Merced-Yosemite-Death Valley-Shoshone

Mercedistä starttasimme kohti Yosemitea. Ajo sujui varsin joutuisasti, kunnes navigaattori-Kati päätti opastaa meidät näppärälle oikoreitille: Magnumin maavaralla se ei tosin ollut paras mahdollinen valinta... Muutaman pohjakosketuksen jälkeen pääsimme kuitenkin ehjinä takaisin isommille väylille (ja ennen valkoinen Magnumimme oli nyt hiekan värinen) ja pääsimme perille Cindyn hehkuttamaan Mariposa Groveen, jättiläismäisten punapuiden katveeseen. Ei saakeli et ne on sitten isoja! Niiden kokoa on mahdotonta tajuta ennen kuin seisoo ihan vieressä. Miten puu voikaan olla halkaisijaltaan kymmenen metriä?! Mariposa Groven jälkeen ajoimme Glacier Pointille, josta oli upeat näkymät Half Domelle, puolikupolin muotoiselle valtavalle kivipaadelle sekä alas Yosemite Valleyyn. Tässä vaiheessa lämpötila oli vielä mukavan lempeä, tuli taivaalta jopa muutama sadepisarakin. Seuraavaksi lähdimme Tioga Pass Roadia pitkin kohti Death Valleytä. Tie nousi laaksosta Tioga Passille, aina 3031 metriin saakka. Jännitys siitä, että iskeekö vuoristotauti Kotkanpesään toi lisämausteensa tuolle pätkälle. Onneksi kuitenkin tuolta kamalalta taudilta vältyttiin, ja pääsimme laskeutumaan Mono Laken seutuville, Lee Viningiin. Lee Vining ei ollut mitenkään erikoinen paikka, mutta pysähdyimme siellä kuitenkin nauttimaan Bodie Miken kuppilassa burgerit. Illan päätteeksi ajoimme vielä vajaat sata mailia lähemmäksi seuraavaa kohdetta ja vietimme yön Bishopissa. Seuraavana aamuna starttasimme kehnon motelliaamupalan jälkeen taas Magnumin ja ajoimme Lone Pineen. Koska päivä oli edennyt jo melkein puoleen päivään, niin aamiainenkin vaihtui perin tuhtiin lounaaseen. Lounaspaikkamme sijainti oli kyllä aika upea: Yhdysvaltojen mantereen korkein huippu, Mount Whitney, törötti uljaana kylän vieressä. Ehkä juuri tuon maiseman ansiosta tai kylän pysähtyneen tunnelman vuoksi Lone Pinessä on kuvattu pätkiä useisiin elokuviin, kuten esimerkiksi Iron Maniin.

Lone Pinessakin taisi jossain vaiheessa alkaa Häksää taas hytisyttämään, joten oli parempi hypätä ilmastoituun Magnumiin ja jatkaa matkaa kohti Death Valleyta, maailman kuuminta paikkaa. Ennen aavikolle saapumista kävimme tsekkaamassa yhden Ghost Townin, Darwinin. Death Valleyn ympärillä vastaavia on useampiakin; jotkut ovat täysin kuolleita, joistakin on tullut eräänlaisia trailer parkkeja. Kun aloimme lähestyä Death Valleytä, alkoi lämpötilakin lähestyä ihmisille elinkelvottomia lukemia. Stovepipe Wellsissä pysähtyessämme taisi auton mittari näyttää 105 fahrenheitia, eli noin 40 celsiusta. Puuh. Kaiken kaikkiaan Death Valley on kyllä ihan uskomaton paikka. Valtava aavikko vuorten keskellä, pelkkää kuumuutta ja kuivuutta. Vaikea uskoa, että kukaan tai mikään voisi elää sellaisissa olosuhteissa, mutta kyllä vaan. Nimittäin esimerkiksi kengururotta, joka pystyy olemaan juomatta kuukausia. Ja onpa otus kehittänyt ovelan systeeminkin: se pystyy nenänpäässään olevalla 'keräimellä' nappaamaan talteen kosteuden uloshengityksestään. Nerokasta! Matkan varrelle sattui myös hiekkadyynejä, joilla kävimme ihmettelemässä ja kuumentamassa varpaita - hiekka oli ihan sikatulista. Ja tuon - ehkä maksimissaan vartin - seisoskelun aikana Häksä ja Kotkanpesä taisivat ottaa vähän jonkinmoista kärvennystä varpaiden lisäksi olkapäihinkin.

Dyyneiltä ajelimme Beattyyn, jossa huilasimme seuraavan yön. Ennen yöunia ajelimme vielä illalla loistavan meksikolaissapuskan jälkeen tsekkaamaan lähellä olevan Rhyoliten aavekaupungin. Talojen raunioista ja niistä muutamasta hassusta pystyssä olevasta hökkelistä oli vaikea uskoa, että kaupungissa on joskus ollut kymmenen tuhatta asukasta. Aavemainen paikka, johon ei olisi ollut kiva jäädä yöksi! Aavemaisuutta ja tyttöjen pelkotilaa lisäsi vielä Kepposen ja Bobin jutustelu alueen hämäräperäisyydestä: mahdollisuudet joutua abduktoiduksi tuntuivat varsin todennäköiltä kun alkoi tarkemmin miettimään Beattyn motellien nimiä: El Portal, Exchange Club Motel... Onneksi oliot jättivät meidät kuitenkin rauhaan ja pääsimme seuraavana päivänä jatkamaan matkaa. Tai no, ei ihan ongelmitta kuitenkaan. Meidän Magnum oli jo edellisenä iltana alkanut temppuilemaan, ja aamulla meinasi auto jättää käynnistymättä. Muutaman käynnistysyrityksen ja poppaskonstien jälkeen auto kuitenkin hyrähti käyntiin ja matka jatkui. Tällä kertaa Häksän ohjastamana. Vaikka Death Valley onkin kuuma paikka, niin kuljettajan paikalla tuntui hiki valuvan ainakin alkumatkasta hieman enemmän kuin muilla... Beattystä seuraava lyhyt stoppi oli Golden Canyonilla, jonne 1,6 mailin kävely kuitenkin jäi siinä kuumuudessa tekemättä. Devil's Golf Course olikin sitten aikamoinen. Kaukaa se ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta, mutta kun lähelle pääsi, oli näky aika kummallinen: kiven ja suolan muodostamaa möykkyä, joiden reunat oli veitsenteräviä. Nimensä paikka oli ilmeisesti saanut suolan muodostamista golfpallon kokoisista pallukoista, joita tuolla kivipellolla oli pitkin poikin. Seuraavaksi sitten suuntasimme 85,5 metriä merenpinnan alapuolelle, Badwateriin. Paikka on yksi maapallon matalimmista paikoista. Matkalla sinne taisimme tehdä matkan kuumuusennätyksen: auton mittari näytti 115 fahrenheitia, eli 47 astetta. Oli jotenkin ihan kummallista, että kun ulkona paahteessa käveli, niin hiki ei lainkaan alkanut virrata; hiksa iski välittömästi vasta kun istahti takaisin ilmastoituun autoon. Badwaterin jälkeen jatkoimme matkaa pysähdyimme Shoshoneen lounaalle. Shoshone ei ollut turhan vireä paikkakunta, yksi ravintola tien toisella ja huoltis-kauppayhdistelmä toisella puolella, mutta paikallisella sheriffillä tuntui olevan kiirettä pörrätessä autollaan ravintolan ja kaupan ympärillä. Shoshonen jälkeen hyppäsimme taas autoon ja lähdimme hyristelemään kohti Las Vegasia ja sen syntejä!