Tätä tekstiä kirjoittelen riippumatossa Santa Catalinan pienessä kalastajakylässä Tyynen valtameren rannalla. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja palmuista putoilee kookospähkinöitä lähes suoraan syliin… Alun perin matkaa oli tarkoitus jatkaa kaksi päivää sitten mutta suunnitelmat muuttuivat: toissapäiväinen muuttui eiliseksi, eilinen täksi päiväksi ja näillä näkymin lähden huomenna kohti Costa Ricaa. Voi tosin olla että aamusta mieli taas muuttuu ja lähtö viivästyy päivällä, jos ei jopa parilla. Panamaa on kierretty 11 päivää, joista pari ensimmäistä vietin Panama Cityssä. Ensimmäinen yö kaupungissa oli erikoinen, alussa jopa vähän pelottava. Lennolla Miamista Panamaan vieressäni istui parikymppinen panamalainen kaveri. Hetken aikaa keskusteltuamme hän tarjosi kyytiä lentokentältä keskustaan ja päätin ottaa kyydin vastaan.

----

Edellisen tekstin kirjoittaminen jäi sikseen kun ranta kutsui ja niinhän siinä kävi, että huominen muuttui taas seuraavaksi päiväksi ja Santa Catalinassa vietetty aika muuttui hetkessä viikoksi. Tällä hetkellä mennään jo Nicaraguassa mutta palaan vielä Panamaan.

Tosissaan sain kyydin lentokentältä keskustaan tältä panamalaiselta kaverilta, Glaudiolta. Mulla kun ei ollut muita suunnitelmia, hän tarjoutui näyttämään kaupunkia ja viemään muutamaan baariin - mikä ettei, kyseessä oli kuitenkin perjantai-ilta. Ensimmäisenä tiputin rinkkani Glaudion kämpille ja jo siinä vaiheessa mietin, teinkö niinkään fiksun ratkaisun ottaessani kyydin vastaan. Toisen kerran mietin samaa asiaa kun haettiin Glaudion veli kuuleman mukaan Panama Cityn toiseksi pahimmasta naapurustosta. Ei tainnut olla pelkkää kuulopuhetta, sillä karmivalta se paikka vaikuttikin. Yksinään en olisi kadulla liikkunut, en edes päiväsaikaan. Tutustuin muutamiin Glaudion kavereihin. Tai no, lähes kaikkiin vastaantuleviin, sillä jokainen alueella tuntee toisensa. "Mun kaverit on sun kavereita," sanoi Glaudio. Ajattelin itsekseen, että onpa todella mukava kuulla koska vihamiehiä tällä hetkellä vähiten kaipaan. Päädyttiin myöhemmin illasta baarikadulle, jonka varrelta löytyi jos minkälaista yökerho ja baaria. Yhden paikan edessä oli näytillä kaksi metrin korkuista Finlandia-vodkapulloa, joista mielellään olisin ottanut kuvan, mutta ihan turvallisuussyistä en ottanut kameraa mukaan. (Kysyin useammalta panamalaiselta mitä he tietävät Suomesta ja vastaus oli joka kerta Finlandia-vodka. Siihen se tietämys sitten loppuikin.) Loppuilta vietettiin "ghettobaarissa" lähellä Glaudion asuntoa. Sisälle mentäessä tehtiin turvatarkastus ja siitä huolimatta sisällä käveli jatkuvasti yhdestä kahteen aseistettua vartijaa. Glaudion piti seurata mua joka paikkaan (vessaan ja baaritiskille) ihan vaan ettei mitään satu. Onneksi hän tunsi porukkaa baarissakin ja päädyttiin paikallisen rap-artistin kanssa VIP-lavalle, jossa sai istua rauhassa loppuillan. Rikollisuuden vuoksi Panamassa kaikki suljetaan jo kahdelta ja niin myös lähiöbaari sulki ovensa hieman kahden jälkeen. Vailla hostellia, päädyin nukkumaan Glaudion lattialle tukalan kuumassa Panaman yössä, ilman tuuletinta ja ilmastointia. Hauska ilta, ei siinä mitään, mutta ensi kerralla mietin vähän pidempään mitä vastaan jos joku tarjoaa kyytiä lentokentältä kaupunkiin. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti, ihan vaan erilaisen kokemuksen kannalta!

