Profile
Blog
Photos
Videos
Ranska on mun mielestä AINA ollut Rätyä mukaillen paska maa. Ja kyllä, nämä alkuasukkaat ovat tällä(kin) kertaa tehneet suorastaan ensiluokkaista työtä sen eteen, ettei tuota mielipidettä ole tarvetta vieläkään muuttaa.
Aussit sen sijaan ovat mukavia. Ranskassakin. Ainoat toistaiseksi kohtaamani EI-epämiellyttävät, -töykeät, -ylimieliset, -röyhkeät tai muuten vain -mulkut ihmiset olivat lentokenttäravintolan poikkeuksellisen avulias tarjoilijatyttö, sekä aussipariskunta, jota avitin dekryptaamaan ranskankielisen "juna myöhässä"-ilmoituksen aseman näyttötaululta. Läppä lensi, ja tunnin junamatka epäsiistissä ja muutenkin nuhruisessa junassa - jonka olisi voinut ennemmin kuvitella olevan DDR:stä - Eiffel-tornilta takaisin CDG:lle, meni hujauksessa.
Olin jo etukäteen visioinut kuluttavani osan välilaskuajastani käymällä pikavisitoimassa "pakolliset" nähtävyydet, Notre Damen ja Eiffelin.
Myönnän, taustatyö oli jäänyt tekemättä, ja koska olin kuvitellut että kohteet olisivat kävelyetäisyydellä toisistaan, oli yllätykseni suuri, kun metro puksuttikin matkaa Notre Damelta Eiffelille neljä asemanväliä jopa noin vartin. Notre Damen nurkalla nakkarikojua pitäneen hepun mukaan matkaa tosin olisi _kävellen_ ollut noin parikymmentä minuuttia. Ranskalaista turistihuumoria, ehkä? Sateisessa noin 8 °C:n kelissä niskassani ollut pelkkä ohut huppari ei juurikaan houkutellut apostoloimaan, eli onneksi päädyin ottamaan metron...
Pojottaessani vihdoin tuon naisten alusvaateliikkeen ikkunassa sojottavaa verkkosukkahousumannekiinijalkaa muistuttavan teräshäklämentin juurella kuvia vimmatusti räpsien, niin kuin kunnon turistin kuuluu, iski tajuntaani se fakta, että kentältä lähdöstä (ja siten myös edellisestä wc-käynnistä) rupesi olemaan aikaa jo parisen tuntia. Rakkoni oli pikkuhiljaa antamassa periksi lennolla nauttimieni virvokkeiden lopputuotteelle...
Tiedustellessani tolpan juurella seisovalta lippuluukulta Hotelli Helpotuksen sijaintia, sain vastaukseksi ylöspäin osoittavan sormen. WTF? TottaKAI mä nyt maksan 15 € siitä, että pääsen kuuteenkymmeneen metriin kuselle! Jatkokysymykseeni ihan vain tässä Seinen pinnan tasossa olevista käymälöistä vastattiin toisen vessan olevan paskana, ja toista parhaillaan siivottavan. Great.
