Profile
Blog
Photos
Videos
Route 66 - Kahva edellä
by Tero Kantonen
Elämä on yllätyksiä täynnä, yhdestä suurimmasta vastasi vaimoni, joka synttärijuhlissani ojensi lahjaksi lentoliput Amerikan länsirannikolle, sekä Mustangin kahden viikon vuokravarauslapun. Oli kuulemma muistanut kuinka n. 30v sitten olin kovasti haaveillut ajavani poikien kanssa kyseisen maanosan rannikolta rannikolle jo silloin museoituvaa Route 66 käyttäen. Nyt saisin sen toteuttaa oman poikani kanssa. Meno ja paluumatkan ero oli kolme viikkoa, mutta ihan kokoajaksi naisväki ei meitä matkaan laskenut, vaan lupasivat tulla kahden viikon jälkeen meitä kotiin hakemaan.
Maaliskuun puolivälissä koitti matkan startti Helsingistä Pariisin kautta San Franciscoon. Pelotteluista huolimatta maahan päästiin ilman suurempia ihmettelyjä, eikä matkatavaroistakaan ollut murhetta koska matkaan oli lähdetty äijämeiningillä, pelkät käsimatkatavarat mukana. Siispä autovuokraamoon, sillä mielellä, että juuri tämän yhtiön kanssa Shelbylläkin on ollut yhteisiä projekteja. No ei kuitenkaan, ei edes täysimittaisilla koneilla varustettuja Mustangeja ollut tarjolla. Tyytyminen oli V6 koneiseen hopeanväriseen kaunottareen, joka kuitenkin käytössä osoittautui ihan kelpo peliksi ja todella mukavaksi maantieajokiksi. Ensisilmäyksellä 2010 vuoden Mussen väri oli kyllä pliisu, eikä takapäänkään muotoilu saanut täysiä pisteitä, päinvastoin kuin konepelti ja etupää.
Hotellin etsimisen jälkeen totuttelemaan autoon ja liikenteeseen ajaen kaikki "Bullit-kadut" ylös ja alas. Taisi siinä pohjapanssaritkin hiukan saada siipeensä - tosin ylöspäin mennessä, eikä niin kuin elokuvassa, mäkeä alas tullessa. Aivan uskomattomia katuja ja mäkiä. Risteyksessä, stoppimerkin takana seistessä tuli todettua, että on tuo automaattivaihde aika kätevä. Iltaa vietettiin kuljeskellen San Franciscon vilkkaita rantakatuja Fisherman's Warfin alueella, ihastellen meren herkkuja ja ihmetellen katutaiteilijoiden esityksiä. Yllättävä huomio oli kielten sekamelska, paikallisten palveluntarjoajien keskuudessa, Englanti tuntui miltei vähemmistökieleltä, Espanian lisäksi taisi olla kovinkin laaja kirjo Aasian kieliä, jotka tosin itselle kulostivat ihan samoilta.
Seuraavana aamuna matkasimme elektroniikkakauppaan ja sieltä suomea puhuva Mio-tyttönen mukaan tietä neuvomaan, ja Golden Gate -siltaa pitkin maantielle.
Mantereen halki ei ollut enää tarkoitus ajaa, eihän sitä Route 66:kaan enää ole paljon jäljellä. Sen sijaan matkan kääntöpisteeksi valittiin Denverin Aurora jossa kävisimme tapaamassa Jenkkiautot Expositionia pyörittävää Merja ja Rick Watersia. Merjasta oli tullut puhelin ja s-postituttuni edellistalvena, hänen hoidettuaan nykyisen 65 avoni hienosti Suomeen.
Road tripin ensimmäinen majapaikka löytyi Nevadan puolelta Renon casinokaupungista. Hotel El Cortes oli parhaat päivänsä nähnyt ennen sotia rakennettu loistohotelli, lähes alkuperäiskunnossaan.
Onneksi hotelli ei aamiasta tarjonnut vaan saimme ensikosketuksen Mels' Diner nimiseen American Craffiti-elokuvasta tuttuun ravintolaan.
Koska aika on rajallinen määre, matkaan käytiin kohti Utahin Osavaltiota, mormonikeskus Salt Lake Cityä. Matka taittui halki loputtoman suola-aavikon. Kyseinen paikka on toiminut lukuisten nopeusennätysten tekopaikkana, Mustang ei suostunut antamaan kuin 116 m/h nopeuden. Lienekö
vuokrafirma ruuvannut jonkinlaisen rajoittimen siihen kohtaan. Hauskana yksityiskohtana Mio- navigaattori kehoitti suola-aavikon näköalapaikalta vauhtiin kiihdytellessä jatkamaan suoraan 816 km, ennen seuraavaa käännostä.
