuden pojan kopla lahti Uuteen Seelantiin pariks viikoks, kaytiin heittaan ne viela lentokentalle ennen lahtoa. Oli yo, kello jotain nelja, kun me ajeltiin Sydneyn lentokentalta kampparialueelle kahella autolla. Immu ajo meian autoa ja ma poikien laivaa, maasturi Jeeppia. oli melkosen komeeta ajella semmosella autolla Sydneyn pilvenpiirtajien keskella ja kaupungin ali johtavia tunneleita pitkin.

Ollaan siis taas tyottomina tyonhakijoina Brisbanessa. Talla kertaa vaan tehaan tosissaan toita sen eteen etta loydetaan hommia! Taal on onneks ilmaset suihkut ja muut, niiin etta ruoka on ainut (netin lisaks!) mista pitaa maksaa. Ruoka onki aika monipuolista nykyaan: tonnikalaa, korppuja, maapahkinavoita, porkkanaa, persikoita. Jugurttia ei raaski ostaa ku joskus, ja ylellista oli ku saatiin eilen juustoa leivan paalle!

Ollaan tehty CV:t ja vietiin niita perjantaina eri rekryfirmoihin, hienoihin pilvenpiirtajiin...Sen lisaks ollaan etitty netista kaikkea mahollista ja soiteltu moneen paikkaan. Kanatehdastakin ollaan pommitettu. Yks puhelu tuli jo takasi, en kunnolla kasittany mita se soittaja puhu, mista oli kyse, mutta sen tajusin etta se mies yrittaa ettia meille kaikille neljalle jotain toita,tyyliin sipsipakkaamolle tai johonkin. Ne hommat alkais vasta helmikuun alussa, etta sita ennen pitais viela loytaa jotain muuta.

Oon miettiny, (varsinkin kun mua on yritetty vakuuttaa sen asian puolesta ) etta oisko munkin parempi jo lahtea taalta Suomeen. Ois kylla liiankin houkuttelevaa paasta kotiin, toitakin ois siella helpompi ettia. Mutta taalla kun hiihtaa shortseilla Brisbanen kolmessakymmenessa asteessa, kattelee uima-altaan kupeessa kasvavia palmuja, iltavaloissa loistavaa kaupunkia, niin tajuan, etta en ma viela voi lahtea. Suomeen vetais koti ja ihmiset, mutta taalla on niin valtavasti nahtavaa ja elama on lepposta. Kyllahan sita koti-ikavaa kestaa viela seuraavat kolme kuukautta, ei kannata liian pian luopua tallasesta mahollisuudesta!