Profile
Blog
Photos
Videos
7.6 Pariisi-Lontoo
Aamulla keräsimme kamamme lattialta ja valmistauduimme jälleen etenemään seuraavan rajan yli. Tiesimme ainoastaan, että Calaisista menisi lautta Doveriin, Englantiin, mutta aikatauluista ei tietenkään tapamme mukaan ollut minkäänlaista käsitystä. Jälleen kerran kuljimme metrolla yhdelle Pariisin rautatieasemista ja kysyimme infosta, miten päästä Calaisiin. Tietenkin juna sinne oli vähän aikaa sitten lähtenyt ja nyt joutuisimme odottamaan neljä tuntia seuraavaa. Luppoajan hyödyntämiseksi kävimme syömässä ja vaihtamassa euroja punniksi. 100 €:lla saimme £80. Rahanvaihtaja veti välistä £3. Kaksi viimeistä tuntia odottelimme asemalla istuskellen. Muuan amerikkalainen jehovantodistaja luuli meitä jenkeiksi, koska juttelimme toisillemme jatkuvasti englanniksi. Ties mitä kuuli meidän puhuvan. Siitä hetkestä lähtien päätimme puhua keskenämme vain suomea, jotta välttäisimme mahdolliset kiusalliset tilanteeet Englannissa. Tähän asti olimme 70% ajasta puhuneet toisillemme englanniksi.
Junamatka Calaisiin kului torkkuessa. Perillä astuimme pahimpaan tuppukylään, jossa olimme matkan aikana käyneet. Otimme asemalta vielä kaupunkijunan lähemmäs merenrantaa, josta bussi vei meidät satamaan. Lauttaterminaalista saimme reililipuilla alennusta, mutta maksoimme silti 17€ kanaalin ylityksestä. Merimatka sujui leppoisissa merkeissä, mitä nyt muutama koululuokallinen lapsia testasi tärykalvojemme kestävyyttä. Saavuimme Douveriin 1-2 tunnin risteilyn jälkeen. Kielimuurin sortumisen ansiosta olimme kerrankin varmoja siitä missä menimme ja mitä teimme. Bussikuljetukset satamasta rautatieasemalle oli hyvin järjestetyt. Eikä aikaakaan, kun me jo istuimme junassa matkalla kohti Lontoota. Juna pysähtyi noin kymmenen minuutin välein. Kello kävi eikä matka tuntunut etenevän. Aloimme valmistautumaan henkisesti siihen, että joutuisimme ehkä viettämään toisenkin yön taivasalla, varaustahan emme olleet tehneet. Ohitimme junalla London Bridgen aseman ja Waterloon. Juna stoppasi päätepysäkilleen Charing´s Crossille kymmenen aikaan. Astuessamme ulos asemalta, tajusimme, ettemme ainakaan ihan lähistöltä löytäisi halpaa ho(s)tellia. Kävelimme vilkasta katua pitkin tutkien ympäristöä unimajan toivossa, mutta turhaan. Käännyimme ja palasimme takaisin asemalle. Infopisteet olivat jo kiinni, eikä rautatien henkilökunta osannut auttaa. Onnistuimme kuitenkin saamaan yhteyden internettii aseman WLANin ansiosta. London Eyen lähistöllä oli budjettiimme jotenkin sopiva hostelli: Walrus Waterloo Hostel.
Kysyimme ulkona olleelta taksikuskilta, kuinka pääsisimme London Eyen luo. Matka ei ollut pitkä, joten kuljimme jalan. Matkalla katselimme pikkulauantain vipellystä ympärillämme ja ylitimme sillan, jolta näki Big Benin ja London Eyen upeine valaistuksineen. Joen toisella puolella kysyimme parilta hotellin edessä päivystäneeltä vartijalta, minne suuntaisimme. Ohjeiden perusteella emme kuitenkaan päässeet pitkälle kun olimme taas hukassa. Seuraavaksi meitä opasti riksakuski, jolta saaduilla ohjeilla meidän oli melkeinpä pakko löytää paikka, sillä aikaa oli enää 15 minuuttia. Pienen kierroksen jälkeen paikka löytyi kuin löytyikin. Rastapäinen pitäjä istuskeli hostellin alakerrassa olevan pubin tiskillä ja huomasi meidän etsivän unipaikkaa. Hinta oli suolainen, mutta eipähän tarvinnut nukkua kadulla. Huone oli kolmen hengen huone ja jaoimme sen australialaisen vanhemman miehen kanssa, joka oli kiertämässä Eurooppaa neljättä viikkoa kymmenestä.
- Pojat
- comments
Kari Hienosti olette selvinneet pojat ja Englantikin valloitettu. Sitähän ollaan melkein kotona kun tuo Lontoon murre on hallussa! Kerro Päiville ja Robille terveiset kun pääsette heille!