No mehän jatkettiin, kaasu pohjassa…
Paikallisen lainsäädännön mukaan alle 21 vuotiaat eivät saa vuokra-autolla ajella, joten pitkän päivän ajourakka jäi pääosin omiin käsiini. Perille Salt Lake Cityyn päästyämme totesin päivän taipaleen liiankin pitkäksi, vaikka ajamisesta hyvällä autolla nautinkin reilun 500 mailin eli 830 km päivätaival tuntui jo hieman painavan. Uskonnollisen kaupungin illallispaikaksikin sattui vielä sellainen "kokispaikka", että jäi iltakaljakin saamatta. Autossahan ei USA:ssa kannata paljon tölkkejä kieritellä, yhden vajaa sixpakkikin on kuulemma osoitus rattijuoppoudesta. Loppumatkaksi otin kyllä sellaisen tulkinnan käyttöön, ettei takakontti ja matkalaukku kuulu viranomaisten mahdollisiin syynäyspaikkoihin.
Ylipitkän ajopäivän vastineeksi vanhassa talviolympiakaupungissa vietettiin huilipäivä tutustuen nähtävyyksiin ja muutamaan autokauppaan. Ellei mormoniuskoon harkitse kääntyvänsä, kyseinen kaupunki ei sinänsä ihmeellisiä nähtävyyksiä tarjoa. Olympialaisten suorituspaikatkin ovat jossain lähivuoristossa.
Siispä maantielle ajatuksena poiketa valtatieltä koska suunniteltuun kohteeseen ei ole kuin vajaat 300 mailia. Matkalla näimmekin henkeä salpaavia maisemia ja polvet tutisten päästiin kokeilemaan kuinka lähelle kanjonin reunaa uskaltaa mennä kurkkimaan. Hiekkatiepätkällä tuli hiukan kokeiltua auton käyttäytymistä ilman nykyajan vakauttamisjärjestelmiä, mutta taitojen puuttuessa todettiin paremmaksi turhan raisujen leikkien välttäminen, varsinkin kun mustangin ajonvakautusjärjestelmä ei poiskytkemisestä tykännyt vaan valot vilkkuivat eivätkä meinanneet suostua palaamaan ennalleen. Matka taittui hyvän huumorin kantamana ja Juuson muistikortille tallentaman road trip aiheisen musiikin saattelemana.
Grand Junctionin majapaikan valinta sujui jo totutun kaavan mukaan Mustang motellin eteen ja poika sisään kyselemään vapaita huoneita ja hintoja. Renossa opitun pienen kielellisen snobbailun jälkeen tämäkin kävi jo tyylillä.
Renossahan luultavasti hotellin avaamisesta (1931) asti luukulla seissyt pappareinen pääsi Juusoa opettamaan: I have'n
free rooms, but I have vacancy...
Näitä vapaita huoneita tuntui kyllä riittävän n.70 Usd hintatasoon reitillämme maalis-huhtikuun taitteesa ainakin. Käyttämämme hotellit näissä "pikkukaupungeissa" oli yleensä sellaisia motellityyppisiä yksi tai kaksikerroksia L mallisia majoituslaitoksia, jotka ulkoa päin voisivat suomalaisen katsannon mukaan olleet paljon rähjäisempiä mitä oikeastaan olivatkaan. Huoneet olivat pääsääntöisesti kahdella parivuoteella varustettuja siistejä huoneita joissa oli siisti
suihku ja vessa sekä jonkinlainen kahvinkeittovekotin.
Grand Junctioninkin pääkadulla hotelleja oli kaupungin kokoon nähden omituisen paljon. Asiaa tiedustellessani sain kuulla, että kaupunki oli jonkinlainen alueen viinimatkailukeskus. Kummallista kyllä hyvätasoisessa illallisravintolassamme ei paikallisia viinejä ollut ollenkaan.
Aamulla taas highwaylle, ajatuksena jäädä Glenwood Springsiin yöksi ja kylpemään Doc Hollidaynkin viimepäivien keuhkoparantolan maisemiin. Kylvettyämme rikintuoksuisessa altaassa totesimme, että vaikka paikka näytti todella viehättävältä pikkukaupungilta, on parasta jatkaa suoraan Auroraan koska emme vieläkään olleet oppineet pysäyttämään ajankulua ja jonkinlaista lumimyräkkää oli luvattu eteemme. Kelivaikeuksia emme kuitenkaan vielä osanneet ottaa oikein tosissamme, olimmehan tähän asti taivaltaneet lähes T-paitakelissä.
