7.10.09                 Cebu City. Visayas. Filippinos.

Ei pitaisi nielaista ennenkuin.. Tanaan oli tarkoitus lahtea Cebusta lautalla Siquijoriin mutta sen sijaan olikin taas hengenlahto lahella.. Luovutettiin hostellihuone aamulla ja posotettiin taxilla satamaan. Oikea laituri loytyikin helposti ja parin tunnin odottelun jalkeen laiva saapuikin ajallaan. Alus oli noin 30 metria pitka ja siihen mahtui toista sataa ihmista. Kaikki tuntui olevan kunnossa ja alus starttasikin ajallaan. Sitten alkoi tapahtua..

Oltiin paasty noin 100 metrin paahan rannasta kun tilanteen vakavuus alkoi selvita. Typhooni Parman jalkituulet jyllasivat alueella viela sen verran akaisesti etta meri myllersi arviolta 2 - 3 metristen aaltojen vaahtopaista valkoisena . Kiikkera aluksemme alkoikin nopeasti tehda keinuvaa liiketta jossa keula nousi ja laski vuorotellen yha nopeutuvaan tahtiin. Aallot loivat voimakkaasti aluksen ikkunoihin ja parskeet lensivat aluksen katon ylitse. Ensimmainen nopea pudotus tuntuikin ihan hauskalta (tuntui aivan samalta kuin turbulenssissa kun kone putoaa akillisesti ilmakuoppaan). Heijari liikkeen jatkuessa tuntui kuin olisi ollut jossain tivoli laitteessa (lentava matto, viikinki laiva). Liike ei kuitenkaan ottanut laantuakseen ja jokainen pudotus ottikin enemman ja enemman vatsanpohjasta. Aaltojen lyodessa edelleen agressiivisesti aluksen ikkunoihin (jokaisen pudotuksen jalkeen) ja keulan noustessa uusiin korkeuksiin tuli mieleen etta "Kai tama on ihan normaalia?" - Ei ollut.

Aluksen runko alkoi pitamaan epailyttavaa aanta aaltojen iskeytyessa veneen pohjaan. "Kylla se kestaa" ajattelin - olihan alus valmistettu metallista ja kokenut varmaan ennenkin kovaa merenkayntia. Meno kuitenkin jatkui entisenlaisena. Matkustamossa alkoi levita huoli/paniikki ja ihmiset alkoivat painaa paitaan alas ja huusivat henkilokuntaa auttamaan - osalle jaettiin oksupusseja. Yleisen sekasorron vallatessa sijaa edessa istuva vanhempi nainen kaantyi meita kohti ja sanoi etta "This is not good". Han myos ilmoitti uskovansa etta kapteenin on oltava humalassa. ..ja silloin se tapahtui: Kapteeni paatti pistaa pari pykalaa lisaa silmaan ja alus alkoi harpata jyrkkia nousuja joita aina seurasi 2-3 sekunnin vapaapudotus. Voimakkaat paukahtelut saestivat matkustamon voihkinaa ja tassa vaiheessa olikin jo niin sanotusti piru irti. Aluksen keula teki 5-6 metrin ylos - alas liiketta eivatka laukut enaa pysyneet penkeilla. Henkilokunnan kasvoista heijastui taysi paniikki (henkilokunta oli tarrautunut seiniin/tukitulppiin) eika kukaan enaa pystynyt toimimaan. Alus hakkasi ylos ja alas agressiivisesti eika meri antanut armoa. "This Is It" kavaisi mielessa (ajatuksia ei yhtaan auttanut ainakaan tietamys Filippiinien sysimustasta merionnettomuushistoriasta). Nyt se on menoa.

Yhtakkia matkustamossa alkoi kuulua huutoa ja aluksen kulma alkoi kaantya. Pikkuhiljaa vakivaltainen keinunta hiljeni ja edessa istuva nainen ilmoitti etta olimme palaamassa takaisin Cebuun. Psykoottinen kapteeni oli kai paatynyt kuuntelemaan paniikkista henkilokuntaansa ja paattanyt viela jatkaa elamaansa toistaiseksi. Takaisin kaannyttya kyyti oli selkeasti turvallisemman oloista ja alus ratsasti myotatuulen aaltojen harjalla. Satamaan paastya jarkyttyneet matkustajat saivat massinsa takaisin ja haipyivat nopeasti takseilla paikalta. Memmun kanssa suuntasimme takaisin Kukuks Nestiin ja takaisin suunnittelupoydan pariin (pitaisiko koittaa huomenna uudelleen?). Kylla veneily on poikaa...

-I-