Tuo oli myös se hetki, jolloin etukäteissuunnitelmista huolimatta, haaveeni ylihintaisen turistikaljan nauttimisesta tuon rautakasan juurella kokivat ankaran kolauksen. Alueen laidalla olleesta info-kyltistä saamastani käsityksestä huolimatta, hökötyksen juurella oleva "ravintola" olikin vain pahainen nakkikoju ilman sisäanniskelualuetta, eikä kaljan kittaaminen kohmeisin sormin taivasalla entisestään kylmenevässä illassa juurikaan houkutellut. Eikä se kasvava k*sihätä myöskään puoltanut alkuperäissuunnitelmani toteuttamista…
Niinpä valotin jalkoja ristien nopeasti vielä muutaman ruudun, ja onnuin sen jälkeen takaisin metroasemalle. Tämä jo toinen kymmenen euron lippu syljetti aivan yhtä paljon kuin tullessakin. No, itsepähän läksin. Tässä vaiheessa siis törmäsin metroasemalla tuohon jo aikaisemmin mainittuun aussipariskuntaan. Mukavia olivat. Olivat tosin arvioineet matka-ajan totaalisesti pieleen, ja taisivat ehtiä lennolleen vain nippa-nappa? Esittäydyttyäkin tuli vasta kun he jo juoksivat metrolta lähtöportilleen, joten täytynee toteuttaa pariskunnan äijän kehotus etsiä hänet Facebookista, ja kysellä sitä kautta jälkikäteen miten lennon kanssa kävi. Lontooseen olivat kuulemma menossa. Ja sieltä myös viikko sitten tulleet. Ensimmäistä kertaa Euroopassa olivat, ja jakoivat näkemykseni ranskalaisista. Ranskalaisviha ulottuu siis mantereelta toiselle… ;)
Nyt olin siis takaisin Charles De Gaullen kentällä, joka onkin sitten oma lukunsa tuossa patonki-inhoni leipäkorissa. Jokusella kentällä on vuosien saatossa maailmalla tullut asioitua, mutta tämä on kyllä ehdottomasti yksi niistä ankeimmista. Ellei ankein. Okei, JFK on (tai ainakin oli muutama vuosi sitten) vielä ankeampi, mutta se olikin silloin remontissa.
Tässä vaiheessa edellisestä vessakäynnistä on siis jo kuutisen tuntia, ja vasta hakeuduttuani takaisin 2D-terminaaliin (johon tulolentoni saapui), huomaan seuraavan Singaporen-lennon lähtevänkin 2E-terminaalista. Okei. Terminaalin numero on sama, ja kirjaimetkin peräkkäiset, joten matkahan ei voi olla pitkä, eihän? Väärin. Varovasti arvioiden paarustettavaa kertyi puolisentoista kilometriä. En mä sillä, että se olisi muiden isojen kenttien mittakaavassa sinänsä paljon, MUTTAKUNSILLÄVÄLILLÄEIV*TTUOLEYHTÄÄNVESSAA!!!
Kun kaverini kanssa aikoinaan varasimme nämä lennot, emme saaneet samaa lentoa HEL-CDG-välille, joten hän oli tulossa perässä myöhemmällä koneella. Palattuani kentälle, ja hänen vielä ollessaan ilmassa, laitoin hänelle tekstarin, että odottelen Singaporen-lennon lähtöterminaalissa, ennen turvatarkastusta. Perillä 2E:ssä tajuan, että kyseinen YHDEN terminaalin yhden "KIRJAIMEN" lähtöhalli pelkästään on jo noin koko Helsinki-Vantaan lentoaseman kokoinen! Ja tähän tilaan ranskalainen mitoitusinsinööri (tai arkkitehdeiksikin heitä kai kutsutaan) on sitten sijoittanut YHDEN ravintolan, YHDEN kahvilan, YHDEN kaupan ja YHDEN apteekin. Jjeppppp… Ennen kuin ryhdyn ryystämään tästä varsinaisesta vaihtoehtojen runsaudensarvesta, klenkkaan kuitenkin ihan ensimmäisenä vihdoin sinne tuon terminaalin ainoaan vessaan. Helpottaa.
Tässä vaiheessa tajuan edellisestä ruokailusta kuluneen jo hyvinkin melkein työpäivän verran, ja mahani on jo muutenkin muistutellut olemassaolostaan melko äänekkäästi, joten suuntaan siihen ainoaan tarjolla olevaan kahvilaan. Kouluranskani on hieman ruosteessa, joten yksi vain muutamasta ovenpielessä olevalta listalta tunnistamastani annoksesta on "keisarinsalaatti", jonka päätänkin tilata. Tiskille siis. Kassalle saapuessani tiskin takana seisova hieman tummempihipiäinen rastapäinen naisihminen pyöräyttää silmiään merkitsevästi (te kaikki olette nähneet "sen" katseen amerikkalaisissa tv-sarjoissa, tai elokuvissa), kaappaa kännykänsä käteensä, soittaa jonnekin, ja kävelee parin metrin päähän minun ja hänen välissään olevan vitriinin taakse puhumaan. Hämmennyn.