170 mailin heitto Denverin Auroraan oli jälleen kerran kokemus vailla vertaansa. Välillä oli tunne et auto hajoaa kun ei kulje enää ja automaatti vaihtaa pienemmälle ja taas isommalle, kunnes muistin vanhan Norjan vuoristossa opitun tavan katso takaikkunasta niin tajuat että tässähän mennään ja on menty jo kilometrejä todella jyrkkää ylämäkeä. Välillä taas pysähdyttiin kiertämään auto ja kurkkimaan renkaat ja alusta läpi kun jokin omituinen tasainen kolkutus oli kuulunut jo pitkään. Tien pinnasta ne omituiset äänet kai johtuivat, taitavat rakentaa betonilaatoista tiensä, tällä välillä ne laatat ja saumat taisi olla piilotettu asvaltin alle. Koska nuorena koettu vuoristoajo oli palautunut muistin hämäristä sopukoista osasin alamäet ajella pakottaen moottorin hillitsemään vauhtia polttamatta jarruja. Myöhemmin Merjan kanssa jutellessa selvisi omituisten sivuteiden merkityskin. Ne olivat sellaisia jarrunsa menettäneiden rekkojen pysäytyskaistoja. Pehmeää, karkeaa sepeliä johon vauhti pysähtyy väkisin kun rekka uppoaa lopulta tarpeeksi syvälle. Sittemmin tuli ymmärrettyä myös se miksi kaikilla oli tapana ajella ohituskaistalla, vaikkei vauhti sitä olisi edellyttänyt. Niin- ne halusivat ajaa eri kaistalla rekkojen kanssa.
Iltasella Merja ja Rick Watersin luona Aurorassa. Ensitapaaminen oli jännittävä tilanne, mutta vastaanotto oli lämminhenkinen ja mukava, jopa vahtikoira Gipsy hyväksyi meidät varauksetta vieraiksi.
Illastimme isäntäväen suosikkiravintolassa lähellä majapaikkaamme. Ravintola tarjosi uskomattomia seafood-ruokia, sisämaassa!
Aamulla huoneen ikkunan alla Mustang oli lumen peitossa. Watersien luona aamupalaverilla kuulimme, että jos emme olisi eilen tulleet, emme olisi tänäänkään päässeet koko kaupunkiin koska lumimyrsky oli sulkenut koko kulkureitin.
Koska matkaa oli vielä taitettavana ja lumi oli pääosin sulanut, mutta uutta oli tälle seudulle luvassa päätimme saman tien karistaa Auroran lumet kannoilta ja paeta etelään kohti 390 mailin päässä olevaa Santa Fen Meksikolaiskaupunkia.
Juuso puikkoihin ja matkaan. Johtuen kuljettajan lievästä alaikäisyydestä nopeusrajoituksia noudatettiin kohtuullisesti, muistaen kuitenkin navigaattorin ennusteen ajoajasta 6 h 20min. Matka joutuikin mukavasti, ensimmäiset tunnit, ei ollut syytä turhiin pysähdyksiinkään, kun tukeva Mel's Diner aamiainen oli syöty, eikä reitillä juuri nähtävyyksiä ollut. Tasaista, aavikkoa, karjaa, aitaa, aavikkoa, aitaa, tasist….
Kunnes ennakoitu lumimyrsky saavutti meidät, pikkukaupunki Las Vegasin lähettyvillä, ei siis se pelikaupunki vaan kaima. Siinä kohtaa olisi pitänyt painaa vaan eteenpäin, mutta kun tankki oli tyhjä, sekä ponilla että ohjastajillakin, niin pakko oli tauko pitää. Hampurilaista hotkiessa, kerrattiin ja kriisiterapioitiin hurja läheltäpiti tilanne eräällä sillalla, hieman ennen taukopaikkaa. Liikenne hidastui eräällä sillalla jossa tietyömaan takia liikenne ohjautui vain yhdelle kaistalle. Juuri kun olin sanomassa, apumiehen yleisemmät sanat, varo, jarruta, pidä etäisyys, niin jono pysähtyi ja kesärenkainen Musse ikään kuin kiihdytti vauhtiaan. Edessämme ajanut WW golf kuljettaja oli samoissa vaikeuksissa, ja väisti edessään olevaa Lincolnia vasemmalle ja Juuso oikealle. Edessä oleva vesitynnyri lähestyi vääjäämättä, mutta lopulta etäisyyttä jäi kuitenkin useita kymmeniä senttejä. Siinä tuli jo mietittyä, miten sitä kuskinpaikkaa vaihdetaan huomaamatta näin matalassa autossa, ihan vaan vakuutusteknisistä syistä. Oli pakko tunnustaa, että vaikka ajovirhe oli tapahtunut turvaväliä arvioitaessa, korjausliike oli ollut niin hyvä, etten olisi ollut varma olisinko itse toiminut yhtä hyvin.
