Profile
Blog
Photos
Videos
Viime perjantaina 20.12. lähdettiin Mikaelin kanssa kahdentoista maissa Westbahnhofin (rautatieasema) suuntaan. Kiireiltiin vähän turhaan, koska ensimmäinen yrittämämme juna oli täydempi kuin paluujuna Budapestista (asianomaiset tietävät mitta-asteikon). Junasta on ilmeisesti mahdollista varata jopa viime hetken paikkoja, mutta kiitos ÖBB:n (paikallinen VR tms.) itävaltalaistenkin mielestä epäselvien nettisivujen ja automaattien, ei tämä meiltä sujunut, joten jouduimme poistumaan liian täydestä junasta. Hyvää tässä oli se, että olimme ensimmäisten joukossa seuraavassa junassa, joten saimme istumapaikat ja pääsimme eväiden kimppuun. Veikkaan, että kanssamatkustajat arvostivat Quick Leen kiinalaisten eväsboksien tuoksua muutenkin kiinalaista pikaruokakeittiötä muistuttaneessa junan sisäilmassa. Pakollinen junan vaihto tapahtui Salzburgissa, joten nyt voidaan sanoa käyneemme sielläkin. Mozartin syntymäkaupungin jälkeen jatkoimme takaperin (selkä menosuuntaan) matkaamme vielä edellistäkin kuumemmassa junassa, joten helpotus oli suuri saapuessamme Zell am Seen asemalle, jossa vastassa oli innokkaiden taksikuskien lisäksi luminen maa. Lumi tuntui jotenkin hyvin kotoisalta, vaikka kuuleman mukaan koko eteläinen synnyinmaa on ollut joulukuun pitkälti paljaana. Juna-asemalta otimme bussin Kapruniin, minkä jälkeen jouduimme vielä turvautumaan taksiin. Vaikka matkaa majatalolle oli vain kilometrin tai puolentoista verran, ei pilkkopimeällä, ilman karttaa, valtavan tavaraläjän kanssa seikkailu tuntunut kuuden tunnin matkustuksen jälkeen houkuttelevalta.
Meidän majatalo oli sellainen sympaattinen perheen pyörittämä alppimaja, joita koko kylä taisi olla täynnä. Sisätilat ja isäntäväen asenne tekivät olon kotoisaksi, samoin heti tultuamme lämpiämään laitettu sauna, mutta meidän makuuhuone jätti vähän kylmäksi. Fyysisesti siis. Huone itsessään oli upea pehmeistä sängyistä puisiin vaatekaappeihin ja mahtaviin lumisiin maisemiin, mutta lämpötila vaihteli makuuhuoneen jääkaapista vessan pakastimeen.
Ensimmäisenä aamuna heti aamupalan jälkeen lähdettiin keskustaan vuokraamaan mulle lumilautasetti ja kypärä, minkä jälkeen tiedusteltiin nopeasti hyvin itävaltalaisen virastotätiasenteen omaavalta hiihtokoulutoimistotädiltä lumilautakursseista. Päädyttiin pienen harkinnan jälkeen siihen, että otan mieluummin Mikaelilta yksityistunnin ja sitten seuraavana päivänä tarpeen mukaan ryhmätunnin (joita alkoi vain sunnuntaisin ja maanantaisin) tai en mitään. Laskettelukamat kainalossa lähdettiin bussilla jäätikölle, mikä oli Mikaelin mielestä tavattoman hankalaa, sillä se on tottunut siihen, että suoraan hotellin ovesta pystyy hyppäämään hiihtohissiin. Lyhyen bussimatkan jälkeen odotti nousu ylös noin neljän hissin avustuksella. Kahden päivän hissilippu oli melkoisen hintava, taisi olla 83 euroa, mutta sen verran olisi voinut maksaa ihan vain siitäkin huvista, jos olisi koko päivän ajanut pelkillä hisseillä ja ihaillut alppeja.