Kaupunkia kierrellessä vastaan tuli usein aseistettu poliisipartio eikä olo ollut yhtä turvaton, kuin olin odottanut luettuani Lonely Planetia. Panamassa tuli nähtyä luonnollisesti myös Tyynen valtameren ja Karibian meren yhdistävä Panaman kanava, joka sijaitsi noin parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta. Parin tunnin aikana kanavan läpi kulki kaksi rahtilaivaa ja yksi risteilijä. Muutama vuosi sitten norjalainen risteilijä maksoi kaikkien aikojen suurimman rahtimaksun joka taisi olla 200000-300000 Yhdysvaltain dollaria. Tällä hetkellä kanavaa laajennetaan ja uuden kanavan pitäisi olla kokonaisuudessaan käytössä vuonna 2014 kanavan 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Panama Citystä matka jatkui yöbussilla kohtia Boqueten vuoristokylää. Sain syksyllä varoituksen, että Aasian bussit ovat kylmiä mutta ne eivät olleet mitään verrattuna tähän bussiin. Päällä oli fleecehuppari ja pitkät housut, mutta silti heräsin vähän väliä järkyttävään kylmyyteen. Ennen yöbussia jouduin pienen huijauksen uhriksi idioottimaisella tavalla. Omaa tyhmyyttä ja osaksi sinisilmäisyyttä, mutta ei siinä tilanteessa voinut olla auttamatta. Opinpa siitä ja jos seuraavan kerran joku tulee vastaan asialla, että rinkka varastettiin niin omapahan on ongelma. Ehkä autan, ehkä en. Ainakin harkitsen vähän pidempään. Huonosti vietetyn ja vähäunisen yön jälkeen oli aikaa kierrellä Boquetea. Puolenyön aikaan lähdin erään puolalaisen ja ranskalaisen kanssa vaeltamaan Barun tulivuorelle, noin 3500 metrin korkeuteen. Vaelsimme huipulle viitisen tuntia, mutta olisi pitänyt pitää yllä hitaampi tempo, koska sillä välin kun odotimme auringonnousua, ehti ylhäällä tulla melkoisen kylmä. Ei paljon auttanut fleecet tai tuuli/sadeasuyhdistelmä. Useamman tunnin urakka palkittiin, kun aurinko nousi hitaasti pienen pilvikerroksen takaa. Pian myös kylmyys unohtui ja vuoren huipulla nautti mahtavista maisemista. Olimme onnekkaita, sillä useimmiten huipulta näkyy vain jotakin pientä pilvien rakosista, mutta tällä kertaa pystyimme näkemään sekä Karibianmerelle että Tyynelle valtamerelle ja lisäksi Costa Rican puolelle. Baru on harvoja paikkoja, josta pystyy näkemään molemmat meret. Kuvat kertovat enemmän kuin mun löpinät täällä eli katsokaa niitä. Matka alas kesti kolme pitkää tuntia. Samana päivänä päätin lähteä käymään vielä kuumilla lähteillä Calderan kylässä. Lyöttäydyin yhteen italialaispariskunnan kanssa ja jaoimme taksikustannukset paikalle. Satutin vähän polveni vuorelta alas tullessa ja 40 minuutin kävely lähteille ei ollut kovin nautinnollinen. Loppumatkan linkkasin ja toivoin lähteiden olevan erittäin lähellä… Varmasti olisin nauttinut lähteistä Suomen pakkasissa, mutta +33 asteessa 50 asteinen vesi ei vaan tuntunut järin miellyttävältä, ja suurimman osan ajasta makoilinkin viereisessä joessa. Selvisi, että Kiko, tämä italialaismies, omistaa Roomassa ravintolan, ja sain illalliskutsun Yeleinan ja hänen kämpilleen. Selvisipä illalla, että samassa huoneistossa majoittui myös puolalainen vaelluskaverini vaimoineen. Nautimme illalla pari pulloa viiniä sekä päivällisen, jonka Kiko loi vaatimattoman supermarketin tarvikkeista.

