Profile
Blog
Photos
Videos
Kuukausipaivia vietellessa - Suomesta kuuluu taas tarinoita surullisia!
Peking on ylittanyt allekirjoittaneet uskomattomalla fiiliksellaan, ruoalla, ahtailla pikkukaduillaan ja lahes kaikella mahdollisella! Kaikki on mahtavaa, kaikki niin helvetin hienoa - olo kuin Taivaallisen rauhan aukiolla vaan ei vuonna 1989! Tahan on syynsa. Odotukset. Peking ei antanut minkaanlaisia odotuksia ja jos antoi olivat ne syvasti negatiivisia. Lopulta taalla vietetyt paivat ovat olleet tahan astisen reissun parhaita. Nain uskallan sanoa nyt kun tarina on edennyt ensimmaisen kuukauden merkkipaalun kohdalle. Tasta eteenpain vietellaan joka kuukauden 25.paiva 'kuukautisia'. Pienta fiestaa on talle sarjassaan ensimmaiselle juhlapyhalle jo alustavasti rakenneltu. Lahdemme siis paikallista Budweiseria, ilmaista ja ei-millekkaan-maistuvaa Tsingtaota ruopimaan hikisiin ruokapajoihin.
Menneet paivat ovat olleet tutustumista Pekingiin. Ei niinkaan ainaisten nahtavyyksien kautta (tosin osin niinkin), vaan ottamalla tuntumaa paikallisiin hajuihin, makuihin ja yleiseen tunnelmaan. Eksymista hutongeille (erittain ahtaille pikkukujille, joita ei karttoihin merkita), kiinalaisten alati kasvavaa keksintojen valiojoukkoa ihmetellen ja paiva paivalta parempia/hamympia ruokia sukkapuikoin kepitellessa.
Peking nayttaa juuri nyt ja kuukausi/pari jalkeen olympialaisten puunatulta, kiiltavalta ja hyvinvoivalta. Ketaan tama tuskin huijaa luulemaan, etta asiat olisivat jotenkin erityisen buenosti. Kaikki on kullattua, mutta vain paalta - ja tama siis kuvainnollisesti - osin tosin kirjaimellisesti. Kadut on tyhjennetty kerjalaisista ja vahaosaisista - pelolla mietin mihin heidatkin on tungettu. Naitten asioitten takia Pekingista ei voi pitaa. Mutta onneksi ahtailta hoyryavilta pikkukujilta, jollaisen varrella mekin asumme voi viela loytaa astetta aidompaa Pekingia. Matalia kivitaloja, patsaita ja sekalainen joukko kuppiloita, joiden hamyssa ihmiset imevat nuudelisoppaa, possun sisalmyksia ja tajunnat rajayttavia sichualaisittain maustettuja mielet ja kielet rajayttavia makuja alas Tsingtaolla huuhdelluista kurkuista mahalaukun korvennettavaksi. Myos meidan mahat veivat meidat tanaan sichuanilaisen ruoan poltettaviksi. Ansku oli lentaa perseelleen ja pakko myontaa, etta minakin huuhdoin homman hiki vuolaasti naamalta alas valuen tulisen katkun mukana. Anskun pari vuotta sitten thaimaalaisella ruoalla ja reippaalla pussillisella antibiootteja katarriksi tuhottu vatsa ei tata riemua olisi kestanyt, joten hanen vatsaa saastellen etsimme listalta viela jotain mahdollisesti kevyempaa. Ja minahan pieksen vatsaani niin kauan kuin se tata menoa kestaa. Intiaa odotellessa. Mutta totuuden pilkistellessa kuitenkin esiin - en voi kuin ihmetella, miten hyvaa kiinalainen ruokakin on ollut. Suomessa toki ravintolassa on saanut kohtuullista kiinalaista apetta, mutta esim. Kaakkois Aasiassa sisapiirimme vitsiksi nousi hyvin pian kiinalainen ruoka, joka jaksoi naurattaa ja oksennuttaa aina yhtalailla ja yhta voimakkain tunnetiloin. Etta tamakin myytti piti tulla taas tien paalle vaaraksi todistamaan.
Kamppamme suht pienella, mutta aina yhta elavaisella kadullamme sijaitsee 200-vuotiaan hostellin lasitetun sisapihan laheisyydessa. Paikassa kummittelee ja meininki on kuin Pekingin mysteerista noin muutenkin. Hamyinen paikka, sanoinkuvaamaton. Siihenkin on ollut taas pakko rakastua.