Vartin kriisiterapian ja ravitsemustauon jälkeen jatkettiin matkaa, nyt kokeneemman kuljettajan voimin. Koskaan en ole nähnyt tässä ajassa satavan 5 cm lunta. Tiellä oli täysi kaaos. Moottoritielle ei meinannut päästä koska tramppi oli lievässä ylämäessä ja kesärenkaat eivät antaneet minkäänlaista pitoa hankeen. Matka taittui välillä kävelyvauhtia, välillä vähän reippaammin. Huikeiden luistelujen jälkeen lumipyry alkoi hieman helpottamaan ja perille New Mexicon pikkukaupunkiin päästiin ihan ajoissa. Ensimmäinen kaupunki jossa hotellit olivat täynnä, eikä majapaikka meinannut löytyä, mutta onneksi, ei ensin etsityistä keskustan hotelleista löytynytkään, koska hieman sivummalta todella mukava ja edullinen majoitus järjestyi ja vieläpä lähellä Rickin suosittelemaa tosihyvää meksikolaisravintolaa.
Aamulla sulavan lumen keskeltä kohti Arizonan Flagstaffia. Navigaattori ennusti matkan alle 400 mailia ja ajoajaksi tuollaiset 6 tuntia, ilman pysähdyksiä. Juuso oli löytänyt navigaattorista vanhan Route 66 tien ja oikopolun isolta tieltä sinne. Vanha tie tulikin vastaan muutaman kilometrin preerialla ajetun rancherojen käyttämän ajouran jälkeen. Tämä osa route 66 :tta ei ollut mikään turisteille museoitu pätkä, vaan unohdettu ja rapistunut vanha asvalttitie jota preeria kovasti valtasi. Ennen kaksikaistainen tie oli reunoiltaan kaventunut ja ruohottunut yhden ajoneuvon levyiseksi.
Pysähdyimme ihmettelemään vanhaa huoltoasemaa jossa vielä mainostekstit olivat seinillä luettavissa. Vanhan bensa-aseman kuolema oli varmistettu ammuskelemalla seinät reiällisiksi. Samoin oli käynyt vanhojen autojen kuivuneen joenpenkalla jonka ylittävä silta oli vielä voimissaan. Sillan betonipilareista saatiin varmistus tien todellakin olevan legendaarinen teiden äiti. Suunniteltuun reittiin tuli muutos koska tie oli katkaistu portilla ja isolla munalukolla. Vanha asvaltti oli murentunut niin palasiksi, että siitä oli helppo murtaa palasia matkamuistoksi.
Palattuamme uudelle tielle samaa kautta mistä sinne päästiinkin ajoimme taas jonkin kansallispuiston kautta ihmettelemässä kivettyneitä puita. Tämä tehtiin tosin lentävään tyyliin koska aurinko oli taas painumassa unten maille.
Ennen Kingmania löytyi museoitu pätkä route 66:sta, toimivine kauppoineen ja huoltoasemineen.
Flagstaffin ja Kingmanin väli olisi suoraan ajettuna vaatimaton 150 mailia, mutta siihen kului kuitenkin lähes koko päivä koska tällä välillä oli henkeä salpaava Grand Canyon, josta tässä yhteydessä on turha alkaa enempää keroa. Valokuvat ja tv dokumentit ovat ehkä siihen tarkoitukseen paras keino.
Matkalla käytiin lounaalla vanhassa kyläpahasessa, joka näytti elävän läheisen caravaanari alueen ylläpitämänä. Kyseisen lounaspaikan tanssilattiaa tuskin olisi kylän omilla asukkailla saatu täyteen, vaikka elävä orkesteri näyttikin olevan iltaisin soittelemassa. Paikallinen hautausmaa oli melkoisen erilainen kuin kotimaiset.
