Profile
Blog
Photos
Videos
Jostain syystä pienen hopeisen pyörän nimi oli Robin. Alkumatka oli meille tuttuakin tutumpi; radan yli, postilta vasemmalle, pyörätietä ohi Sisun, pitkälle suoralle jolla pyörätie oli täynnä halkeamia... Mutta koulun jälkeen emme olleet Robinin kanssa omalla maallamme, ja ihan melkein kaannyimme takaisin. Mutta olin päättänyt, että tällä kertaa ei shoppailla tutussa T-kaupassa! Kioskilla riskinotto palkittiin; viikkoraha vaihtui elämäni ensimmäiseen limsatölkkiin. Oikeastaan olisin halunnut SevenUpin, mutta kokis oli helpompi lausua...
Nyt en saanut Robinia mukaan, mutta uskalsin kuitenkin lähteä. Lähteä tutusta, ympyröistä jotka hallitsen. Uteliaisuus sai minut polkemaan Tuomiojalle, vaikka kokiksen olisi saanut T-kaupasta. Uteliaisuus ajoi minut Oregoniin vaikka väitöskirjan olisi voinut tehdä Suomessakin.
Muutaman päivän minuuttiaikataulullisen pakkaamisen ja hääräämisen jälkeen kentällä olo oli melkoisen helpottunut. Ja toisaalta epätodellinen, lähtöä kun on valmisteltu oikeastaan vuosi, pikkuhiljaa, mutta kuitenkin... Hiukan itseasiassa nolottaakin kuinka suuren numeron olen koko lähdöstä tehnyt, mutta kaikenkaikkiaan tämä koko projekti on ollut minulle aika isoa asia, ja siitä koko häly. Viimeinen yö Helsingissä ei olisi voinut mennä mukavammin; näin vielä reipasta kummipoikaani ja sain kyydin kentälle, ja tervetullutta kannustusta, Mikolta. Kiitos siitä ;)
Lentäminen ei ole järin mukavaa. Yksi piikki lihassa on tietenkin tieto siitä millaiset päästöt mantereitten ja merien yli lepattelusta koituu. En kylläkään omalta osaltani mitenkään keventänyt hiilikuormaani; Lontoosta L.A:n lennettiin 777:lla johon oli asennettu matkustajakohtaiset screenit. Vekotin helotti sen verran kuumana, että energiankulutus oli varmaan kiukaan luokkaa... Ei hidastanut; sen ajan kun en pelannut tetristä, nautin korkeakulttuurista. Katsoin siis Kunfu pandan, Shrek III:sen ja What happened in Las Vegas. Matkalukemiseksi valitun Roger Sathren mainion väikkärinkin kyllä avasin, puuolustuksekseni sanottakoon. Mutta varsinainen painajainen tällä reissulla oli kyllä L.A.ssä vaihtaminen. Pääsin ihan kohtuullisiin asetelmiin imigration-jonossa ja ajattelin että kahden tunnin vaihtoaika riittää rapiasti ja ehtisin syödä jotain ja napata kahvin. Noh, itse haastattelu meni kitkatta, mutta virkailija sai koneensa jumiin ja joutui buuttaamaan sen ja aikaa tuhraantui melkoinen tovi! Tavarat olivat kuitenkin saapuneet, hyvä niin (muutenkin Heathrowsta ei mitään pahaa sanottavaa tällä kerralla, oli oikein miellyttävä vaihto siellä). Kun sitten pääsin eroon rupattelevasta tullimiehestä varsinainen hauskuus alkoi! Siinä vaiheessa melkoisen lämpimästi pukeutuneella neidillä oli trolleyssä noin 80 kiloa tavaraa ja ensimmäinen avulias heppu neuvoo sitten että kolmosterminaaliin siirrytään ulkokautta. Matkaa satoja metrejä ja välissä neljä "suojatietä" ja Californian kesä parhaimmillaan. Noh, tulin ehkä pysäyttäneeksi useammankin tv:stä tutun limousinen ylittäessäni katuja hiukan riskillä. Aika alkoi olla jo kortilla. Oikeassa terminaalissa ei sitten oikein kukaan tienyt kuinka saisin tagit laukkuihini, eikä oikeastaan sitäkään missä Alaska Airlinesin tiskit ovat. Loppuen lopuksi etuilin hiukan, vetosin kiireellä vuoroaan lopettelevaan virkailijaa, maksoin jostain syystä 25 taalaa, sain selvitettyä tavarani Portlandiin ja rahtasin kapsäkkini läpivalaisuun. Tässä vaiheessa boarding aikaan oli viisi minuuttia. Sen jälkeen näytin lippuani kahdesti, riisuin kengät, kaivoin nesteet laukusta ja läppärin repusta, puin ja pakkasin ja juoksin parisataa metriä portille. Ja ehdin koneeseen! Koneessa palelin niin etten ole palellut Lapissa koskaan, paita ei nimittäin ollut aivan kuiva neljänkymmenen asteen helteessä suoritetun kujanjuoksun ja stressaamisen jälkeen. Nukuin parin tunnin lennon ja sain toisen silmäni auki sen verran että sain kamani kärryyn ja shuttlen tilattua hotellille. Valitsin aivan valtavista sängyistä toisen ja nukuin kahdeksan tuntia. Virkeänä viideltä herättyäni olin tietenkin aivan tajuttoman nälkäinen mutta onneksi aamiaiselle pääsi jo kuuden aikaan. Aivan luksusta oli lueskella rauhassa The Oregonians ja mutustella bageli ja kaurapuuroa hymyilevän tarjoilijan kysellessä kolmen minuutin välein että onko kaikki hyvin ja otanko lisää sumppia?
- comments