No - totuuden nimissa - olemme kayneet myos parissa tutummassa paikassa bongailemassa havaintoja kiinalaisesta turistimaailmasta, mahdollisimman haastavalla ja hankalalla tavalla. Naihin ovat siis kuuluneet niin Kiinan muuri kuin Maon mausoleumi. Muurin etsiminen aloitettiin aamulla ja saatiin paatokseen tassa tovi sitten - eipa ollut meilta piiloonkaan mennyt - samalla paikalla. Otimme kunnianhimoisen tavoitteen etsiytya Simatain muurille (Muurihan on siis kuten kaikki Kiinan muureja joskus rakentaneet muistavat nykyaan kymmenina ellei satoina pienempina palasina - toiset pitempia, toiset lyhyempia - jotkut restauroituja, toiset pelkkia epamaaraisia kivikasoja). Tietysti kaikkea jarjestaytynytta matkailua vastavirtaan melovat sekoilijamme paatyivat etsimaan 'sen' paikallisbussin ja siirtymaan sen myotaisilla purjeilla Simataille. Asemalla pohjustustyota tehneet saivat kuulla, etta Simataille nyt ei tietysti mennyt bussia, vaan jossain vaiheessa oli otettava taksi jne. Hylkasimme idean ja saimme kuuman vihin, jonka mukaan Mu tia nyu olisi ottamassa meidat ilolla vastaan. Bussilla paasi lahes perille ja sielta sitten jatkot muilla konsteilla. Ja kylla, olimme pitkan ja edelleen mielia raastavan, syvinta olemustamme riistavan tinkaamisen jalkeen saaneet myos jatkoyhteydet muurille. Yllatyimme jalleen opiskelijakorttien maagisesta voimasta ja puolitimme muurin lipun hinnan. Puolen kilometrin kapuaminen harjalle osoitti, etta on se ... Kiinan muuri. Jylha oli, GGGRREAATTT ja vielapa kiinalainen. Mutianyuun meneville voimme myos huomauttaa, etta paikka oli paria koulustaan karannutta hysteerista tyttolaumaa lukuunottamatta todella rauhallinen. Ihan paasi valokuvat ottamaan ilman, etta ketaan muita osui linssiin. Leppoisaa. Kambodzan Angkor Watia voittanutta ei viela ole, mutta kylla tamakin paikkansa lunasti.
Maon Mausoleumi oli sitten toisenlainen juttu - aikamoinen antikliimaksi, vaikka en mitaan odottanutkaan. Kyttaily odotetunlaista ja jonkinmoinen sokea ja kyseenalaistamaton palvonta huokui kaikkialla. Fiilis ei ollut mitaan Hanoin Ho Chi Minhin tai Moskovan Leninin mausoleumeihin verrattuna. Ja nythan tassa tulee aivan olo, kuin olisimme jollakin kovin perverssilla tavalla kiintyneita balsamoituihin kaljuuntuviin vanhuksiin. Ei tarvitse viela huolestua - emme aio kasvattaa (!?) viela palvikaljuja ja heittaytya 22 litran sammioon formaldehydia, kuten tarinamme Mao! Villeimmat, mutta eivat valttamatta paikkansapitamattomimmat huhut kertovat, kuinka Maon kasvot olisivat pahasti alkaneet sulaa ja vasen korva olisi tyon tuoksinnassa ironnut. Takaisin tikattu korva oli jotensakin tallella ja ukko kiedottu sirppi-vasarapunalippuun. Kovin naytti Neuvostoliiton lipulta... Historiat muistava voisi moista jopa hieman ihmetella. Noh - Maon jo kuollessa pahin jumalointi oli ohi - ehka kaverit paattivat keventaa tunnelmaa pienella kommarivitsilla. Kaikkein villeimmat huhut, joita vain hamyimmilla hutongeilla kuiskitaan kertovat, etta mausoleumissa ei potkottelisi Mao lainkaan. Miehesta kun tehtiin oma aidohkon oloinen vahanukke, silta varalta, etta jokin menisi kovin hullusti. Pakko myontaa, etta sen verran kumiselta salli naytti, etta epailen aitoutta. Eivat paastaneet asiaa tutkimaan. Havyttomat. Sanotaan nyt vaikka viela se, etta mausoleumi oli julkean tekopyha paikka Maon tapauksessa. Enka nyt tarkoita edes sita, etta taman tason tappajalle on mausoleumi pystytetty (eihan mies sita edes halunnut, niin kuin ei muuten Lenin tai Ho Chi Minhkaan). Lahinna sita, etta kaikki on niin helvetin pyhaa, kukkia kannetaan ja puhua ei saa ennen Maon pallistelya, mutta heti sen jalkeen saman mausoleumin peralla myydaan kaikkea helvetin Mao-kraasaa ja kitsia. On kelloa, kynaa ja mita lie reliikkia. Aitoa varmasti niin kuin kaikki Kiinassa. Nauroin makoisasti talle, enka tuntenut hapeaa, vaikka muille asia oli kuinka pyha. Mao mahtaisi pyorahdella jonkinverran lipeassaan, kun tietaisi, etta kasvokuvat ovat kaupan. Kun kommunismi ja kapitalismi loysivat toisistaan ne pahimmat puolet syntyi Maon mausoleumi.
Onko maailmasta tullut muuten turvallisempi vai Suomesta turvattomampi? Mista se johtuu, etta taalla ei pelota, mutta Suomessa voisi vaikka pelottaa? Kertokaapa te tunteeko sita Suomessa?
-K
"All journeys have secret destinations of which the traveler is unaware."
- Martin Buber
- comments