Olen ainoa asiakas tiskillä, ja dottelen minuutin, kaksi, viisi. Kumarrun tiskin ylle, ja yritän hakea katsekontaktia. Ei lykästänyt. Sitten mimmin kollegakin ilmestyy tiskin taakse kaverinsa viereen. Yritän saada kontaktia vuorostaan häneen, mutta tuloksetta edelleen. Tässä vaiheessa tämä viimeksi saapunut tytteli kaivaa tiskin alta omat eväänsä, ja ryhtyy popsimaan niitä kylmän viileästi luomatta silmäystäkään kassan suuntaan! Odottelen toiset viitisen minuuttia. Ei edelleenkään elettäkään kummaltakaan. Tässä vaiheessa hitsauskynnys on jo niin lähellä ylittymistä, että harppaan muutaman askeleen sen vitriinin kohdalle jonka takana sutturat piilottelevat, ja saan vain vaivoin pidäteltyä itseäni laukomasta mitään sen töykeämpää, kuin melko äänekkään "Oottekste ees auki?" Puolikas banaani toisessa poskessa eväitään ahminut tyttö katsoo minua vihdoin hölmistyneenä, ja saa ölähdettyä jotain semi-myöntävää vastaukseksi. Edelleen itseäni hilliten tilaan tuon listalta valitsemani salaatin ja lasillisen punaviiniä. Riemuni on lähes rajaton, kun saan kuulla, että salaatti on loppu. Pitäkää tunkkinne, puuskahdan, samalla kun marssin matkoihini savu korvista nousten!
Päätän harmistuksissani harppoa sinne hallin aivan toisessa päässä olevaan ravintolaan kokeilemaan onneani, kun matkalla huomaan info-tiskin, ja mieleeni juolahtaa kysellä kentän wifi-politiikasta. Ranskan suurimpana kenttänä, sekä yhtenä koko Euroopan suurimmista, en voi käsittää miten tuollaisiin tehtäviin (edelleen) otetaan ihmisiä, jotka eivät osaa englantia!? Olen tosin törmännyt samaan ilmiöön kyllä myös Barcelonan kentällä (siihen liittyvä tarina on kerrottu jo toisessa blogissa), eli ei tämä mikään Ranskan yksinoikeus ole, mutta silti ihmettelen. Tiskillä käydään jotakuinkin seuraavan sisältöinen keskustelu:
Minä: Bonjour madam! Excuse me, but do you have a wifi here?
Info: Bonjour monsiour! Jez.
M: Ok, great. How does it work?
I: Hubtelecom.
M: ???
M: Oh! The wifi's name is "Hubtelecom"? Yes?
I: Jez.
M: Ok, what's the password?
I: Zer izn't wan, and zö föözt 30 min iz free.
M: Oh, great! And after that?
I: It'z not free…
M: Uh, yeah, I kind of got that part, but how MUCH is it after the first 30 min, and how does one pay?
M: Credzit carzd.
I: Ah, of course. But how much is it?
I: Don't know.
M: Riiiiight, thanks. I guess that that 30 mins will have to do, then… Bye.
En ole varma kumpi on äänekkäämpi, hallissa kaikuva kiihkeä askellukseni, vai ohimoillani sykkivä pulssi, kun marssin kohti ravintolaa.
Sisään päästyäni en huomaan vastaanottotiskiä ja siinä olevaa kylttiä, joka kehottaa odottamaan pöytään ohjausta, joten harpon suoraan peremmälle saliin. Hovimestari pysäyttää minut, ja tiedustelee olenko yksin. Myöntävän vastauksen saatuaan hän pyytää minua odottamaan tiskillä hetkisen saadakseen tulevan pöytäni siivottua edellisen asiakkaan jäljiltä. Siirryn siis tiskin toiselle puolelle odottelemaan vuoroani. Siinä odotusaluetta merkkaavasta kyltistä korkeintaan noin metrin päässä hetken seisoskeltuani, ohitseni minun ja kyltin väliin pyyhältää patonkipariskunta trolleineen, aivan kuin olisin ollut ilmaa. Suttura ei ole tempustaan millänsäkään, ja hakiessani "REALLY?"-katseellani pariskunnan kaksilahkeista, tyytyy tämä hieman häpeissään tuijottelemaan vain tennareitaan. You just gotta love 'em French!