Polvi sai levätä yön yli ja seuraavana päivänä se kesti hyvin pienen kävelyretken paikalliselle vesiputoukselle. Putouksia on muutama reissun aikana tullut nähtyä ja tämä putous ei ollut mitenkään huikea. Illalla nautittiin uusi Kikon valmistama päivällinen (appelsiini-kananmunakeitto ja kanansydän-paprikakeitto) ja sain puolalaiselta reissaajalta todella hyviä vinkkejä Perua ja erityisesti Macchu Picchua varten. Seuraavana päivänä oli aika vaihtaa maisemaa ja nappasimme Yeleinan ja Kikon kanssa aamubussin kohti Santa Catalinaa. Suoraa yhteyttä sinne ei toki ollut vaan vaihdoimme matkan aikana kolmesti bussia ja matkaan käytimme lähemmäs kymmenen tuntia. Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Bocas el Torosin saarille Karibianmeren puolelle, mutta sääennuste lupailu sadetta joka päivälle, joten sen sijaan päätin tehdä pienen koukkauksen takaisin ja suunnata Tyynen valtameren rannalle. Santa Catalinassa löysin majoituksen eräästä hostellista, jonka omisti Kikon italialainen kaveri. Hostelli osoittautui erittäin mukavaksi, sillä sinne mahtui ainoastaan kahdeksan henkilöä ja meillä oli käytössä iso oleskelutila ja keittiö sekä kuisti riippumattoineen. Myös hostellilla majoittunut porukka oli mahtavaa! Tutustuin siellä australialaiseen Robertiin, saksalaiseen Marioniin ja itävaltalaiseen Laraan. Kuten myös minun, heidän suunniteltu lähtö viivästyi muutamalla päivällä. Marion taisi lykätä lähtöään jopa viikolla.

Santa Catalinassa ei juuri ollut rannalla makoilun lisäksi muuta tehtävää. Se on yksi Panamana parhaista surffauspaikoista, mutta ainakaan ensimmäisinä päivinä aallot eivät tyydyttäneet kokeneempia surffaajia. Itsehän valitsin rannalla makoilun ja muiden kanssa juttelemisen myös seuraavina päivinä. Hostellin keittiö osoittautui toimivaksi ja joka-aamuisen rutiiniin kuului paahtoleivän ja kananmunien paistaminen kaasuliedellä, joskus jopa päivällisen valmistaminen paikallismarketin pakastekanasta. Marketista loppui toisena päivänä jogurtit, kolmantena juusto, neljäntenä banaanit ja ananakset, viidentenä taisi loppua maito ja vikat pari päivää mentiin ilman kananmunia. Joka päivä kysyttyämme tavaroiden saatavuutta, vastaus oli: "Ehkä myöhemmin tänään, ehkä huomenna." Tosiasiassa mitään ei saatu lisää koko viikolla. Ainoa tuote, jota takavarasto oli täynnä, oli olut. Miettikää nyt paikallisia jos kalja pääsisi marketista loppumaan?! Pankki, posti ja lähin seuraava kauppa olivat Sonassa, jonne bussimatka kesti 2,5 tuntia. Eikä se, että kaupasta olivat tavarat loppu, mutta myös ravintolassa ilmoitettiin, että tänään ei ole tarjolla sitä eikä tätä, koska ne ovat loppu. Useimmiten jäljelle jäi pari eri ruokaa josta sai valita mieleisensä. Upean sään lisäksi Santa Catalinassa viihtyi erityisen hyvin, sillä toistaiseksi paikka on suhteellisen erakoitunut ja turisteja ei paljoa näkynyt. Lisäksi alueella ajoi päivittäin hedelmäauto, jonka lavalta saattoi ostaa tuoreita banaaneita, meloneja sekä ananaksia. Elämäni makeimman ananaksen söin ehdottomasti täällä!

Santa Catalina oli aika jättää taakse ja matka Costa Rican halki kohti Nicaraguaa alkoi seitsemältä aamulla kestäen aina seuraavaan päivään klo 21.00 saakka. Toivottavasti se oli viimeinen kerta kun jouduin matkustamaan yhdeksällä eri bussilla ja yhdellä lautalla. Mutta tästä matkasta ja Nicaraguasta kertominen taitaa jäädä seuraavaan kertaan…