Profile
Blog
Photos
Videos
Toivottavasti eteen ei tule enää k o s k a a n samanlaista bussimatkaa, joka tuli koettua Santa Catalinasta Ometepen saarelle Nicaraguaan. Vaikka bussissa tähän mennessä on jokunen tunti tullut istuttuakin, niin mikään ei vedä vertoja tälle kerralle. Santa Catalinasta tuli lähdettyä aikaisin aamulla noin seiskan pintaan kohti Sonaa. Sonassa vaihtui bussi Santiagoon menevään ja Santiagossa Davidin bussiin. Davidissa piti etsiä oikea kulkuneuvo, jolla pääsi Panaman ja Costa Rican rajalle. Alkuillasta pääsin rajalle ja aikaeron vuoksi (jonka olin täysin unohtanut) ehdin Costa Rican puolella viimeiseen bussiin kohti San Josea. Pääkaupungissa tuli vietettyä puolikas yö, sillä puoliltaöin sinne päästyäni ei ollut busseja Nicaraguan rajalle. Viiden tunnin unien jälkeen oli taas aika siirtyä kohti bussiterminaalia. Ensimmäinen yritys ei tietenkään onnistunut, sillä koko päivän paikat rajalle olivat loppuunmyytyjä (kuudelta aamulla?!) Kohti seuraavaa terminaalia kävellessäni ehdin jo ajatella, että San Josessa on vietettävä toinenkin yö. Onneksi toisesta terminaalista lähtevässä bussissa oli tilaa ja muutaman tunnin matka Penas Blancasin rajanylityspaikalle alkoi. Panamasta Costa Ricaan tuleminen sujui nopeasti ja ongelmitta. Panaman exit-jonoon saapumisesta kului ehkä 15 minuuttia siihen kun olin saanut Costa Rican entry-leiman. Toisin kävi Costa Rican ja Nicaraguan rajalla, jossa sain odottaa yhteensä pari tuntia. Kuulemma pääsin helpolla, sillä juttelin yhden suomalaistytön kanssa ja hän oli ensimmäisellä kerralla jonottanut samalla rajanylityspaikalla kuusi tuntia ja tällä kertaa "vain" neljä. Ei siis pidä valittaa omasta kahdesta tunnista, mutta sanotaan vaan että sekin tuntui ihan riittävän pitkältä. Ovelat lisämaksut rajalla ja sen tuntumassa lisäsivät kummasti menoja: kymmenen dollarin turistimaksu Nicaraguaan, kahden dollarin maahantulomaksu, dollarin maakuntavero, dollari rinkan kuljettamisesta bussissa, uusi dollarin maakuntavero ja niin edespäin. Mutta ei matka suinkaan siihen päättynyt. Rajalta piti napata bussi Rivasiin ja Rivasista tuli otettua minibussi San Jorgeen, jossa ehdimme argentiinalaisen kaverin kanssa viimeiseen lauttaan Ometepelle. Olin alun perin suunnitellut jääväni yöksi Moyogalpaan (lautan saapumiskaupunkiin) mutta bussiyhteys Meridaan (toiselle puolelle saarta) oli tarjolla vielä illalle, joten päätimme ottaa sen. Viimeinen bussimatka ei mennyt ihan toivotulla tavalla: tietyöntekijät pysäyttivät liikenteen puolessa välissä matkaa, sillä he olivat rakentamassa tietä (latomassa tiiliä maahan) ja odotusaika oli sillä hetkellä arviolta 1,5 tuntia. Paikalliset olivat kuitenkin sen verta kypsiä touhuun, joten tietyöntekijöille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun keskeyttää työt ja päästää ajoneuvot ohi. Hyvä niin. Meridaan päästyäni kello taisi olla yhdeksän ja dormihuoneen saatuani oli aika mennä nukkumaan. Yhdeksän bussivaihdon, yhden lauttamatkan ja 38 tunnin matkustamisen jälkeen uni maittoi.