Ennen lounasta tehtiin aika lailla jarruttelua mäkeä alas. Yritettiin myös käännöksiä, mutta niissä vähintään lopetus tapahtui polvien tai käsien avustuksella. Lounasta varten mentiin yhden hissimatkan verran alas, minä hissillä, Mikael laskien. Yritettiin syödä nopeasti, sillä laskuaikaa on vain johonkin neljään asti auringon laskiessa niin aikaisin. Lounaan jälkeen lähdettiin tuolihissillä yhden punaisen reitin yläpäähän. Jos sompahissi (sellainen, jossa raahaudutaan kapulan avulla mäkeä ylös) ennen lounasta tuntui vähän jännittävältä etenkin poistumisen suhteen (pitää olla nopea ja potkia itsensä, yksi jalka laudasta irrallaan, pois takaa tulevien tieltä), oli tuolihissin pelottavuusaste ties kuin monenteen potenssiin siihen verrattuna. Samaa voi sanoa pienen harjoitusmäen ja oikean laskettelurinteen pelkokertoimista. Pari kolme metriä leveät käännökset näkymättömiin tuntuivat elämän ensimmäisenä lautailupäivänä vähän turhan haastavilta, joten Mikael sai pettyä ja auttaa mut alas. Ensimmäisen ja viimeisen rinteeni jälkeen olivat mun reidet ja Mikaelin pohkeet sitä mieltä, että mun laskettelu oli siltä päivältä ohi. Koska lasketteluaikaa oli vielä puolisen tuntia jäljellä, lähdin hissillä vähän alemmas ja päästin Mikaelin tekemään jotain hurjia juttuja yksin mäkeen. Tavattiin kyllä sitten myöhemmin alempana kaakaoilla.
Seuraavana aamupäivänä mulla oli vuorossa lumilautailun alkeet, joihin Mikael tuli saattamaan. Kokoonnuttiin sellaisessa pienessä harjoittelupuistossa, jossa ihan aloittelijat tekivät parin vähän kokeneemman ryhmän kanssa yhteiset alkulämmittelyt (jotka näin sivuunmennen sanoen vaikuttivat hyvin samanlaisilta kuin ne, joita joskus pidän omille kungu-lapsilleni). Lisäksi teimme kaatumaharjoituksia, joita kukaan meidän ryhmäläisemme ei ainakaan hyödyntänyt käytännössä. Meidän aloittelijaryhmä jäi vielä hetkeksi harjoittelupuistoon, jossa tehtiin luistelukoulumaisia harjoituksia yksi jalka kiinni laudan siteissä. Oltiin sen verran lupaavia, että päästiin jo ennen lounasta mäkeen harjoittelemaan. Koska meitä oli vain kolme, mun lisäksi yksi 10-vuotias turkkilainen poika, joka näytti hämmentävän paljon yhdeltä mun valmentamalta turkkilaiselta pojalta... ja yksi noin kolmekymppinen hollantilaismies, saatiin siis aika yksityisopetusta. Meidän opettaja oli vähän mua vanhempi virolaistyttö, joka oli todella mukava ja kannustava. Muutenkin meidän ryhmä oli aika hauska ja tsemppaava, joten harmitti tosi paljon kun lähdettiin jo saman päivän iltana. Miten paljon olisikaan siinä ryhmässä ehtinyt muutamassa päivässä oppia! Nyt voin vain kaiholla muistella noita hauskoja tunteja mäessä muutaman mustelman auttaessa saavuttamaan tuon päivän fyysistä tunnelmaa.
Kurssin loputtua Mikael tuli vähän ajan päästä jäätiköltä tekemästä ties mitä ihme hienouksiaan, palautettiin mun kamat ja suunnattiin muutaman vaihtoyhteyden kautta Wieniin. Oli vähän surullista tulla plus seitsemään asteeseen ja vesisateeseen Kaprunin nolla-asteisesta, aurinkoisesta lumisesta alppikylästä.
- comments