Synnytyssaliharjoittelun loputtua fiilis oli kaikilla neljällä sellainen, että ajatus 10 päivän lomasta oli erittäin tervetullut. Loman alkuun pääsiäispyhille suunnittelimme reissun Lake Cariballe isommalla porukalla, jonka jälkeen olisimme jatkaneet lomailua Malawissa. Aikataulumme kuitenkin muuttui Lusaka Schhool of Nursingin suunnasta, ja pääsiäisen jälkeen lähdimmekin viettämään rural experienceä, ns. puskajaksoamme. Emme pahastuneet suunnitelman vaihdoksesta laisinkaan, sillä ajattelimme viiden päivän viettämisen maaseudun rauhassa olevan kuin lomaa, ja sen jälkeen saisimme pitää sovitun viikon loman Malawissa.

Tiistaiaamuna läksimme matkaan kohti Chikuni -nimistä kylää n. 200 kilometrin päässä Lusakasta. Matkustimme samaa matkaa 13 paikallisen sairaanhoitajaopiskelijn kanssa, jotka tulevat viettämään paikan päällä pidemmän, kuukauden pituisen jakson. Koulun minibussin lähtöajaksi oli sovittu klo 8.30, jolloin me suomalaiset olimme täsmällisesti paikalla. Loppujen lopuksi bussi nytkähti liikkeelle afrikkalaiseen tapaan vasta 11.00. Tällöinkin matka eteni vain Lusakan keskustaan saakka, jossa bussi seisoi seuraavan tunnin ajan opiskelijoiden tehdessä viimeisiä ruokaostoksia. Puolenpäivän jälkeen pääsimme vihdoin ja viimein matkaan, ja noin kuuden tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä. Ja missä olimmekaan! Kylä- ja sairaala-alue täytti lähes tismalleen mielikuvamme tyypillisestä afrikkalaisesta idyllistä. Luonto oli vehreää ja värikästä kukkaloistoineen, ilma raikas, talot ja majat kauniita ja pihapiirit siistejä. Itse sairaalasta olimme vaikuttuneita, se oli hyvin varusteltu, siisti ja ilmapiiriltään ystävällinen ja kiireettömän oloinen hektisen UTH:n jälkeen. Kaikista yllättyneimpiä olimme majapaikastamme, joka sijaitsi paikallisessa kulttuurikeskuksessa. Kahden hengen huoneet oli kauniisti sisustettu ja keittiö ja kylpyhuone hyvin varustetut. Rakennus oli puutarhan ja kauniiden pihamajojen ympäröimä, ja tuntui rauhan tyyssijalta. Kyllä neljä kätilönalkua olivat onnellisia!

Ensimmäinen päivä sairaalassa oli orientaatiopäivä, johon kuului luentoja ja tutustumista sairaala-alueeseen. Seuraavat kaksi päivää vietimme sen sijaan "outreacheilla". Pienemmissä ryhmissä pakkasimme aamulla tarvittavat hoitovälineet, lääkkeet ja rokotukset jeeppeihin ja ajoimme "healt posteille" muutamien kymmenien kilometrien päässä keskellä puskaa sijaitseviin pisteisiin, tekemään joukkoterveydenhuoltoa. Ihmiset olivat saapuneet omista kodeistaan kokoontumispaikkana toimiville paikoille, yleensä suuren puun alle, saamaan äitiys- ja lastenhuoltoa. Yksi ryhmä matkasi "home based care`lle, jossa hoidettiin HIV-positiivisia kyläläisiä. Hoito käsitti sekä henkisen ja vertaistuen puolen että perusvitaalien ja lääkityksien tarkistamisen. Oleellisena osana oli myös raamatun pätkien ääneen lukeminen ja rukoilu. Sen lisäsi tanssi ja laulu loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Myös me valkoihoiset koimme itsemme erittäin tervetulleiksi, ja paikalliset olivat kiinnostuneita HIV-tilanteesta Suomesa. Kokemuksena nämä kaksi päivää olivat meille ainutlaatuisia: jo itse jeeppimatka paikoin vaikeakulkuisessa maastossa ja rural arean näkeminen oli huikeaa. Oli koskettavaa nähdä kuinka HIV-positiiviset ihmiset kohdattiin, ja miten avoimesti he avautuivat taudistaan ja kokemuksistaan. Ihmisen kohtaaminen oli jotain eri luokkaa kuin mihin olimme UTH:ssa pääsääntöisesti tottuneet.

Chikuni mission hospital toimii katolisen kirkon alaisena, mikä näkyy sairaalan tarjoamissa seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämisen palveluissa. Sairaala ei tarjoa perhesuunnittelua katolisen kirkon oppien mukaisesti. Ehkäisymenetelmiä ei siis tarjota, mutta asiakkaat ohjataan hakemaan muun muassa kondomeja alueelle sijaitsevalta toiselta terveysasemalta. Mieleen hiipii epäilys siitä, kuinka innokkaasti ihmiset kuitenkaan pitkien välimatkojen takaa hakevat ehkäisyvälineitä. Sen sijaanhan olisi todella kätevää, että sairaala jakaisi niitä tehdessään outreachejä healt posteille.

Opinnäytetyömme kannalta merkityksellisin kokemus Chikunissa oli kuitenkin eräs ilta, kun pääsimme kulttuurikeskuksessa työskentelevän naisen kautta tutustumaan paikalliseen tonga-kulttuuriin. Kävimme samassa rakennuksessa sijaitsevassa pienessä museossa ja pääsimme ihastelemaan paikallisia käsitöitä ja koruja. Illan kohokohta oli, kun pääsimme seuraamaan paikallisten tyttöjen tanssiharjoituksia. Tytöt harjoittelivat tulevia kouluesityksiä ja tapahtumia varten. Tämä on osa kulttuurikeskuksen toimintaa, jonka tarkoituksena on opettaa terveellisiä arvoja ja perinteistä kulttuuria yhteisölle. Loppujen lopuksi löysimme itsemme illan pimeinä tunteina tanssimasta tonga-tansseja heidän mukanaan! Tanssit tahditti perinteinen rummutusmusiikki, ja kuinka ollakaan, sanat käsittelivät seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämistä. Lauluissa varoiteltiin muun muassa nuoria naisia suojelemaan itseään seksuaaliselta väkivallalta. Nuoret olivat myös kehittäneet oman tanssin, jossa käsiteltiin nuorten alkoholin suurkulutusta ja sen vaaroja. Tanssiliikkeet myötäilivät laulun sanoja, ja vaikka tytöt olivat iältään vielä nuoria, 10-14-vuotiaita, oli heidän tulkintansa ja liikehdintänsä hyvin eläytyvää ja viehkeää.

Mielikuvamme Sambian terveydenhuollosta muuttui positiivisemmaksi Chikuni -kokemuksemme jälkeen. Harmiksemme aika siellä jäi lyhyeksi, olisimme mielellämme olleet pidempäänkin.