Nicaraguassa köyhyys näkyi erityisen hyvin: muun muassa rakennukset maaseudulla olivat hyvin yksinkertaisia ja jätteiden käsittelystä ei todellakaan tiedetty mitään. Tyhjät pullot ja muovipussit heitettiin bussin ikkunasta ulos ja tienvarret olivat juuri sen näköiset. Samoin kaupunkien kadut. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja harmi, etten puhu 30 sanaa enempää espanjaa, sillä keskusteltavaa olisi varmasti riittänyt. Nicaragua oli halvempi Panamaan verrattuna ainakin yöpymisen suhteen, mutta ruoasta sai maksaa yllättävän paljon laatuunsa nähden. Yleinen ruoka-annos oli gallopinto eli riisiä ja papuja sekaisin. Pari lautasellista riitti hyvin tyydyttämään mun seuraavan kuukauden riisipapuruoat. Liikkuminen tapahtui usein niin sanotuilla kanabusseilla eli vanhoilla amerikkalaisilla koulubusseilla, jotka olivat saaneet uuden, useimmiten kirkkaan värityksen. Matkustaminen ympäriinsä oli halpaa ja bussilippujen hinnat vaihtelivat 14 sentin (kaupungin sisäinen liikenne) ja kahden dollarin (parin tunnin bussimatka) välillä. Aasiassa lapsityövoiman käyttö ei pistänyt silmään, mutta täällä sitä näkyi enemmänkin. Turistien kohtelu oli uskomatonta hyvässä mielessä, sillä ainoat ylihintaa veloittavat olivat yleensä taksikuskit. Ruoasta ja liikkumisesta sai maksaa saman hinnan kuin paikallisetkin. Plussat siitä Väli-Amerikkaan! Aasiassa turvallisuutta ei juuri tarvinnut miettiä, mutta Panamassa ja Nicaraguassa tuli mietittyä pariin kertaan josko sitä on ihan oikeassa paikassa. Mitään ei onneksi sattunut (puuta koputellessa…) Bussilla matkustamisessakin oli omat riskinsä muun muassa siinä vaiheessa kun ohitustilanteessa keltainen viiva ei merkkaa mitään, ei etenkään siinä vaiheessa kun vastaan tulee autoja. Toisin sanoen tiellä on tiivistettävä niin, että kahdelle kaistalle mahtuu kaksi autoa ja bussi rinnakkain. Jonkun kerran bussin ruosteinen metallilattia oli menettänyt palasia ja rei'istä saattoi hyvinkin nähdä alla vilisevän asfalttitien. Sellaista. Ehdotonta plussaa saavat muuten myös useimmat hostellit, jotka tarjosivat ilmaista kahvia koko päivän!
Nicaraguassa tuli vietettyä muutama päivä Ometepen saarella. Enimmäkseen saarella tuli vähän käveltyä ja yhtenä päivänä käytiin eräällä vesiputouksella. Jännitti käydä pulahtamassa putouksen alla, sillä edellisenä päivänä ylhäältä oli tippunut muutama kivenjärkäle... Ometepeltä matka jatkui historialliseen ja kauniiseen Granadaan, jossa tutustuin saksalaiseen Philipiin. Granadassa ollessamme teimme päiväreissun Apollon laguniaan. Siellä pääsi pitkästä aikaa uimaan makeassa vedessä ja melomaan kajakilla. Matkalla Leoniin tein parin tunnin stopin Managuassa. Tuona aikana kävin antamassa ääneni tulevalle presidentille suurlähetystössä. Managuassa ei ole tienviittoja osoittamassa osoitteita. "Osoitteet" saattavat olla luokkaa "liikenneympyrästä X 600 metriä etelään." Hetki meni suurlähetystöä etsiessä, sillä kyseistä liikenneympyrää ei meinannut löytyä kartalta… Seuraava kohde oli Leon, jossa viihdyin viitisen päivää. Yhtenä päivänä tuli kiivettyä Cerro Negron tulivuorelle, josta laskettiin alas laudoilla pariin otteeseen. Tämä "volcano boarding" on ehdoton Leonin ykkösaktiviteetti ja kuulemma useat matkailijat tulevat Leoniin pelkästään sen takia. Hauska päivä se olikin! Volcano boardingia järjestää muutama paikka Leonissa, mutta itse päädyin Queztzaltrekkereihin, sillä kaikki työntekijät ovat vapaaehtoisia oppaita ja rahat menevät paikallisille katulapsille. Paikka oli hyvän tarkoituksen lisäksi paras myös hinta-laatusuhteeltaan. Parina päivänä löysin tieni rannalle muiden reissaajien kanssa.
Leonista reissu jatkui Hondurasin läpi El Salvadoriin. Viimeinen bussi siltä päivältä San Salvadoriin oli jo lähtenyt, joten jouduin viettämään yön San Miguelissa. San Salvadoria en ehtinyt kiertämään, sillä aika kului Machun Picchun reissun suunnitteluun - nyt on sitten menolippu junaan ja pääsylippu raunioille varattu. Ensimmäistä kertaa lennolle mennessä meinasi tulla kiire. Lähdin hostellilta myöhässä ja lisäksi otin väärän bussin. Juoksin San Salvadorin läpi toiselle asemalle, josta nappasin minibussin kentälle. Hien määrä juoksun jälkeen oli älytön ja bussissa istuessa jälkihien sitäkin älyttömämpi. Lopulta suunnitellun kahden tunnin sijaan olin kentällä noin tunnin ja vartin ennen lentoa.
Tällä hetkellä istuskelen Liman kentällä. Kello on 00.23 ja aamulla lennän klo 07.00 Cuzcoon. Lupasin itselleni viime kerralla etten nuku enää yhtään yötä lentokentällä, mutta näköjään toisin kävi. Toivottavasti tämä yö on viimeinen. Luultavasti ei mutta aina sitä voi toivoa… Öitä!
- comments
Hinni Kuulostipa haastavalta tuo matkanteko julkisilla kulkuneuvoilla... Etelä-Afrikassa tarvitaan vaan kartanlukijan taitoja :) Ihanaa nähdä pian! Reissua jo kovasti odotellaankin
johanna huh onpas ollu ihan liikaa kulkuneuvon vaihtoja:D mul menee välillä hermot jopa kolmeen vaihtoon:D
erkka Joo onneks ei tartte hetkeen liikkua bussien kanssa.. Kartanluku onnistuu jos hyvä kartta löytyy ;) kuukaus enää ja sit nähdään!