Pian tämän jälkeen tiskille saapuva hovimestari etsii minua "jonosta" katseellaan, eikä ainakaan MUKA ole huomaavinaankaan, vaan on tarjoamassa vuoroa seuraavaksi näille etuilijoille. Päästän kuuluvan diplomaattiyskäisyn ja otan pari askelta parin kunnan ohi salin puolelle, jolloin hovimestarikin vasta "näkee" minut, ja kyseinen mimmi puolestaan luo minuun varsin murhaavan katseen. Voinen todeta tunteen olleen molemminpuolinen. Saan pöytäni ja istuudun. Tilaan ja saan vihdoin haluamani salaatin ja viinin, ruoka on hyvää ja annos on hintaansa nähden ihan kohtuullisen kokoinenkin, joten itse ruokailuun ei liity sen suurempaa dramatiikkaa.
Hupi alkaa siinä vaiheessa kun olen jo syönyt, ja kännykkää näppäillessäni tunnen nenästäni ylähuulelle valuvan pisaran. Pyyhkäisen tipan luonnollisesti serviettiin, joka muuttuukin punaiseksi. "Voi prkl, lentokoneen ilmastointi on jälleen tehnyt tehtävänsä", muistelen miettineeni. Tungen servietistä kääräisemäni miehekkään kokoisen paperitollon sieraimeeni, samalla nenänvarresta puristaen ja kattoon tuijotellen, kun tarjoilijatyttö purjehtii paikalle tiedustelemaan joko olen ateriointini lopettanut. Hieman vaivaantuneena pyydän häntä palaamaan vähän tuonnempana, jolloin tyttö hämillään poistuu, minun jäädessä pää kenossa arvioimaan että olivatkohan kattoon upotetut Bosen kaiuttimet halkaisijaltaan 5,25" vai 6,5".
Hyvin pian tyttö kuitenkin palaa kysymään kaipaisinko kenties lisää paperia? Vastaan myöntävästi, ja syntyy outo tilanne, kun hän yrittää tarjota paperitukkoa suoraan käteeni, joista toinen piti tolloa paikallaan ja toinen puristaa nenänvartta. Lopulta tyttö laskee paperit pöydälle ja poistuu vain palatakseen samantien takaisin kysymään haluaisinko myös jäitä. Vastaan jälleen myöntävästi. Tuossa tuokiossa saan eteeni kupillisen jäitä, ja koska käteni ovat edelleen "varatut", kietaisee tyttö kupista muutaman jääpalan serviettiin ja tarjoaa nyyttiä minulle arasti hymyillen. Yritän itsekin hymyillä ja kiittää, mutta en ole varma sanonko mitään ymmärrettävää. Välikohtaus herättää huomiota, ja päät muissa pöydissä kääntyilevät kysyvien ilmeiden ja muminan saattelemina. Päätän olla välittämättä ja keskittyä uudestaan niihin kaiuttimiin.
Pikkuhiljaa verenvuoto tyrehtyy ja uskallan vihdoin ottaa paperitollon nenästäni. Kaiuttimia ihmetellessäni pöytäni on putsattu, joten yritän keksiä mitä tekisin punaiselle tollolle. Mieleeni tulee Mr. Bean ravintolassa ja tyrskähdän kuuluvasti. Jälleen päät kääntyvät. Yritän esittää sen olleen aivastus, mutta en tiedä onnistuinko. Vieressäni olevalla korokkeella seisova kukkaruukku huutaa kutsuvasti. En kuitenkaan kehtaa toteuttaa suunnitelmaani. Koska tollo taskussakaan ei ajatuksena stimuloi, haarukoin ainoaksi siedettäväksi ratkaisuksi joko veteni tai viinini hörppäämisen, jotta lasi vapautuisi uusiokäyttöön. Päädyn vesilasin tyhjentämiseen. Vessahätä nostaa jälleen päätään.