Ennen Kingmania oli museoitu pätkä route 66:sta, toimivine kauppoineen ja huoltiksineen.
Matkalla kohti Las Vegasia käytiin lounaalla vanhassa kyläpahasessa, joka näytti elävän läheisen caravaanari alueen ylläpitämänä. Kyseisen lounaspaikan tanssilattiaa tuskin olisi kylän omilla asukkailla saatu täyteen, vaikka elävä orkesteri näyttikin olevan iltaisin soittelemassa. Paikallinen hautausmaa oli melkoisen erilainen kuin kotimaiset.
Hooverin pato Arizonan ja Nevadan rajalla on vaikuttava nähtävyys jonka kuvaileminen jälleen onnistuu parhaiten kuvien kautta.
Las Vegas on suurkaupunki joka on vieri vieressä uskomattomia casinohotelleja. Rulettia tuli itsekin kokeiltua, varsin hyvällä tuurilla, mieltä jäi kuitenkin painamaan kysymys siitä mitä olisi tapahtunut jos en olisi parin täysosuman jälkeen korjannut voittojani vaan panostanut kaikki kerralla pöytään.
Vegasin parhaiksi muistoiksi kasinoista huolimatta jäi Shelbyn pajalla käynti ja moottoriradalla Nashcarin kyydissä vedetyt kierrokset.
Vegasista lähdettyämme jouduimme ottamaan tavoitteksi jälleen melkoisen pitkän ajopäivän jotta San Francisco tulisi kohdalle ajallaan. Tavoitteeksi muodostui jokin pikkupaikka vajaan 500 mailin päässä. Ajettuani ulos kaupungista Juuso otti ensimmäisen pitkän ajovuoron vastuulleen. Pätkä sisälsi erikoisen Death Valleyn autiomaan ja koska oikotie läpi Yosemiten luonnonpuiston läpi ei vielä ollut talven jäljiltä avattu jouduttiin "oikotie" itse kehittämään.
Kuten ennenkin, kävi taas niin, että voitiin todeta, että oikastaan vaan jos aikaa on. Aikaa kului, mutta yksi erikoisimmasta osuuksista tuli koettua. Tie kulki vuoristossa ja tie oli paikoin aurattu umpihankeen, tekniikalla joka ei meille avautunut. Tien vierellä, molemmin puolin oli pystysuorat lumipenkat, välillä metrienkin korkuisina, eikä kuitenkaan minkäänlaista siirrettyä lunta ollut näkyvissä.
Illan jo muututtua miltei yöksi päästiin Stawberry-nimiseen vuoristokylään jonka vanha majatalo oli ehkäpä matkan kallein, mutta erittäin viehättävä täytettyine karhuineen.
Aamulla majatalon miellyttävän ja jotenkin tutunoloisen emännän tarjoilema aamiainen, omatekoisine luomuhilloineen maistui hyvältä vielä muistoissakin viimeisellä matkapäivällä kohti lähtö- ja maaliruutuamme.
San Franciscoon pääsimme jo iltapäivän alussa ja jo tutuksi käyneen majapaikan löydyttyä meille jäi aikaa syventää näkemystämme mukavanoloisesta kaupungista.
Road trip oli näin saatu kunnialla päätökseen ja aamulla oli aika luovuttaa hyvin palvellut ja tutuksi tullut Mustang jonkun muun iloksi. Vähäeleisten jäähyväisten jälkeen oli aika siirtyä ilmateitse perhelomalle Los Angelesiin.
Losin viikko olikin sitten erilainen kuin kaksi edeltävää. Liikkumisvälineeksi valittiin tietenkin Fordin tehtaan tekemä viranomaistenkin käyttämä Mercury Grand Marquis. Sellainen piti saada kun Ameriikassa kerran oltiin. Eihän se nyt käy, että jollain japsitila-autolla olisi liikuttu. Ensi alkuun oli melkoinen totuttelu kun aamulla ei lähdettykään maantielle ja joka ilta mentiin samaan hotelliin.
Los Angelesin alueella on paljon mustangeja ja varaosia, tai jotain aiheeseen liittyviä yrityksiä joita kiertelin sillä aikaa kun muu seurue pökötti jossain vaatekaupassa ihmettelemässä jotain lumppuja. Hollywoodit ja muut pakolliset tuli viikon aikana käytyä ja koska tuhkapilvikään ei apuun tullut oli tuskallisen pitkä lentomatka kotiin edessä ja yksi elämäni erikoisempia jaksoja eletty
- comments