Pyydän laskun, maksan, kiitän kauniisti, tippaan, ja poistun matkoihini. Toivottavasti tyttö saa itse pitää tippinsä. Siirryn takaisin jo aikaisemmin mainittuun kahvilaan odottelemaan perässä saapuvaa kaveriani, ja askartelemaan tätä blogikirjoitusta. Uppoudun naputteluun siinä määrin, että tajuan yht'äkkiä koneen lähtöön olevan enää vain tunti, eikä kaveriani vieläkään näy eikä kuulu. Läppäri kiinni, ja puhelin kouraan: Missä sä oot, meidän boardaus on jo alkanut? Yritän selittää ympärilläni näkemiäni maamerkkejä, jotta saisimme sovittua tapaamispaikan, mutta tuntuu kuin toinen meistä puhuisi savvoo (hiljoo ja kovvoo) ja toinen zwahilia… Myöhemmin tavatessamme tajuamme, että koska hän saapui pelkillä käsimatkatavaroilla, eikä myöskään missään vaiheessa ollut edes aikeissa poistua kentältä huomattavasti minua lyhyemmän layoverin vuoksi, ei hänen koskaan tarvinnut poistua myöskään transit-alueelta, jolloin hän oli saanut bussikyydin suoraan terminaalista toiseen. Eli siis aivan eri reittiä kuin kuin minä, joten tapaaminen ehdottamassani paikassa ei olisi lähtökohtaisestikaan onnistunut. Olin ollut CDG:lla aikaisemmin vain kahdesti, ja silloinkin vain 2D-, eli Euroopan sisäisten lentojen terminaalissa, joten kenttä ei entuudestaan ollut minulle juurikaan tuttu. But now we know.
Näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani kello on Suomen aikaa puoli kuusi aamulla, joten samoilla silmillä on tullut nyt vedettyä pian vuorokausi, tätä lentoa on takana viitisen tuntia, ja jäljellä on "enää" kahdeksan. Saanen tämän julkaistua Singaporessa, jos kentältä vain löytyy netti. Nyt silmät luppaavat tosin jo siinä määrin, että taidan yrittää saada muutaman tunnin unta. Takaisin Pasilaan.
*****
Laskeuduimme vihdoin Singaporeen juuri kun päivä oli painumassa mailleen, joten koko kaupunki näytti parhaat puolensa kylpiessään auringon kullankeltaisessa valossa. Lento meni periaatteessa ihan kohtuullisesti, vaikka välillä olikin melko kuoppaista, jalkatila oli olematon, ja ranskalaiset catering-kokit olivat tehneet kaikkensa sekoittaakseen vatsani toiminnan vielä hieman normaalia pahemmaksi. Jokusen tunnin sain kuitenkin torkuttua, ja ruoansulatuskin on palautumassa taas normaali(mma)ksi. Nyt on laukut haettu, patongit paikallisesta "Subista", ja läppäri sylissä baarissa johon saavuimme niin, että Tiger Beer -häpyhour-tarjousta (kolme kahden hinnalla) oli vielä vartti jäljellä! Mitä muuta voi väsynyt matkailija toivoa. No, tietysti jonkun paikan johon voisi vielä päänsä kallistaa, koska jatkolentomme lähtee vasta kahdenkymmenen tunnin päästä. Mutta aina on pärjätty, joten eiköhän tästäkin selvitä…
V-käyrä oli eilisen Pariisi-seikkailun jäljiltä siinä määrin korkealla, että tästä tuli nyt aika pitkä vuodatus, kun aikaa näppiksen hakkaamiseen kaveria kentällä odotellessa kerran oli viljalti. Jatkossa yritän (ehkä…) pitää jutut vähän lyhyempinä. Mutta, katsotaan… :D
- comments
Hessu Mahtavaa luettavaa, jatkoa odotellessa.
Kartsi Oh mon dieu!